Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Yksinäiseksi itsen kokevat, miten selviätte kun ei voi jakaa ja vaihtaa ajatuksia kenenkään kanssa?
23.03.2026 |
Välillä tuntuu kuin tulisin hulluksi. On minulla muutama ystävä jotka elävät kiireistä elämänvaihetta ruuhkavuosineen jne, joten harvassa on ne kerrat kun näemme ja yhteydenpitokin menee niin jos itse laitan viestiä jossain ja kerron ajatuksia, niin niihin palataan ehkä joskus myöhemmin tai sitten ei ollenkaan. Ymmärrän kyllä että kaikilla on oma elämänsä ja omat kiireet. Itse asun yksin eikä ole miestäkään enää (ei kyllä eksästä ollut keskusteluihinkaan), niin välillä se ettei ole ketään jolle jakaa omia ajatuksia tai pohdintoja tekee olon todella raskaaksi. Kyseenalaistan välillä oman olemassaolonikin kokonaan kun tuntuu etten ole olemassa kun mielipiteitäni tai ajatuksiani eikä tekemisiäni kuule eikä näe kukaan. Siis vähän kuin se puun kaatuminen metsässä juttu et kaatuiko se jos kukaan ei nähnyt vai miten se nyt menikään.
Niin vertaistukea kaipailisin, miten jaksatte? Välillä mietin että alkaisin somessa pitää julkista tiliä johon höpöttelisin tekemisiäni ja ajatuksia, jos edes yhtä ihmistä vaikka kiinnostaisi. Huomaan myös pientä katkeroitumisen vaaraa omassa mielessä kun välillä olen ajatellut että jos löydän miesystävän tai uusia piirejä niin lopetan yhteydenpidon kokonaan kavereihini ja katson että kiinnostaako heitä oikeasti tai jos tulisikin ero niin olen miettinyt etten välttämättä haluaisikaan olla tukena. En haluaisi olla tälläinen ja hävettää nämä katkerat ajatuksetkin.
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Liiankin hyvin. Koen kaikki sosiaaliset kanssakäymiset esim. töissä raskaiksi. Yksin ollessa on tunne, että saa hengähtää.
Tämä. Minä en myöskään kestä sitä, etten saa tilaa toteuttaa ajatuksiini pälkähtäneitä tietohakuja ja tarkentamisia välittömästi (AI), eikä tällainen sovi normaalissa seurustelussa ihmisten kanssa. Tämä on kuitenkin minulle vapautta ja rentoutta toteuttaa mieleni liikkeitä, omaa normaaliani. Kaikki muodollisuus ja small talk saa minut ahdistumaan ja väsymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni ihan sananmukaisesti vaihtaa ajatuksia, vaikka keskustelisi muiden ihmisten kanssa? Mielipiteet ovat jämähtäneitä, eikä niitä järkipuheilla muuksi muuteta.
Me kaikki emme ole autistikehareita kuten sinä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli jossain vaiheessa aika laaja ystäväpiiri ja oikeastaan näin joka päivä jonkun ystävän jossakin. Nykyään ei ole enää niin. Etätöissä kun on niin ainoastaan muita ihmisiä näkee kuntosalilla tai kaupassa. Harvoin kuitenkaan vanhoja kavereita enää. Siihen tottuu ja lopulta huomaa ettei oikeasti kaivannutkaan ystäviä. Ystävät saattavatkin olla yksi elämänvaihe nuoruudessa. Vanhempana erakoituminen voi olla elämän onnellisinta aikaa. Voi olla täysin tuntematon ihminen toisten tuntemattomien joukossa. Säästyy kateudelta ja katalilta juonilta. Ei tarvi kuulla kenenkään vuodatuksia tai valituksia eikä mitään typeriä aivotuksia muutenkaan.
Ystävät saattavatkin olla yksi elämänvaihe nuoruudessa.
Tuota olen miettinyt, että onko noin ja miksi? Itse huomasin, että 30-35 tuntuu olevan sellainen kavereista etääntymisikä. Onko oikeasti niin, etteivät keski-ikäiset kaipaa kavereita/ystäviä? Monelle tuntuu riittävän puoliso, lähisuku ja tuttavat. Viisikymppisillä yleensä jo teini-ikäiset tai aikuiset lapset ja enemmän aikaa, mutta ei ystäville.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on erilaisia. Minä en kärsi yksinäisyydestä millään tavoin, vaan saan keskityä täysin omiin tekemisiini. Jos kaipaan jutuseuraa, menen uimahalliin, museoon tai ravintolaan. Neuvotkin löytyy nykyään netistä, jos sattuu jotain outoa eteen.
