Lue keskustelun säännöt.
IS: Nykyään yhä useampi uskaltaa katkaista välinsä epäterveisiin vanhempiin
17.03.2026 |
Joko täällä on puhuttu tästä?
https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000011821596.html
Jutussa viitataan vanhaan ajatukseen että omia vanhempia pitää kunnioittaa, mutta minusta ei lapsille asetettua velvoitetta kunnioittaa ei saa myöskään käyttää väärin ja olla lapsille kamala, kun niiden pitäisi kunnioittaa eivätkä ne (muka) voi lähteä. Lasten ei kuulu olla vanhempiensa emotionaalisia roskasankoja, joihin puretaan omat tunteet että kulissit pysyy kasassa. Sanninkin tapauksessa näkyy, että vanhemmat osasivat käyttäytyä muille - he päättivät olla käyttäytymättä omille lapsilleen.
Kommentit (104)
KIITOS JEESUS RUUASTA VEDESTÄ SÄNGYSTÄ JA VAATTEISTA AMEN KIITOS ETTEI TARVI NUKKUA PAKKASELLA ULKONA AMEN .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kontrolloivat vanhemmat. Heidän roolinsa siirtyi sisarukselle ja myöhemmin sisaruksen lapselle. Nyt lapseni on vaikeuksissa koska hänestä levitellään perättömiä juttuja. Kukahan niitä levittää?
Aloin jo alle kouluikäisenä ajatella että minulla ei ole isää, koska se vastasi parhaiten tilannetta. Ei ollut koskaan mitään vanhemman ja lapsen välistä suhdetta, vaikka ulospäin oltiin ihan tavallinen ydinperhe. Sen lisäksi että häntä ei koskaan kiinnostanut vanhemmuus, jouduin lapsena pelkäämään kotiin menemistä ja siellö olemista, hänen saamiaan raivareita. Yritti myös syyttää ja vastuuttaa minua ihan kohtuuttomista asioista lapselle. Hänen mukaansa pikkuveljen tapaturma oli minun syytäni, koska minä 6v en ollut vahtinut 3v veljeä, vaikka hän itse oli syyllinen tilanteeseen ja siihen ettei vahtinut lapsia ollessaan ainoa aikuinen kotona. Sanoi, että oli minun syytäni mitä veljelle tapahtui, että olen epäluotettava. Toki hänestä oli minun syytäni monet muutkin asiat, kuten se jos autossa oli joku ongelma enkä minä lapsena osannut tehdä asialle mitään, taas tuli sitä syyttelyä.
Sitten kun tämä niin sanottu "isä" kuoli sydäriin, olin vain helpottunut, ei enää raivoa eikä syyttelyitä. Olin kuitenkin ennen tuota hyvin stressaantunut lapsi, mikä oli tosi ankeaa.
Vierailija kirjoitti:
Aloin jo alle kouluikäisenä ajatella että minulla ei ole isää, koska se vastasi parhaiten tilannetta. Ei ollut koskaan mitään vanhemman ja lapsen välistä suhdetta, vaikka ulospäin oltiin ihan tavallinen ydinperhe. Sen lisäksi että häntä ei koskaan kiinnostanut vanhemmuus, jouduin lapsena pelkäämään kotiin menemistä ja siellö olemista, hänen saamiaan raivareita. Yritti myös syyttää ja vastuuttaa minua ihan kohtuuttomista asioista lapselle. Hänen mukaansa pikkuveljen tapaturma oli minun syytäni, koska minä 6v en ollut vahtinut 3v veljeä, vaikka hän itse oli syyllinen tilanteeseen ja siihen ettei vahtinut lapsia ollessaan ainoa aikuinen kotona. Sanoi, että oli minun syytäni mitä veljelle tapahtui, että olen epäluotettava. Toki hänestä oli minun syytäni monet muutkin asiat, kuten se jos autossa oli joku ongelma enkä minä lapsena osannut tehdä asialle mitään, taas tuli sitä syyttelyä.
