Vertaistukea kynnysmatolle: Kun puolustan itseäni asiat menevät vain huonompaan suuntaan

Mitä enemmän ihmiset tekevät ilmoituksia hoitovirheistä, sitä suurempi mahdollisuus, että asia korjataan. Vaikka itse et niitä korvauksia saisikaan. Ihmisillä valitettavasti sellainen asenne, että ei ne mene läpi, sinne menee mappiin suoraan. Pitäisi kannustaa ihmisiä, eikä lannistaa. 

Henkilö, joka on täysin joustamaton eikä suostu minkäänlaisiin kompromisseihin, ei yleensä saa haluamaansa. Tämä tuli selväksi jo opiskellessa, kun harjoittelimme väittelyä äidinkielen tunnilla. Oli kolme ryhmää, joilla oli omat tavoitteensa. Ryhmä. Joka piti tiukasti kiinni vaatimuksistaan, ei saanut yhtään vaatimuksistaan läpi. Joustamaton leimataan hankalaksi persoonaksi ja hänen vaatimuksensa mielletään kohtuuttomiksi, koska niissä ei ole minkäänlaista joustoa, vaan vaaditaan asioita periaatteen vuoksi. Tämä ei liity siihen, onko ollut kynnysmatto vai ei, vaan siihen miten vaatimukset esitetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu.

Tunnun saavan oikein erityiskohtelua siinä, että mun suhteen on nollatoleranssi, että yhtään ei siedetä itseni puolustamista. 

 

Ilmennyt esim näin:

- Töissä työkaveri huusi ja käski lähteä menemään kesken työpäivän. Koitin tilanteessa rauhallisesti ja jämäkästi sanoa, että puhuttaisko ihan asiallisesti toisillemme. Koko huomio kääntyi tähän mun "vastaansanomiseen" ja koko n 5 hengen työyhteisö kääntyi mua vastaan tän jälkeen. Puhuttiin perättömiä juttuja, vaikeutettiin työtehtäviä, vähäteltiin osaamista - savustettiin siis ulos.

 

Pomo huusi mulle - sanoin että "ai anteeksi en kuullut että puhelin soi, mutta älä huuda mulle" - tyylillä. Jouduin isomman pomon puhutteluun ja koeaika katki.

 

Ystävyyssuhteet. Vain muiden rajat huomataan, mun ei ja suututaan jos vaikka pyydän että ilmoita edes, jos oot kaksi tuntia myöhässä.

 

Eli en tiedä. Kai ihminen on sellainen eläin, et se vaistoaa ja raatelee heikot heti.

Mikä se mekanismi oikein on? Onko se fermonit, lihasmassan määrä, traumatausta, kotikasvatus, vai mikä? Jotain toivoa muutokseen täytyy olla, koska ei tätä oikeasti jaksa enää. Koko elämä valuu hukkaan ja kaikki asiat menevät pieleen, kun toistuvasti kävellään ylitse. 

Ihminen on täysi elukka. Ainakaan lihaksikkuudesta ei ole kuitenkaan kyse kiusatuksi joutumisessa, sillä isokokoista ihmistäkin voidaan pitää kynnysmattona pienten ja pippuristen taholta. Sanoisin että se on pelko, alistuvuus ja kiltteys silmissä, mikä saa muut aistimaan veren ja käymään henkisesti kimppuun läpi elämän. Sellaisia joilla on kivettyneet, pahantahtoiset silmät ja uhmaava saalistajakatse ei poljeta. Kaikki menee niin kuin eläinlaumassa, joku yksilö on pahnanpohjimmainen ja arvoasteikossa alimpana koko elämänsä, eikä yksilössä välttämättä ulospäin näy mitään vikaa/poikkeavaa. Kuin ne pelokkaat silmät.

Se on jännä että ne henkilöt, jotka ovat jatkuvasti äänessä, valittavat asioista ja ovat vähän vaativiakin, saavat rauhassa olla sellaisia kuin ovat, ja ihmiset ympärillä ovat tottuneet hyppimään heidän pillinsä mukaan tai vähintään vähän mielistelevät. Mutta sitten kun me jotka emme tee itsestämme numeroa ja jotka yleensä olemme rauhallisia, pitkäpinnaisia ja vähän äänessä, kerrankin sanomme vastaan tai näytämme mitä mieltä olemme, niin ihmiset ympärillä ovat että "oho, onpas joku vähän herkkä ja hankala", ja sitten aletaan suhtautumaan kuin olisi jokin tikittävä aikapommi, joka voi taas yhtäkkiä kilahtaa (vaikka kyseessä olisi joku täysin rauhallisesti mutta jämerästi argumentoitu asia, tai vaikka jopa tiuskaisu ensimmäisen kerran kahden vuoden aikana).

