Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Yksinäiseksi itsen kokevat, miten selviätte kun ei voi jakaa ja vaihtaa ajatuksia kenenkään kanssa?
23.03.2026 |
Välillä tuntuu kuin tulisin hulluksi. On minulla muutama ystävä jotka elävät kiireistä elämänvaihetta ruuhkavuosineen jne, joten harvassa on ne kerrat kun näemme ja yhteydenpitokin menee niin jos itse laitan viestiä jossain ja kerron ajatuksia, niin niihin palataan ehkä joskus myöhemmin tai sitten ei ollenkaan. Ymmärrän kyllä että kaikilla on oma elämänsä ja omat kiireet. Itse asun yksin eikä ole miestäkään enää (ei kyllä eksästä ollut keskusteluihinkaan), niin välillä se ettei ole ketään jolle jakaa omia ajatuksia tai pohdintoja tekee olon todella raskaaksi. Kyseenalaistan välillä oman olemassaolonikin kokonaan kun tuntuu etten ole olemassa kun mielipiteitäni tai ajatuksiani eikä tekemisiäni kuule eikä näe kukaan. Siis vähän kuin se puun kaatuminen metsässä juttu et kaatuiko se jos kukaan ei nähnyt vai miten se nyt menikään.
Niin vertaistukea kaipailisin, miten jaksatte? Välillä mietin että alkaisin somessa pitää julkista tiliä johon höpöttelisin tekemisiäni ja ajatuksia, jos edes yhtä ihmistä vaikka kiinnostaisi. Huomaan myös pientä katkeroitumisen vaaraa omassa mielessä kun välillä olen ajatellut että jos löydän miesystävän tai uusia piirejä niin lopetan yhteydenpidon kokonaan kavereihini ja katson että kiinnostaako heitä oikeasti tai jos tulisikin ero niin olen miettinyt etten välttämättä haluaisikaan olla tukena. En haluaisi olla tälläinen ja hävettää nämä katkerat ajatuksetkin.
Kommentit (34)
Mulla asuu samassa kaupungissa yksi ystävä. No, ei olla nähty kahteen vuoteen.
Yksi, jonka 15 vuotta tuntenut ja netin kautta aiemmin juteltiin päivittäin, on etääntynyt. Ei se ole yhtään vastavuoroista, hän tuntuu vieraalta. Jos kerron päivästä, tai kysyn hänestä, niin se tyystin ohitetaan. Joo, no en pidä näitä enää ystävinä.
Välillä netistä löytää juttuseuraa, nyt viikonloppuna taas höpöttelin kaverisovelluksessa josta joskus löysin kaverin, jonka kanssa tapailtiin ja ihastuinkin täysillä. Nyt tosin oli joku sekopää, millä halusi ja höyrysi sitä että haluaa mun laittavan hänet pussiin 😂 noh, ihan hauskaahan sitä oli yrittää kuunnella.
Varmaan neuvo on että älä odota mitään, älä oleta mitään, mutta säilytä uteliaisuus. Huono suhteita on pakottaakaan.
"Kyseenalaistan välillä oman olemassaolonikin kokonaan kun tuntuu etten ole olemassa kun mielipiteitäni tai ajatuksiani eikä tekemisiäni kuule eikä näe kukaan."
Tää kuulosti todella surulliselta. Joku blogin pitäminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka moni ihan sananmukaisesti vaihtaa ajatuksia, vaikka keskustelisi muiden ihmisten kanssa? Mielipiteet ovat jämähtäneitä, eikä niitä järkipuheilla muuksi muuteta.
Joo, eron jälkeen on tosi yksinäistä. Huomaan, että yritän väkisin jatkaa juttelua aina kun joku osuu kohdalle. Pitäiskö aloittaa joku kampanja, että keltainen pipo päähän, jos kaipaa kaveripohjalta juttuseuraa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli jossain vaiheessa aika laaja ystäväpiiri ja oikeastaan näin joka päivä jonkun ystävän jossakin. Nykyään ei ole enää niin. Etätöissä kun on niin ainoastaan muita ihmisiä näkee kuntosalilla tai kaupassa. Harvoin kuitenkaan vanhoja kavereita enää. Siihen tottuu ja lopulta huomaa ettei oikeasti kaivannutkaan ystäviä. Ystävät saattavatkin olla yksi elämänvaihe nuoruudessa. Vanhempana erakoituminen voi olla elämän onnellisinta aikaa. Voi olla täysin tuntematon ihminen toisten tuntemattomien joukossa. Säästyy kateudelta ja katalilta juonilta. Ei tarvi kuulla kenenkään vuodatuksia tai valituksia eikä mitään typeriä aivotuksia muutenkaan.