Sitten kun tämä niin sanottu "isä" kuoli sydäriin, olin vain helpottunut, ei enää raivoa eikä syyttelyitä. Olin kuitenkin ennen tuota hyvin stressaantunut lapsi, mikä oli tosi ankeaa.
Niin ja miten muut ihmiset suhtautui, yleensä syytettiin että kauheeta, et sä voi sanoa ettei sulla ole isää kun sun isä on elossa. Erityisesti yksi itse isänsä menettänyt oli tötä mieltä, hänellä tosin oli käsittääkseni normaalin hyvä isä, joten hän eli siellä omassa kuplassaan katkerana oman isänsä menettämisestä.
M40 kommenteissa on viisautta.
Se äiti jonka tytär ei ole ollut yhteyksissä 10 vuoteen, niin olet oikeassa siinä, että miten tyttäresi voi tietää miten olet tänä aikana muuttunut kun hän ei tiedä sinusta mitään?
10 vuodessa ihminen muuttuu.
Toinen asia se anteeksipyyntö, tuntuu että sekin pitäisi nykyisin osata tehdä oikein. Mikä tahansa ei kelpaa. Oikea sanamuoto pitää olla.
Eikä kukaan keskustelupalstalla ala ruotimaan asioitaan kaikille, ne asiat pohditaan omineen ja ilman terapiaakin ihminen oivaltaa asioita jos haluaa. Eri asia miten sen sille 10 vuotta tapaamatta olleelle tyttärelle voi näyttää. Kun tuolle äidille ei edes anneta mahdollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mutta mieti lapsina orvoksi jääneitä, he ei saa valita feidaako vanhempansa vaan ovat joutuneet kokemaan traagisimman menetyksen.
Vierailija kirjoitti:
No mutta mieti lapsina orvoksi jääneitä, he ei saa valita feidaako vanhempansa vaan ovat joutuneet kokemaan traagisimman menetyksen.
Miten he liittyvät tähän? Tässä keskustellaan siitä miten suurta kipua vanhempien tunnekylmyys ja pilkallinen suhtautuminen omiin lapsiinsa pahimmillaan aiheuttaa ja mitä siitä voi seurata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mutta mieti lapsina orvoksi jääneitä, he ei saa valita feidaako vanhempansa vaan ovat joutuneet kokemaan traagisimman menetyksen.
Orvoksi jääneistä pitää takuulla huolen lastensuojelu ja sosiaalitoimi, yleensä heidät sijoitetaan sukulaisille ja uudet huoltajat tai sossu kustantaa elatuksen. Orvoksi jääneet voivat opetella myös olemaan onnellisia tai kiitollisis siitä, että heillä sentään oli hyvät vanhemmat, ja uudet huoltajat.
Vierailija kirjoitti:
No mutta mieti lapsina orvoksi jääneitä, he ei saa valita feidaako vanhempansa vaan ovat joutuneet kokemaan traagisimman menetyksen.
Ei ole toisten ihmisten syytä, että orvoksi jääneet ovat menneet ja menettäneet vanhempansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta mieti lapsina orvoksi jääneitä, he ei saa valita feidaako vanhempansa vaan ovat joutuneet kokemaan traagisimman menetyksen.
Orvoksi jääneistä pitää takuulla huolen lastensuojelu ja sosiaalitoimi, yleensä heidät sijoitetaan sukulaisille ja uudet huoltajat tai sossu kustantaa elatuksen. Orvoksi jääneet voivat opetella myös olemaan onnellisia tai kiitollisis siitä, että heillä sentään oli hyvät vanhemmat, ja uudet huoltajat.
Niinpä. Sensijaan jos sössii aikuisena o.an elämänsä on vanhemmat joita voi syyttää. Huom. En tarkoita heitä joilla on siis aidosti huono koti vaan heitä jotka viidenkympin kriisissä parin eron jälkeen syyttävät vanhempiaan. Oli niin kurja nuoruus, piti tehdä sitä ja tätä ja ei saanut sitä taikka tätä.