Minä menetin asuntoni ja maineeni vedettiin tahallisesti lokaan. Päälleni syljettiin jopa. Minut jätettiin. Minua haukuttiin päin naamaa ja pidettiin tyhmänä. Menetin työpaikkani koska en suostunut olemaan enää ilmaiseksi ylitöissä. Olen menettänyt lähes kaikki ystäväni.

Oli kamalaa parivuotta

Sitten se helpotti kun piirit vaihtuivat hiljalleen. Suosittelen jatkamaan tuskasta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Sama. Onko muilla muuten myös näin, että kaikkien muiden tunteet ovat tärkeimpiä kuin sinun? Minulla on. Kaikkien muiden pikkujutut, suuttumiset, mielenpahoittamiset ovat aina tärkeimpiä kuin minun tunteeni. Jouduin työpaikkakiusaajan ( miehen) uhriksi ja en saanut työpaikallani mistään apua. Työnantajani keksi vaan tekosyitä miehen käytökselle ja käski ryhdistäytymään ja antamaan anteeksi. Auta armias jos olisi ollut joku muu työntekijä. Sitten olisi järjestetty kriisiapua ja palavereja. Sanon suoraan, että olen tosi katkera ja en ole toivonut ko henkilöille ainakaan hyvää. Toivottavasti paha saisi joskus palkkaansa ja karma kostaa. Tsemppiä teille kaikille samaa kokeville. Joskus tuntuu, että on ihan yksin, mutta meitä taitaa ( valitettavasti) olla muitakin. 

Mulla on perheessä näin. Vaikka mulla on ollut rankkojakin vastoinkäymisiä, ne ohitetaan olankohautuksella eikä kukaan kysele miten pärjään, mutta kaikkien muiden, vanhempieni, sisarusten ja heidän lastensa ja jopa puolisoidensa asioita jauhetaan, voivotellaan, selvitellään ja ruoditaan loputtomiin. Ja apua tarjotaan, ja oletetaan myös minun auttavan - kuten teenkin - vaikka kukaan heistä ei ole juuri missään auttanut tai tukenut minua tai lapsiani. Mun pitää pärjätä yksin "pikku"juttujeni kanssa. Näin oli jo kun oltiin lapsia, minua ei neuvottu tai autettu, mutta sisaruksia vaikka kuinka paljon. Myös vanhempien tukena piti olla jo silloin. Kiinnostaisi tietää miksi juuri minua kohdellaan eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Näissä kynnysmatto- ja rajanvetokysymyksissä puhutaan usein siitä, että tässä olisi kyse jostain palveluksista kieltäytymisistä tai ei:n sanomisesta (no toki siitäkin). Tuntuu, että tuo ohje tulee sellaiselta ihmiseltä, joka ei asian kanssa oikeasti itse kamppaile. Tuo alue on omalla kohdallani paljon laajempi.

 

Minulla vaikuttaisi olevan ihan omat säännöt ja oletukset toimia muiden riepoteltavana, ohjattavana, kommentoitavana jne. Jos tähän vilauttaa jotain rajan näköistäkään, niin se on välit katki, kannetaan vuosikausia kaunaa ja jopa mielenterveyttäni kyseenalaistetaan.

 

Tästä pari esimerkkiä, on pyydetty että "pitää sanoa jos ei jotain halua, oma vika jos et sano"

No kieltäydyin sitten tapaamasta erästä sukulaistani kuin pakon edessä, koska puuttuu törkeällä tavalla asioihini. Tästä tuli ihan tämmöinen "sukuriita", joka keskittyy siihen, että mun pitäisi korjata välit tähän törppöön suupalttiin, joka ei pyynnöistä huolimatta ole osannut pitää asiallisia välejä. Vain minua koskee tämä välien korjaus-paasaus.