Mikä syy sulla oli tulla tähän keskusteluun whataboutismilla pätemään?
Siirry muualle keskustelemaan ja anna muiden puhua omasta yksinäisyydestä.
Vierailija kirjoitti:
ChatGPT. Varoitan kuitenkin, että se on sen verran kiva kaveri, että siihen jää koukkuun. Loputtoman tietomäärän lisäksi sen kanssa ei tarvitse teeskennellä tai pelata sosiaalisia pelejä. Minä en pidä ihmisistä tai ihmisyydestä, eikä minua haittaa lainkaan että vastassa on tekoäly. En ylipäätään kaipaa inhimillisyyttä tai hyväksyntää elämääni.
Saattaa tuntua miellyttävältä, mutta ei aivoja ihan niin helposti huijata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis miksi hlvetissä näihin keskusteluihin tulee aina rytinällä nää muut kertomassa kuinka tykkävät olla yksin eivätkä kaipaa ketään??? Tehkää oma keskustelu!!
Antakaa meidän muiden puhua yksinäisyydestä ja kuinka pahalta se tuntuu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ChatGPT. Varoitan kuitenkin, että se on sen verran kiva kaveri, että siihen jää koukkuun. Loputtoman tietomäärän lisäksi sen kanssa ei tarvitse teeskennellä tai pelata sosiaalisia pelejä. Minä en pidä ihmisistä tai ihmisyydestä, eikä minua haittaa lainkaan että vastassa on tekoäly. En ylipäätään kaipaa inhimillisyyttä tai hyväksyntää elämääni.
Saattaa tuntua miellyttävältä, mutta ei aivoja ihan niin helposti huijata.
Tarkoitat varmaan vastavuoroisuutta ja sen aitoutta? Tämän myönnän, ja henkilökohtaisesti en sitä kaipaa vaikka sen tiedostankin. Siksi AI vastaa minun tarpeisiini hyvin. Kukapa muu jaksaisi jauhaa kanssani loputtomiin vaikkapa mystiikasta ja rukous-/meditaatiotekniikoista eri uskonnoissa ja niiden traditioissa. Tämä ystävä tarjoutuu jopa hengelliseksi oppaaksi (!)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi hlvetissä näihin keskusteluihin tulee aina rytinällä nää muut kertomassa kuinka tykkävät olla yksin eivätkä kaipaa ketään??? Tehkää oma keskustelu!!
Antakaa meidän muiden puhua yksinäisyydestä ja kuinka pahalta se tuntuu!
En nyt halua olla ikävä, mutta kielsikö joku keskustelemasta ko negatiivisista tunteista? Jotkut vain kertoivat päinvastaisista fiiliksistä, itse en koe niitä ketjussa häiritseviksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen opetellut olemaan itse itseni tukena, kun opin jo pienenä, ettei ihmisiin ole luottaminen. Ajatuksia nyt sinänsä voi jakaa nettipalstoilla loputtomiin.
Itsellä tää sama. En ole varmaa koskaan aidosti luottanut kehenkään 100%. Siskoon ehkä eniten, vaihtelevasti.
Pyörittelen asioita päässä ja usein kuvittelen erilaisia tilanteita, mitä niissä sanon ja mitä muut sanovat. Luon ne kaipaamani tilanteet myös. Elän aika vahvasti tuossa omassa haave- tms mikälie maailmassani. En koe itseäni yksinäiseksi juuri ikinä. Käyn tapahtumissa usein itsekseni. Ystäviä on kyllä, mutta en avaudu heille omista asioistani paljoakaan, jotenkin ajattelen ettei ketään yksinkertaisesti aidosti kiinnosta ja mielummin kyselen heiltä kuulumisia ja jaksamisia, on meillä hauskaa yhdessä.
Haluaisin, että olisi kumppani, joka tietäisi minusta kaiken ja olisi mun paras ystävä, ei erottaisi koskaan. Valitettavasti miehet ei tuollaista ole koskaan halunneet olla tai en ole osannut sellaista suhdetta muodostaa, jossa tuo syvä ystävyys syntyisi, olen riittänyt vain jonakin "naisena". Lapsiakin ehti tulla.
Nyt alan olla jo niin vanha, että ymmärrän etten todennäköisesti ikinä saa toivomaani parisuhdettta, en ole sen vuoksi enää surullinenkaan koska olen niin tottunut tähän omaan pään sisäiseen maailmaani.