Minulla oli hyvin tunnekylmä isä. Enkä häntä pahemmin kotona edes nähnyt. Niinä harvoina hetkinä, kun hän oli kotona, oli tunnelma jännittynyt. Pelkäsin häntä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Taloudellisesti elämäni oli kylläkin aina turvattu.
Lähennyimme vasta, kun olin jo yli kolmenkymmenen. Lastenlasten myötä lähennyimme entisestään. Elämässäni oli silloin raskaita aikoja ja yllättäen isäni oli omalla (erittäin kömpelöllä) tavallaan ainoa todellinen tuki ja turva minulle. Henkilö, joka ei minua edelleenkään millään lailla lohduttanut, töräytti edelleen typeryyksiä, mutta silti koko ajan, järkähtämättä, seisoi selkäni takana valmiina ottamaan ottamaan kopin, jos meinasin horjahtaa.
Hän kuoli, kun olin nelikymppinen. Koin menetyksen suurena suruna, sillä silloin lopullisesti ymmärsin millainen tuki hän oli minulle ollut koko elämäni ajan. Tunnekylmä, erittäin vaajaavainen, mutta silti loppupelissä aina valmis (omalla tavallaan) auttamaan. Toivon todella, että omat lapseni voisivat kokea minun osalta samanlaista järkähtämätöntä tunnetta, että maailmassa on joku, joka todella kovan paikan tullen auttaa_ihan_aina.
Pitkä sepustus. Mietin kuitenkin tätä, kun kuuntelin Liisa Keltinkangas-Järvisen haastattelua siitä, kuinka hänen mielestään ihmiset katkaisee nykyään aivan liian helposti välinsä sukulaisiinsa. Minä nimittäin lähestulkoon katkaisin välini isääni parikymppisenä. Luoja kiitos en tehnyt sitä kokonaan, vaan sain tutustua häneen uudelleen aikuisena ja ymmärsin hänen todellisen arvonsa. Myös kaikkine puutteineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halaus sinulle 1. sivun numero 11.
Ymmärrän mitä tarkoitat. Meitä ei vienyt eteenpäin terapiakaan joten ei sekään mikään viisasten kivi ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yllättynyt myös siitä, miten omat vanhempani (isä) on yrittänyt hyötyä lapsistaan taloudellisesti käyttämällä heitä ilmaistyövoimana oman omaisuutensa kerryttämiseksi ja arvon nostamiseksi. Sitten uhkailee vielä perinnöttömäksi tekemisellä ja ehdottelee että pitäisi itse luopua perinnöstä. Lisäksi on asettunut neutraaliksi tilanteessa, missä mies kohdisti minuun erittäin vakavaa väkivaltaa ja rikoksia. Ei todellakaan vastaa omaa käsitystäni vanhemmuudesta vaan tulee ennemminkin ihmiskaupattu olo. Ei olla tekemisissä, tietenkään.
Jotenkin en koe enää olevani vanhempi vahvasti aikuisille lapsilleni ( joilla omat aikuiset jo) vaan tasavertainen aikuinen. Tietysti olen äiti ja vanhempi mutta kyllä vastuuni on loppunut, en holhoa enkä ota kantaa
Okei, älä sitten itke kun mätänet vaipoissasi kun joku rikollis-lähäri r aiskaa tai ryöstää sinua jossain valtion laitoksessa.
Onko kiva uhkailla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun minunkin tytär jo tajuaisi katkaista välit. Mutta ei vaan ei. Hiljaiseloa monta viikkoa ja sitten tulee lyhytsanainen viesti mihin milloinkin tarvitsee rahaa. Olen yrittänyt kysellä miten menee ja haluaisiko joskus vaikka viettää aikaa, mutta ei kiinnosta. On kuulemma pahoittanut mielensä, kun menin uusiin naimisiin 4 vuotta sen jälkeen kun erosin hänen äidistään. Täytyy kyllä sanoa, että tytär on äitinsä kopio. Samat on tavat molemmilla.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hyvin tunnekylmä isä. Enkä häntä pahemmin kotona edes nähnyt. Niinä harvoina hetkinä, kun hän oli kotona, oli tunnelma jännittynyt. Pelkäsin häntä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Taloudellisesti elämäni oli kylläkin aina turvattu.