 

Jouduin perääntymään yhdestä sovitusta työprojektista 6 kk ennen työn aloitusta. Minulla oli hyvä syy myös. Tästä en olisi uskonut, että suututaan niin, ettei tervehditä vastaantullessa ja ammatilliset suhteet katkotaan, varmasti myös ovat koittaneet aiheuttaa puheillaan haittaa minulle. Tuollainen henkilökohtaisuuksiin meneminen ihan normaalissa rekrytointitilanteessa tuntui aivan ylimitoitetulta. "Normaalin" ihmisen kanssa asiaan olisi varmasti suhtauduttu ymmärryksellä.

Sama kokemus suvusta. Koska kaikki ovat tottuneet että se yksi henkilö on vaikea, töykeä ja todella ilkeä, hän vain saa olla sellainen. Häneltä ei vaadita parempaa käytöstä, vaan kaikkien muiden pitää mielistellä häntä. Kerran hän ylitti rajani erittäin röyhkeästi ja sanoin siitä vastaan. Sain kuulla muulta suvulta että olen nyt tosi hankala, ja minun pitää pyytää anteeksi, koska muuten tämä henkilö on niin pahalla päällä.

Joillain ihmisillä on vaikeuksia omaksua uusia asioita, ja siksi pidetään kynsin hampain kiinni siitä mihin on totuttu. Vastustetaan sitä että joku henkilö muuttuu, vastustetaan toisen avioeroa, uutta ammattia ja jopa uutta kampausta, koska ollaan jo lokeroitu henkilö tietynlaiseksi, ja muutos voi järisyttää omaa maailmankuvaa. Tietenkin tähän kuuluu myös käyttäytymisen muutokset, ajatellaan vahvasti että tuo on tuommoinen ja tuo tuommoinen, nyt ja aina ja sillä selvä. Nämä ihmiset venkoilevat ihmeellisesti vastaan kun jotain muutoksia tapahtuu, arvostellaan ja ihmetellään että mitä se nyt sillä lailla.

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä että ne henkilöt, jotka ovat jatkuvasti äänessä, valittavat asioista ja ovat vähän vaativiakin, saavat rauhassa olla sellaisia kuin ovat, ja ihmiset ympärillä ovat tottuneet hyppimään heidän pillinsä mukaan tai vähintään vähän mielistelevät. Mutta sitten kun me jotka emme tee itsestämme numeroa ja jotka yleensä olemme rauhallisia, pitkäpinnaisia ja vähän äänessä, kerrankin sanomme vastaan tai näytämme mitä mieltä olemme, niin ihmiset ympärillä ovat että "oho, onpas joku vähän herkkä ja hankala", ja sitten aletaan suhtautumaan kuin olisi jokin tikittävä aikapommi, joka voi taas yhtäkkiä kilahtaa (vaikka kyseessä olisi joku täysin rauhallisesti mutta jämerästi argumentoitu asia, tai vaikka jopa tiuskaisu ensimmäisen kerran kahden vuoden aikana).

Mä olen aiemmilla työpaikoillani joutunut täysin kynnysmatoksi, kun uutena työntekijänä olen halunnut olla tunnollinen, tekevä, osaava, joustava ym. Ottanut tehdäkseni kaiken tyrkytetyn sekä tiimin/työpaikan yhteisiä hommia ja jostain syystä tekemättä jääviä hommia.

Sitten jossain vaiheessa olen alkanut väsymään, kyllästymään epätasa-arvoiseen kohteluun ja siihen, että pitäisi jotenkin mystisesti tekemään useamman ihmisen työt saamatta vastavuoroisesti tarvittaessa apua. 

Sen oppi tietämään jo etukäteen, että asian nostaminen esille on lähtölaukaus työsuhteeni päättymiselle: joko työsuhdetta ei jatketa, minut savustetaan pihalle tai kehityskeskustelussa esihenkilöltä tulee ihan kohtuutonta kritiikkiä ja hiukkasen piiloteltu kehotus irtisanoutua. 

(Nykyisessä työpaikassani seurataan henkilökohtaista suoriutumista ja tuloksia, mielestäni turhankin tarkkaan, mutta onneksi ei enää tarvitse tehdä myös poissaolevien tai työhaluttomien osuutta töistä.)

Vierailija kirjoitti:

Kilteillä ei ole resilienssiä tässä suhteessa. Kyllä puoltansa pitävienkin yli kävellään ja se voi vituttaa paljonkin. Mutta entä sitten? Märehtiminen ei auta, etsitään vaihtoehdot ja ratkaisut ja eteenpäin. 

