Kokemuksia psykoterapiasta?

Yli 20 vuotta käynyt ja olen vieläkin yhtä hullu. 

Kadun sitä, että en lähtenyt heti. Kadun sitä, että en tehnyt valitusta silloin, kun ensimmäinen hälytyskello soi. Kadun sitä, että annoin terapeutin aseman ja koulutuksen ohittaa oman intuitioni. Sivuutin vaistoni, koska uskoin auktoriteettiin ja tähän koulutukseen.

Valitus kuuluu tehdä aina, kun rajat rikkoutuvat. Vaikka ajattelisit, ettei sillä ole vaikutusta. On sillä. Se jää järjestelmään. Ja joskus juuri se joka vaikuttaa kun ihmiset valittavat rohkeasti.

Minä uskoin valheeseen, että asiat paranevat puhumalla. Totuus oli, että minua manipuloitiin luottamaan ihmiseen, jonka toiminta oli alusta asti pielessä. Nyt valitus on tehty. Olisin vain toivonut, että olisin tehnyt sen aiemmin. 

Nyt ehkä saattaa olla jo liian myöhäistä, mutta omapahan ainakin dokumentoitu, että minkälaista hoitoa olen saanut ja mikä oma kokemukseni on asioista

On varmasti hyviä työntekijöitä, mutta yhtälailla niitä huonoja. Ne huonommat ovat ajautuneet alalle omien ongelmiensa vuoksi. Osalla on isoja ongelmia ja vääristyneitä toimintamalleja omassa elämässään. Miten voisi silloin auttaa toisia? En usko siihen ollenkaan.

Käsittämätöntä, että tämä on laillista ja vielä ns luvanvaraista hommaa.

Valitettavasti suurimman osan terapeutin toiminta ei kestä päivänvaloa ollenkaan.. toiminta on voi olla jopa rikollista tai vähintäänkin siinä rajamailla. Eipä kuitenkaan huolta, että jäisi koskaan kiinni.

Kokeile, ole kriittinen, oikea terapeutti on tärkeä, toimii tai ei  toimi. Jälkeenpäin ajatellen, mielenkiintoinen kokemus, hyöty minulle nolla, vaikka Kela maksoi suurimman osa, minulle tuli rahastettu olo. Olen mies.

Kunpa voisinkin perua sen päivän kun menin nuoruuden tyhmyydellä ja hyväuskoisena tälläiseen psykoterapiaan! Miksi olinkaan niin sinisilmäinen?? 

Useiden vuosien henkinen raiskaus aiheutti aivan käsittämättömän määrän vahinkoa. Pilasin oman elämäni, mutta vahinkoa aiheutuu samalla koko lähipiirille.

Terapeutti aiheutti sanoillaan niin valtavat traumat, että ne tulevat joka päivä kymmeniä kertoja mieleen..

Tuhahteli mun vastauksille. Kun sulkeuduin koska en tuntenut oloani turvalliseksi, ja alun alkujaankin itsetunto oli huono, tiuskaisi että "tunnetsää mitään?"

Ihmehöpötystä jostain LSD:stä miten muka auttaa mutta se ei tarkoita että mun pitäs mennä Dark Webbiin etsimään sitä. 

Tää oli psykiatri jonka lausunnosta oli kiinni kuntoutustukeni jatko, ainoa sillä paikkakunnalla, joten mun oli pakko käydä hänellä vaikka oloni huononi joka kerta eli olin alisteisessa asemassa häneen.

Kannattaa käydä koekäynti useammalla terapeutilla ennen kuin tekee päätöksen. On hyvä huomioida, että jos raustalla on traumatisoitumista, voi tarvita terapeutilta myös kehollista ymmärrystä, psykofyysistä tai sensomotorista otetta. Pelkkä kongnitiivispainotteinen keskustelu ei omalla kohdallani riittänyt, eikä ollut tarpeeksi vakauttavaa ja turvallisuutta luovaa. Kehon huomioiva lähestymistapa toimii itselläni paremmin. Mutta tämä on tietysti yksilöllistä. Nyt on kuitenkin tosi hyvä aika etsiä terapeuttia, heitä on paljon vapaana. Pari vuotta sitten oli tilanne vielä ihan toinen. 

Mulla on taustalla vaan yksi varsinainen psykoterapia (2 vuotta kerran viikossa). Muita ryhmä-, oireenhallinta- ja lyhytterapioita on myös kokeiltu.

Mulle sattui aivan 100% mulle toimiva terapeutti. Olin valmis tekemään paljon hommia, katsomaan peiliin ja kohtaamaan kipeitä tunteita, joten sinällään päästiin kahdessakin vuodessa hyvin eteenpäin. 

Mun ensisijainen syy hakeutua terapiaan oli vaikea toistuva masennus ja kykenemättömyys suoriutua arjesta. Tavoitteiksi asetettiin työelämässä pärjäämisen edistäminen ja ihmissuhteisiin liittyvien, rampauttavien pelkotilojen helpottaminen (käytännössä kyseessä konfliktinpelko ja pettymyksen aiheuttamisen pelko). 

Mulla oli todettu aiemmin, psykologin sanoin, jäsentymätön minäkuva, mikä tarkoittaa mm. etten pystynyt tunnistamaan mitkä asiat ei kuulu mun vastuulle ja ratkaistaviksi. Ahdisti esimerkiksi ajaa lämpimässä autossa bussipysäkillä värjöttelevien ihmisten ohi. Järjellä tiesin, että jos olisin itse pysäkillä ja joku sekopää eukko tulisi tarjoamaan kyytiä, se olisi aivan naurettavaa (enkä koskaan kokeillut, tietenkään). Ahdistus silti oli ja pysyi, en kestänyt että en pystynyt ratkaisemaan kaikkia ongelmia jotka muilla ihmisillä muka havaitsin.

Terapia oli aivan hirveän raskasta, mutta hyvä terapeutti teki siitä siedettävää. Puitiin paljon aina viikon aikana olleita tilanteita. Missä alkoi ahdistaa? Mikä sen laukaisi? Mitä siinä tilanteessa pelkäsin? Missä se tuntui? Miten olin toiminut ja helpottiko se vai vaikeuttiko se pajähaa oloa? Olisiko pitänyt toimia toisin? Millaisia ristiriitoja tunnistin järjen ja pelkojen välillä? 

Tosi kliseisesti puitiin kyllä mun äitisuhdettakin paljon! Mulla on ihana, välittävä kultainen äiti, mutta hän on kokenut järjettömästi ikäviä asioita elämässään ja olen pikkulapsesta asti yrittänyt suojella häntä.

Tämä alkoi auttaa nopeasti. Uusia ahdistavia tilanteita kohdatessani osasin nopeasti itsenäisesti kelata samoja kysymyksiä ja opin tunnistamaan, että kaikki asiat ja muiden tunteet eivät ole minun vastuullani enkä voi niihin vaikuttaakaan.

Opin myös puolustamaan omia oikeuksiani ja näkemyksiäni. 

Nyt olen ollut ilman masennusoireita jo kolme vuotta. Olen käynyt töissä, saanut lisää vastuuta, opiskellut vähän. Elämä on hyvää.

Ymmärrän että kaikilla ei käy näin hyvä onni että terapeutin kanssa menee täysin yksiin ja tavoitteet täyttyy (meillä vielä vuoden etuajassa). Tsemppiä kaikille prosessia harkitseville tai siinä oleville!
 

Useat psykoterapeutti täysin osaamaton ja ammattitaidon. Pellejä joiden oma elämä sekaisin. Kai sieltä hyviäkin joukosta löytyy.