Lähennyimme vasta, kun olin jo yli kolmenkymmenen. Lastenlasten myötä lähennyimme entisestään. Elämässäni oli silloin raskaita aikoja ja yllättäen isäni oli omalla (erittäin kömpelöllä) tavallaan ainoa todellinen tuki ja turva minulle. Henkilö, joka ei minua edelleenkään millään lailla lohduttanut, töräytti edelleen typeryyksiä, mutta silti koko ajan, järkähtämättä, seisoi selkäni takana valmiina ottamaan ottamaan kopin, jos meinasin horjahtaa.
Hän kuoli, kun olin nelikymppinen. Koin menetyksen suurena suruna, sillä silloin lopullisesti ymmärsin millainen tuki hän oli minulle ollut koko elämäni ajan. Tunnekylmä, erittäin vaajaavainen, mutta silti loppupelissä aina valmis (omalla tavallaan) auttamaan. Toivon todella, että omat lapseni voisivat kokea minun osalta samanlaista järkähtämätöntä tunnetta, että maailmassa on joku, joka todella kovan paikan tullen auttaa_ihan_aina.
Pitkä sepustus. Mietin kuitenkin tätä, kun kuuntelin Liisa Keltinkangas-Järvisen haastattelua siitä, kuinka hänen mielestään ihmiset katkaisee nykyään aivan liian helposti välinsä sukulaisiinsa. Minä nimittäin lähestulkoon katkaisin välini isääni parikymppisenä. Luoja kiitos en tehnyt sitä kokonaan, vaan sain tutustua häneen uudelleen aikuisena ja ymmärsin hänen todellisen arvonsa. Myös kaikkine puutteineen.
Sinä oletkin ollut onnekas jos kerran isäsi kuitenkin oli sinulle tuki ja turva, vaikka et sitä nuorena ehkä ymmärtänytkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsi myös katkaissut välinsä. Ollaan varmasti epätäydellisiä vanhempia ja pyydetty monta kertaa virheitä anteeksi. Ei tiedetä edes onko tyttö elossa, varmaankin niin kauan kunnes virkavalta ilmoittaa toisin. Kaikki yhteydet on estetty ja osoite on salainen. Hän on erityislapsena joutunut kokemaan kaikenlaista, mutta olemme aina olleet hänen puolellaan. Jos saisimme vielä joskus keskustella hänen kanssa, pyytäisimme anteeksi kaikkia virheitämme.
Anteeksipyyntö ei auta jos ette osoita mitään muutosta käytöksessänne. Siihen on varmasti hyvä syy ettei halua teidän löytävän häntä eikä halua teiltä enää yhtään tyhjää anteeksipyyntöä. Vuosien syyt. Tyypillinen huonojen vanhempien ajatus tuo että lapsi ei pärjää ilman teitä ja odotatte että poliisi tulee kertomaan teille hänen kuolemasta. Lapsi saattaa hyvinkin pärjätä paljon paremmin ilman teitä.
Missään nimessä emme toivo sellaista suruviestiä. Ollaan hyväksytty, että jos lapsi voi paremmin näin, sitten asia on niin. Miksi kuvittelet meidän ajattelevan, ettei pärjäisi ilman meitä? On erittäin älykäs ja osaava. Terävä nainen pärjää aina. Miten voisimme osoittaa muutosta, kun emme ole häntä vuosiin tavannut? Olemme tietenkin 10 vuodessa muuttuneet paljon. Etäisyys kasvattaa. Miksi anteeksipyyntö olisi tyhjä? Ja mistä sinä sen kuvittelet tietäväsi, että on tyhjä? Meille on pääasia jos lapsi on onnellinen. Sitä toivomme. Varmasti jokainen vanhempi haluaisi kuitenkin olla yhteydessä lapsiinsa. Pidän huolestuttava, jos joku olisi täysin ok sen kanssa, ettei koskaan enää ikinä näe lastaan, joka on vihaisena lähtenyt kotoa 18-vuotiaana. Hänellä voi olla jo perhe ja lapsiakin. Tietenkin haluaisimme olla heidän elämässä. Tietenkin olemme tehneet virheitäkin.