Tämä on ainakin osaksi totta. Jotkut ihmiset vain kokevat olevansa niitä päähän potkittuja aina. Se alkaa värittää elämää ja siitä tulee totuus. Se muuttaa persoonaa ja muut ihmiset haistavat jo kaukaa valittajan ja marttyyrin. Se saattaa provosoida sitten ilkimykset panemaan parastaan.  Muutkin saattavat saada ihan yhtä paljon kakkaa niskaan, mutta jotenkin unohtavat ne pahat asiat ja suuntaavat uusiin projekteihin. Ehkä se oma positiivinen käsitys itsestä on niin luja, ettei se muutu vastoinkäymisistä. Pakko myöntää, että minuakin alkoi ärsyttää ap:n valitus...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä kynnysmatto- ja rajanvetokysymyksissä puhutaan usein siitä, että tässä olisi kyse jostain palveluksista kieltäytymisistä tai ei:n sanomisesta (no toki siitäkin). Tuntuu, että tuo ohje tulee sellaiselta ihmiseltä, joka ei asian kanssa oikeasti itse kamppaile. Tuo alue on omalla kohdallani paljon laajempi.

 

Minulla vaikuttaisi olevan ihan omat säännöt ja oletukset toimia muiden riepoteltavana, ohjattavana, kommentoitavana jne. Jos tähän vilauttaa jotain rajan näköistäkään, niin se on välit katki, kannetaan vuosikausia kaunaa ja jopa mielenterveyttäni kyseenalaistetaan.

 

Tästä pari esimerkkiä, on pyydetty että "pitää sanoa jos ei jotain halua, oma vika jos et sano"

No kieltäydyin sitten tapaamasta erästä sukulaistani kuin pakon edessä, koska puuttuu törkeällä tavalla asioihini. Tästä tuli ihan tämmöinen "sukuriita", joka keskittyy siihen, että mun pitäisi korjata välit tähän törppöön suupalttiin, joka ei pyynnöistä huolimatta ole osannut pitää asiallisia välejä. Vain minua koskee tämä välien korjaus-paasaus.

 

Jouduin perääntymään yhdestä sovitusta työprojektista 6 kk ennen työn aloitusta. Minulla oli hyvä syy myös. Tästä en olisi uskonut, että suututaan niin, ettei tervehditä vastaantullessa ja ammatilliset suhteet katkotaan, varmasti myös ovat koittaneet aiheuttaa puheillaan haittaa minulle. Tuollainen henkilökohtaisuuksiin meneminen ihan normaalissa rekrytointitilanteessa tuntui aivan ylimitoitetulta. "Normaalin" ihmisen kanssa asiaan olisi varmasti suhtauduttu ymmärryksellä.

Sama kokemus suvusta. Koska kaikki ovat tottuneet että se yksi henkilö on vaikea, töykeä ja todella ilkeä, hän vain saa olla sellainen. Häneltä ei vaadita parempaa käytöstä, vaan kaikkien muiden pitää mielistellä häntä. Kerran hän ylitti rajani erittäin röyhkeästi ja sanoin siitä vastaan. Sain kuulla muulta suvulta että olen nyt tosi hankala, ja minun pitää pyytää anteeksi, koska muuten tämä henkilö on niin pahalla päällä.

Tuttu kuvio, tässä varmaan kyse siitä että henkilö on syntynyt sellaisena ja ollut vauvasta asti pää punaisena huutava ja vaativa jyrä, että kaikki ympärillä ovat alusta asti joutuneet taipumaan sen tahtoon jaksaakseen itse. Kukaan ei oletakaan hänen muuttuvan, vaan myötäillään ja annetaan olla sellainen hautaan asti. Toisena vaihtoehtona joku rikkaiden vanhempien herranterttu, joka on syntynyt suvun sisällä jotenkin parempaan ja suojattuun asemaan ja saa olla miten vaan. Sitten onkin joku alusta asti kiltti ja vaatimaton "pikkupiika" tai muita heikompaan asemaan syntynyt, sellaisen muuttuminen myöhemmin jämäkämmäksi olisi kaikille järkytys ja ravistuttaisi koko porukan perustuksia, se estetään ettei sellaista hallitsematonta muutosta saa käydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilteillä ei ole resilienssiä tässä suhteessa. Kyllä puoltansa pitävienkin yli kävellään ja se voi vituttaa paljonkin. Mutta entä sitten? Märehtiminen ei auta, etsitään vaihtoehdot ja ratkaisut ja eteenpäin. 