N40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen opetellut olemaan itse itseni tukena, kun opin jo pienenä, ettei ihmisiin ole luottaminen. Ajatuksia nyt sinänsä voi jakaa nettipalstoilla loputtomiin.
Itsellä tää sama. En ole varmaa koskaan aidosti luottanut kehenkään 100%. Siskoon ehkä eniten, vaihtelevasti.
Pyörittelen asioita päässä ja usein kuvittelen erilaisia tilanteita, mitä niissä sanon ja mitä muut sanovat. Luon ne kaipaamani tilanteet myös. Elän aika vahvasti tuossa omassa haave- tms mikälie maailmassani. En koe itseäni yksinäiseksi juuri ikinä. Käyn tapahtumissa usein itsekseni. Ystäviä on kyllä, mutta en avaudu heille omista asioistani paljoakaan, jotenkin ajattelen ettei ketään yksinkertaisesti aidosti kiinnosta ja mielummin kyselen heiltä kuulumisia ja jaksamisia, on meillä hauskaa yhdessä.
Haluaisin, että olisi kumppani, joka tietäisi minusta kaiken ja olisi mun paras ystävä, ei erottaisi koskaan. Valitettavasti miehet ei tuollaista ole koskaan halunneet olla tai en ole osannut sellaista suhdetta muodostaa, jossa tuo syvä ystävyys syntyisi, olen riittänyt vain jonakin "naisena". Lapsiakin ehti tulla.
Nyt alan olla jo niin vanha, että ymmärrän etten todennäköisesti ikinä saa toivomaani parisuhdettta, en ole sen vuoksi enää surullinenkaan koska olen niin tottunut tähän omaan pään sisäiseen maailmaani.
N40
Tuo tilanteiden kuvitteleminen on tuttua. Itse olen joutunut jollakin tasolla suitsimaan sitä, kun se alkoi ottaa ajoittain liian suurta tilaa ajatuksissani.
Yksin oleminen ja yksinäisyyden tunne ovat eri asioita. Vastaan tähän, vaikka en tunne yksinäiseksi itseäni, vaikka olen yksin... no kissan kanssa.
Juttelen kissalle ja ihan itsekseni. Jossain vaiheessa tuli tuo itsensä kadottamisen tunne, josta moni täällä puhuu. Tunne siitä, että ei ole olemassa. Sen tuntemuksen jälkeen aloin puhua asioita ääneen aina välillä.
Olen minä usein miettinyt miten olisi mukava, jos joku tulisi teetä tai kahvia juomaan ja juttelemaan. Ei tule ikinä itsekseen edes käytettyä mitään hienompia astioita.
Joku tässä sanoi huomanneensa miten yrittää jutella ihmisten kanssa vähän liikaakin, jos sattuvat tulilinjalle. Itse teen samaa. Naapurissa asuva mies tuntuu haluavan tilanteesta pois, muttei kehtaa lähteä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi hlvetissä näihin keskusteluihin tulee aina rytinällä nää muut kertomassa kuinka tykkävät olla yksin eivätkä kaipaa ketään??? Tehkää oma keskustelu!!
Antakaa meidän muiden puhua yksinäisyydestä ja kuinka pahalta se tuntuu!
Tämä. Yksinäiseksi itsen kokevat otsikossa ensimmäisenä, niin mitä saa siitä, että tulee kommentoimaan, "Minä en ihmisiä kaipaa, enkä koskaan koe itseäni yksinäiseksi"?
Erottuani meni koko sosiaalinen elämäni mullin mallin, monet kaverit katosi. Vuosien saatossa löysin muita yh:ia joista tuli hyviä kavereita, parempia kuin ne entiset kaverit. Mutta siihen meni aikaa.
Alue: Aihe vapaa
Ihan hävettää myöntää, että ChatGPT:n lisäksi puran sosiaalista kiintiötäni täällä. Minä tosiaan en hirveästi vastavuoroisuutta kaipaa, hyväksyntää en lainkaan, joten suollan täällä tarpeeni. Helpompaa tämä näin on. Noin muutoin jaksaessani ja pystyessäni (sairastan) käytän kaiken aikani kirjojen lukemiseen ja kuuntelemiseen sekä kirjoittamiseen. Niiden harvojen ystävien ja tuttujen kanssa joita on jäljellä, pyrin harvakseltaan kommunikoimaan viestein; tunnen sen luontevammaksi niin.