SamaKuitenkin viestissäsi oli rivien välissä oletus että lapsi kuolee ennen teitä ja poliisi tuo suruviestin. Sanoit että olette aiemmin pyytäneet monta kertaa anteeksi. Ilmeisesti ette muuttaneet mitään toiminnassanne, koska tilanne on nyt tämä eikä hän halua enää kuulla teistä mitään. Tyhjiä anteeksipyyntöjä siis. Et nyt noissa viesteissäsikään vaikuta erityisesti pohtivan virheitäsi, viittat vaan että tietenkin olet niitä tehnyt ja ollut varmasti epätäydellinen vanhempi, mikä on tyypillinen vanhemman puolustusreaktio kun ei haluta oikeasti kohdata omaa käytöstään. Miten olette muuttuneet? Oletteko esimerkiksi käyneet terapiassa pohtimassa perhetilannetta? Mitä tekisit nyt toisin suhteessanne jos saisit mahdollisuuden olla yhteydessä tyttäreenne?
Paljon oletuksia, vähän tietoa. Anteeksi olemme pyydelleet ennen kuin meidät estettiin. Emme ole tavanneet sen jälkeen, kun lapsi lähti vihaisena kotoa ovet paiskoen. Olemme tietenkin yrittäneet soittaa hänelle ja luoda keskusteluyhteyttä. Olemme antaneet hänelle omaa tilaa ja aikaa, mutta hän ei ole halunnut olla yhteydessä. Emme tiedä varmaksi, onko tyttäremme elossa muusta, kuin siitä, ettei poliisi ole tuonut suruviestiä. Kai tämän ymmärrät, ettemme odota viestiä, vaan lohduttaudumme sillä, että hän ainakin on elossa. Toivoaksemme myös on onnellinen.
Hän oli kotona asuva nuori, kun näimme hänet viimeksi. Juuri täysi-ikäiseksi tullut. Nyt hän on lähemmäs 30 vuotta. Emme mitenkään voi tietää, millaiset välit saamme aikaiseksi, jos hän antaa meille mahdollisuuden. Haluamme osoittaa arvostusta ja kunnioitusta. Haluamme kuulla, missä teimme väärin ja haluamme keskustella siitä avoimesti ja rehellisesti.
Sinulla on varmasti omia traumoja aiheesta, sillä teet niin pitkälle meneviä tulkintoja. Olen pahoillani siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hyvin tunnekylmä isä. Enkä häntä pahemmin kotona edes nähnyt. Niinä harvoina hetkinä, kun hän oli kotona, oli tunnelma jännittynyt. Pelkäsin häntä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Taloudellisesti elämäni oli kylläkin aina turvattu.
Lähennyimme vasta, kun olin jo yli kolmenkymmenen. Lastenlasten myötä lähennyimme entisestään. Elämässäni oli silloin raskaita aikoja ja yllättäen isäni oli omalla (erittäin kömpelöllä) tavallaan ainoa todellinen tuki ja turva minulle. Henkilö, joka ei minua edelleenkään millään lailla lohduttanut, töräytti edelleen typeryyksiä, mutta silti koko ajan, järkähtämättä, seisoi selkäni takana valmiina ottamaan ottamaan kopin, jos meinasin horjahtaa.
Hän kuoli, kun olin nelikymppinen. Koin menetyksen suurena suruna, sillä silloin lopullisesti ymmärsin millainen tuki hän oli minulle ollut koko elämäni ajan. Tunnekylmä, erittäin vaajaavainen, mutta silti loppupelissä aina valmis (omalla tavallaan) auttamaan. Toivon todella, että omat lapseni voisivat kokea minun osalta samanlaista järkähtämätöntä tunnetta, että maailmassa on joku, joka todella kovan paikan tullen auttaa_ihan_aina.