Tämä on ainakin osaksi totta. Jotkut ihmiset vain kokevat olevansa niitä päähän potkittuja aina. Se alkaa värittää elämää ja siitä tulee totuus. Se muuttaa persoonaa ja muut ihmiset haistavat jo kaukaa valittajan ja marttyyrin. Se saattaa provosoida sitten ilkimykset panemaan parastaan.  Muutkin saattavat saada ihan yhtä paljon kakkaa niskaan, mutta jotenkin unohtavat ne pahat asiat ja suuntaavat uusiin projekteihin. Ehkä se oma positiivinen käsitys itsestä on niin luja, ettei se muutu vastoinkäymisistä. Pakko myöntää, että minuakin alkoi ärsyttää ap:n valitus...

Syyllinen on silti se ilkimys, ei se kuka pitää puoliaan. Oman sivusta seuraaja -kokemuksen mukaan ne ilkimykset tosiaan innostuvat eniten pistämään matalaksi sitä kenet kokee eniten uhkaksi. Hoksataan että tuo ei olekaan ihan tossukka niin kuin suurin osa, parempi pistää ruotuun ennen kuin se nousee yläpuolelle. Tehdään sitä niin järjestelmällisesti ja manipuloimalla muut mukaan, että henkilö murtuu eikä enää valita. Me hajuttomat ja värittömät saamme olla rauhassa, kunnes jollain meistä on jotain sanottavaa.

Pahin vaihtoehto on olla aluksi liian kiltti. Ihmiset suuttuvat kun joutuvat luopumaan saavutetuista eduistaan. Jos olet pelottava/vahva/autoritaarinen, ihmiset kunnioittavat ja yrittävät miellyttää, etteivät saa kiukkua niskoilleen. Yllättyvät positiivisesti tällaisen ihmisen kiltteydestä tai "tavallisesta" päivästä.

Joskus tein töissä säännöllisesti 9-10h päiviä ja taivuin asiakkaiden vuoksi monelle mutkalle. Kun tuli loppuunpalaminen, ei paljoa herunut empatiaa niiltä asiakkailta joiden luulin olevan vähän enemmän puolellani. Yksi vanhempi lääkäripariskuntakin vaan kevyesti naureskelivat kun olin unohtanut laskuttaa jonkun 2v sitten tehdyn iltakäynnin. Joo-o, onhan se hauskaa kun hiljan työelämän aloittanut velkainen uupunut nuori ei muista laskuttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Henkilö, joka on täysin joustamaton eikä suostu minkäänlaisiin kompromisseihin, ei yleensä saa haluamaansa. Tämä tuli selväksi jo opiskellessa, kun harjoittelimme väittelyä äidinkielen tunnilla. Oli kolme ryhmää, joilla oli omat tavoitteensa. Ryhmä. Joka piti tiukasti kiinni vaatimuksistaan, ei saanut yhtään vaatimuksistaan läpi. Joustamaton leimataan hankalaksi persoonaksi ja hänen vaatimuksensa mielletään kohtuuttomiksi, koska niissä ei ole minkäänlaista joustoa, vaan vaaditaan asioita periaatteen vuoksi. Tämä ei liity siihen, onko ollut kynnysmatto vai ei, vaan siihen miten vaatimukset esitetään.

Ap palaa tähän. Olen monesti kyllä ollut ja ilmaissut halukkuutta tekemään erilaisia kompromisseja ja ehdottanut niitä suoraan. Olen myös kommunikoinut hyvin selvästi asioista ennen yhtään minkään valituksen, tai kantelun tekemistä. 

Mutta minun kanssani ei olla suostuttu mihinkään ehdottamiini kompromisseihin, tai minkäänlaista joustoa minua kohtaan ei ole löytynyt. Minun on sen sijaan oletettu joustavan loputtomasti ja luopuvan kaikista omista vaatimuksistani, sovituista asioista ja omasta edustani muiden hyväksi. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilteillä ei ole resilienssiä tässä suhteessa. Kyllä puoltansa pitävienkin yli kävellään ja se voi vituttaa paljonkin. Mutta entä sitten? Märehtiminen ei auta, etsitään vaihtoehdot ja ratkaisut ja eteenpäin. 

