Onkohan se totta että vanhempana kun katsoo peiliin ei tunnista itseään?

Jos peiliin katsoo joka päivä, näkyyn tottuu. Ei tule yllätyksenä.

Joillakin on muutos jo keski-iässä. Ja kaipaa 26v vanhaa peilikuvaa.

Ajoittain mietin mihin se nuori tyttö katosi ja mitä tuli tilalle. 

No tavallaan. Sitä katsoo ja ihmettelee naamaa, että oho tällaiseksi se on muuttunut, piirteet valahtaneet. Olin nuorena ihan nätti, nykyään vain vanhentuva bulldoggi.

N64

Kannattaa lukea Dorian Grayn muotokuva.

Kyllä, näin itseni vaatekaupan peilistä ja ihmettelin, onko tuo harmaa ja kuihtuneen näköinen hahmo todellakin minä..tuntui pahalta. 

Joo mulla jo nelikymppisenä näin. Jotenkin se omakuva on muodostunut parikymppisen minän perusteella ja aina kun katson peiliin tuntuu siltä että näyttää vanhemmalta kuin mitä tuntee olevansa. Samalla parikymppiset ovat alkaneet tuntua ihan kakaroilta.

Ehkä vanhukset katsovat niin harvoin peiliin.

Dorian Grey- effect

Hahaha, minun peilistäni katsoo  edesmennyt äitini. Olemme kuulemma samannäköisiä.

No vanhana ja vanhana, kun jo +40v iässä sitä kummastelee omaa peilikuvaansa ja esim jossain sovituskopissa missä on niitä "peruutuspeilejä" ym ylläreitä joista itsensä näkee niin eihän sitä ihmistä itsekseen tunnista. Ei kasvoista, ei kropalta eikä olemukselta vaan kaikki on jotenkin valahtanutta ja kulahtanutta. Kaikki raikkaus ja reippaus puuttuu.

No ei nyt ihan noin kai? Mutta mulle kävi n 50v baarissa niin, että katsoin tiskin takana olleeseen peiliin ja hämmästyin. Luulin näkeväni minut n 25v siellä. Mutta se kesti ehkä sekunnin tajuta. Ei se mikään pysyvä kokemus ole.

Dementikko luulee peilikuvaansa toiseksi ihmiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Jos peiliin katsoo joka päivä, näkyyn tottuu. Ei tule yllätyksenä.

Ei sitä silti enää "tunnista" itseään. 

Kyllä mä monesti mietin, että miten rumaksi ihminen muuttuu, kun tulee vanhaksi. 

Tai siis ei muut sillai ole rumia, mutta itse on. Jalat menee rumiksi ja käsivarret roikkuu ja naama on kuin.....en edes viitsi sanoa :(

Mutta toisaalta yritän ajatella, että tää ruma kroppa on kuitenkin se, jonka varassa minä elän.  Se kuitenkin toimii vielä. 

Muuten en korona-aikaa kaipaa mutta silloin oli kiva katsoa itseään peilistä kun maski peitti valahtaneen ja venähtäneen alanaaman ja sitä näytti taas pitkästä aikaa ihan itseltään.

Se on hurjaa kuinka aikaisin ja nopeaan kasvonpiirteet muuttuu ihan vieraiksi kun tulee se ns eka rupsahdus yhdessä yössä. Yhtäkkiä naama tosiaan venähtää pysyvästi ja kaikki mittasuhteet on ihan oudot ja pielessä.

Vierailija kirjoitti:

Hahaha, minun peilistäni katsoo  edesmennyt äitini. Olemme kuulemma samannäköisiä.

Mulla sama. Lapsena minusta sanottiin, että näytän isältäni ja silloin varmaan näytinkin. Nykyään peilistä katsoo takaisin joko äitini tai 8 vuotta vanhempi siskoni. 

Vierailija kirjoitti:

Hahaha, minun peilistäni katsoo  edesmennyt äitini. Olemme kuulemma samannäköisiä.

Minä näen peilissä mummoni.

Nuorena ei tajua, että ne vanhat ihmiset ei ole aina olleet vanhoja, eikä heitä osaa kuvitella nuorina ja kauniina. 

Nyt kun itse on vanha, tajuaa, että nyt nuoret katsoo minua samalla tavalla ja ajattelevat, että olen aina ollut tämmönen. Että joka paikka roikkuu. No en ole ollut :D

Juu, minä olen sielultani kolmekymmentä vuotta fyysistä ikääni nuorempi. Ja kun viime vuosina tapahtuneet vaikeat asiat veivät ulkonäön ykskaks huonompaan suuntaan, niin kyllä se ihan kauhistuttaa, koska sisäisesti en koe olevani se väsyneen näköinen, valahtanut haamu, mikä näkyy peilistä. No saahan sitä ulkonäköä onneksi hiukan ulkoisesti piristettyä vaatteilla ja meikillä, mutta on se kyllä aika kauheaa silti havaita tämmöinen ristiriita ulkoisen ja sisäisen välillä.

Mutta aika moni iäkäs kokee olevansa sisäisesti se sama kuin nuorena, ellei ihan kaikessa, niin jokin oman minän ydin ihmisessä kumminkin pysyy aina samana.

Vanhoilla ihmisillä voi kyseessä olla alkava  muistisairaus, mikä aiheuttaa tota, tai sitten ne vaan sanoo noin, koska elämä menee niin nopeasti.

Olen itse jo aika vanha, lähes 50 ja se mitä itse hämmästelen, että näen itsessäni enemmän isoäitini piirteitä nykyään.

Eli pikemminkin alan näyttämään "tutulta", mutta en enää itseltäni. Onneksi isoäitini oli minulle erittäin rakas, joten mitä enemmän häneltä näytän peilissä, sen enemmän mua myös hymyilyttää.