Pitkä sepustus. Mietin kuitenkin tätä, kun kuuntelin Liisa Keltinkangas-Järvisen haastattelua siitä, kuinka hänen mielestään ihmiset katkaisee nykyään aivan liian helposti välinsä sukulaisiinsa. Minä nimittäin lähestulkoon katkaisin välini isääni parikymppisenä. Luoja kiitos en tehnyt sitä kokonaan, vaan sain tutustua häneen uudelleen aikuisena ja ymmärsin hänen todellisen arvonsa. Myös kaikkine puutteineen.
Sinä oletkin ollut onnekas jos kerran isäsi kuitenkin oli sinulle tuki ja turva, vaikka et sitä nuorena ehkä ymmärtänytkään.
Olet oikeassa. Voisi sanoa, että isäni oli tunnekylmien vanhempien joukossa melkoinen yksisarvinen.
Halusin omalla kokemuksellani kuitenkin tuoda julki, että joskus (vaikkakin hyvin harvoin) vanhemman tunnekylmyys ja kykenemättömyys vanhemmuuteen saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että hän ei osaa olla vanhempi lapselle. Tällöin, mikäli molemminpuolista tahtotilaa on, voi aikuistuessa kuitenkin löytää itselleen vahvan tunnesiteen vanhempaansa. Mutta tämä luonnollisesti onnistuu vain, mikäli vanhempi niin haluaa ja itse pystyy antamaan lapsuutensa vanhemmalleen anteeksi.
Isäni pysyi loppuun asti henkilönä jonka kanssa ei tunteista keskusteltu, joten en sitä koskaan häneltä vaatinutkaan. Kun vihdoin hänet hyvät puolensa, en enää vaatinut häneltä sitä, mitä hän ei pystynyt antamaan. Anteeksi annoin omassa mielessäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsi myös katkaissut välinsä. Ollaan varmasti epätäydellisiä vanhempia ja pyydetty monta kertaa virheitä anteeksi. Ei tiedetä edes onko tyttö elossa, varmaankin niin kauan kunnes virkavalta ilmoittaa toisin. Kaikki yhteydet on estetty ja osoite on salainen. Hän on erityislapsena joutunut kokemaan kaikenlaista, mutta olemme aina olleet hänen puolellaan. Jos saisimme vielä joskus keskustella hänen kanssa, pyytäisimme anteeksi kaikkia virheitämme.
Anteeksipyyntö ei auta jos ette osoita mitään muutosta käytöksessänne. Siihen on varmasti hyvä syy ettei halua teidän löytävän häntä eikä halua teiltä enää yhtään tyhjää anteeksipyyntöä. Vuosien syyt. Tyypillinen huonojen vanhempien ajatus tuo että lapsi ei pärjää ilman teitä ja odotatte että poliisi tulee kertomaan teille hänen kuolemasta. Lapsi saattaa hyvinkin pärjätä paljon paremmin ilman teitä.
Missään nimessä emme toivo sellaista suruviestiä. Ollaan hyväksytty, että jos lapsi voi paremmin näin, sitten asia on niin. Miksi kuvittelet meidän ajattelevan, ettei pärjäisi ilman meitä? On erittäin älykäs ja osaava. Terävä nainen pärjää aina. Miten voisimme osoittaa muutosta, kun emme ole häntä vuosiin tavannut? Olemme tietenkin 10 vuodessa muuttuneet paljon. Etäisyys kasvattaa. Miksi anteeksipyyntö olisi tyhjä? Ja mistä sinä sen kuvittelet tietäväsi, että on tyhjä? Meille on pääasia jos lapsi on onnellinen. Sitä toivomme. Varmasti jokainen vanhempi haluaisi kuitenkin olla yhteydessä lapsiinsa. Pidän huolestuttava, jos joku olisi täysin ok sen kanssa, ettei koskaan enää ikinä näe lastaan, joka on vihaisena lähtenyt kotoa 18-vuotiaana. Hänellä voi olla jo perhe ja lapsiakin. Tietenkin haluaisimme olla heidän elämässä. Tietenkin olemme tehneet virheitäkin.