Tämä on ainakin osaksi totta. Jotkut ihmiset vain kokevat olevansa niitä päähän potkittuja aina. Se alkaa värittää elämää ja siitä tulee totuus. Se muuttaa persoonaa ja muut ihmiset haistavat jo kaukaa valittajan ja marttyyrin. Se saattaa provosoida sitten ilkimykset panemaan parastaan.  Muutkin saattavat saada ihan yhtä paljon kakkaa niskaan, mutta jotenkin unohtavat ne pahat asiat ja suuntaavat uusiin projekteihin. Ehkä se oma positiivinen käsitys itsestä on niin luja, ettei se muutu vastoinkäymisistä. Pakko myöntää, että minuakin alkoi ärsyttää ap:n valitus...

"Ilkimykset" ja kiusaajat eivät koskaan käy suorapuheisten ja ns. hankalien ihmisten kimppuun, koska ymmärtävät saavansa takkiin verbaalisesti ja joskus myös fyysiesti. Kyllä nuo haistaa ja hakee sen kiltin ja ns. helpon uhrin, jonka kohdalla mistään seurauksista ei ole riskiä. 

Kokemusta on.

Heti, jos ilmaisen oman tahtoni johonkin asiaan tai ilmoitan etten jotain halua, niin siitä on vain haittaa.

Joko olen maailman suurin paskapää tai sitten ei vain välitetä ja jätetään yksin.

Tyylillä välit katki, jos sanon että toivoisin vastavuoroisuutta ystävyyteemme. Matkustan aina hänen luokseen hänen aikataulussaan, sanoin että mua vaivaa tämä. Suuttui ja loukkaantui tosi paljon ja alkoi luettelemaan kaikkia asioita mitä mä en nyt ymmärrä. Puhuin ihan vaan tästä logistiikasta ja olisi reilua ottaa molempien aikataulut huomioon ja onnistuisiko se jatkossa. Niin tästä sitten pillastui täysin ja kun mä en muka mitään ymmärrä.

Muiden kavereiden kanssa oli myös tää "my way or no way", että jos en extempore lähtenyt vaikka lasilliselle tai mulle ei käynyt tismalleen hänen aikatauluehdotuksensa, niin ei sitten halunnut nähdä ollenkaan eikä edes ajatellut, että pitäisi mun haluja huomioida.

Kaveriporukan mökkireissulla oli 5 nukkujaa, kolmelle sängyt ja kaksi joutuu patjalle. Tuli aika viileä tunnelma, kun ehdotin, että ne arvotaan enkä vaan itse alistunut patjalle.

Raivostuttaa sekin, että laitetaan toisen vastuulle "pitää puolensa ja sanoa vastaan" jos joku on törkeä

Ai että se on joku lupa soittaa sitä suuta ihan vapaasti, jos ei erikseen kerrota että ei noin saa tehdä? jollekin 5-vuotiaalle ehkä joo.

Että ainut mikä saa aikuisen lopettamaan tai olemaan v*ttuilematta on mahdollinen uhka että saa turpaan tai tieto siitä että takasin tulee?

Mulle työkaveri läppävittuili tosi rumasti ja ikävästi. Tyylillä et "huomenta, haluisin toivottaa sulle oikein paskaa päivää!" ja tää oli kuulemma vitsi. Mä katsoin tätä ihmistä kummissani ja sanoin että moi vaan sullekin ja jatkoin matkaani.

Juttelin tästä toisen työkaverini kanssa niin oli sitä mieltä et "sano takas vaan" tai "jos sä oot henkisesti vahva ni et sä välitä tollasesta"

Oon niin eri mieltä etenkin tosta viimesestä kun voi olla.

Jatkossa vaan katsoin tätä tyyppiä hiljaa kylmästi. Mulla ei ole kuulemma huumorintajua.

Jos olet jossakin ihmissuhteessa aloittanut pelokkaana, alistuvana tossukkana, sinua kohdellaan sellaisena loppuun asti. Sori, näin se vaan elämässä menee. 

Ne on niitä elämän realiteetteja. Suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta, miten sulla menee, ja muitakin vain omien psyykkisten ja fyysisten kykyjensä rajoissa. Itse voit vain valita, miten olet kenenkin kanssa tekemisissä vai oletko ollenkaan. Pick your battles.

"Lässyti lässyti minä olen uhri!"