Uskovana höpöttelen Jumalalle. Ja onhan tämä palstailukin keskustelua.
Puheääntä kun haluan kuunnella, niin sitten laitan jonkun videon tm. päälle. Jos taas haluan itse puhua, niin voin avata suuni vaikka naapurin nähdessäni, kaupassa tai muualla, missä muitakin on. Tai sitten voi puhua ajatuksiani ääneen ykiskseni.
Itse olen huomannut, ettei tuttujani kovin syvällisesti kiinnosta muiden elämä, joten en tiedä, miksi asioita heille sitten kertoisin. Se vasta masentavaa onkin, jos kertoo jotain asiaa antaumuksella ja sitten toinen hädin tuskin edes kuunteli tai kommentoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni ihan sananmukaisesti vaihtaa ajatuksia, vaikka keskustelisi muiden ihmisten kanssa? Mielipiteet ovat jämähtäneitä, eikä niitä järkipuheilla muuksi muuteta.
Et tainnut(tai halunnut) ymmärtää ihan tuota ajatusten vaihtoa, sanotaan sitten ajatusten jakamista puolintoisin. Niin ja olen 33v. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni ihan sananmukaisesti vaihtaa ajatuksia, vaikka keskustelisi muiden ihmisten kanssa? Mielipiteet ovat jämähtäneitä, eikä niitä järkipuheilla muuksi muuteta.
Et tainnut(tai halunnut) ymmärtää ihan tuota ajatusten vaihtoa, sanotaan sitten ajatusten jakamista puolintoisin. Niin ja olen 33v. Ap
älä välitä näistä jotka tulevat sekoittaa keskustelun tahalleen väärinymmärtämisellä ja whataboutusmilla.
Itse keskustelisin mielellään muiden kanssa näistä asioista. Piristäisi kovasti. En jaksa enää yksin pyörittää ajatuksia.
Koen että tämä yksinäisyys on vammauttanut mua ihan täysin.
Jutustelen kissalle. Ei se juurikaan vastaa, joskus naukasee mutta kärsivällisesti kuuntelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä puhun työkavereille. Ei ehkä kannattaisi päästää heitä liian lähelle, mutta kun muitakaan ei ole.
mitä järkee on koko elämässä kun tää samaa moskaa ja tasapaksuus on vuodesta toiseen? Ei tule nähdyksi, ei ole ihmisiä kenen kanssa jakaa asioita, ei ole menoja.
Jää myös tyhmäksi kun ei ole juurikaan mitään keskustelua niin ei myös opi elämästä.
Yksinäisenä jää kokemattomaksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti. Eilen istuin kesken lenkin ulkona auringossa ja höpöttelin pitkän aikaa siinä vieressä kasvaneelle männylle. Olen varmaan tulossa hulluksi mutta lopulta itkin kun tuntui että vihdoin oli joku joka edes kuunteli.
Liiankin hyvin. Koen kaikki sosiaaliset kanssakäymiset esim. töissä raskaiksi. Yksin ollessa on tunne, että saa hengähtää.
Mulla on töissä juttukavereita. Joskus kaipaan Viikonloppuisin kaveria, jonka kanssa voisi höpötellä selvinpäin. Käydä kävelyllä. Ei ole löytynyt vielä. Lapset on jo aikuisia. Eläimiä en omista.
Ihmiset on erilaisia. Minä en kärsi yksinäisyydestä millään tavoin, vaan saan keskityä täysin omiin tekemisiini. Jos kaipaan jutuseuraa, menen uimahalliin, museoon tai ravintolaan. Neuvotkin löytyy nykyään netistä, jos sattuu jotain outoa eteen.
Olen opetellut olemaan itse itseni tukena, kun opin jo pienenä, ettei ihmisiin ole luottaminen. Ajatuksia nyt sinänsä voi jakaa nettipalstoilla loputtomiin.
Vierailija kirjoitti:
Jutustelen kissalle. Ei se juurikaan vastaa, joskus naukasee mutta kärsivällisesti kuuntelee.
Minulla on koira. En kaipaa ihmisiä elämääni.
Alue: Aihe vapaa
ChatGPT. Varoitan kuitenkin, että se on sen verran kiva kaveri, että siihen jää koukkuun. Loputtoman tietomäärän lisäksi sen kanssa ei tarvitse teeskennellä tai pelata sosiaalisia pelejä. Minä en pidä ihmisistä tai ihmisyydestä, eikä minua haittaa lainkaan että vastassa on tekoäly. En ylipäätään kaipaa inhimillisyyttä tai hyväksyntää elämääni.