SamaKuitenkin viestissäsi oli rivien välissä oletus että lapsi kuolee ennen teitä ja poliisi tuo suruviestin. Sanoit että olette aiemmin pyytäneet monta kertaa anteeksi. Ilmeisesti ette muuttaneet mitään toiminnassanne, koska tilanne on nyt tämä eikä hän halua enää kuulla teistä mitään. Tyhjiä anteeksipyyntöjä siis. Et nyt noissa viesteissäsikään vaikuta erityisesti pohtivan virheitäsi, viittat vaan että tietenkin olet niitä tehnyt ja ollut varmasti epätäydellinen vanhempi, mikä on tyypillinen vanhemman puolustusreaktio kun ei haluta oikeasti kohdata omaa käytöstään. Miten olette muuttuneet? Oletteko esimerkiksi käyneet terapiassa pohtimassa perhetilannetta? Mitä tekisit nyt toisin suhteessanne jos saisit mahdollisuuden olla yhteydessä tyttäreenne?
Paljon oletuksia, vähän tietoa. Anteeksi olemme pyydelleet ennen kuin meidät estettiin. Emme ole tavanneet sen jälkeen, kun lapsi lähti vihaisena kotoa ovet paiskoen. Olemme tietenkin yrittäneet soittaa hänelle ja luoda keskusteluyhteyttä. Olemme antaneet hänelle omaa tilaa ja aikaa, mutta hän ei ole halunnut olla yhteydessä. Emme tiedä varmaksi, onko tyttäremme elossa muusta, kuin siitä, ettei poliisi ole tuonut suruviestiä. Kai tämän ymmärrät, ettemme odota viestiä, vaan lohduttaudumme sillä, että hän ainakin on elossa. Toivoaksemme myös on onnellinen.
Hän oli kotona asuva nuori, kun näimme hänet viimeksi. Juuri täysi-ikäiseksi tullut. Nyt hän on lähemmäs 30 vuotta. Emme mitenkään voi tietää, millaiset välit saamme aikaiseksi, jos hän antaa meille mahdollisuuden. Haluamme osoittaa arvostusta ja kunnioitusta. Haluamme kuulla, missä teimme väärin ja haluamme keskustella siitä avoimesti ja rehellisesti.
Sinulla on varmasti omia traumoja aiheesta, sillä teet niin pitkälle meneviä tulkintoja. Olen pahoillani siitä.
Saatko tyttäreesi mitenkään yhteyttä?
Voiko kukaan sukulainen tms saada häneen yhteyttä mitenkään?
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoo miten nuoret ja nuoret aikuiset elävät ja voivat, ei voi välttyä miettimästä kummat ovat epäterveitä. Mielenmaisemaltaan ja käytökseltään.
Samalla tavalla kuin sinustakin on sanottu kun olit nuori, niin nuoriso on aina pilalla jos vanhuksilta kysytään.
Tuntuu että nykymaailmassa kaikki hyvä kehitys (kuten syrjinnän eri muotojen tunnistaminen ja rakenteiden muuttaminen niin että yhteiskunta toimisi paremmin) johtuu uusien sukupolvien ajatuksista, ja kaikki huono kehitys (kuten sodat) tuntuu olevan niiden vanhojen ideoita.
ei terveeseen lapsuuteen tarvita kuin huolenpitoa ja rakkautta, tai jos sitä ei oman autisminsa takia kykene antamaan niin huolenpito riittää ja se, että on turvaa ja ruokaa. sillä jo kehittyy suhteellisen normaaliksi ihmiseksi, joka uskaltaa elää kun perusturvallisuutta on elämänsä aikana ne tärkeimmät vuodet saanut.