Onko täällä ketään jonka elämä on muuttunut isosti?

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Vierailija kirjoitti:

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Hyvä mielikuvitus 😄

Minä olin uraorientoitunut suorittaja, mutta kolmannen burn outin jälkeen vaihdoin alaa suorittavaan työhön. Kaikki kunnianhimo katosi ja ajatuskin siitä oravanpyörästä oksettaa. Jos minua ei tunne harva uskoisi, että minulla on akateeminen tutkinto ja olen saavuttanut jopa jonkin verran mainetta alkuperäisellä alallani.

Vähän ankealta tämä tuntuu. Vielä on tämän uuden identiteetin rakentaminen kesken. Todella helpottavaa, kun työt jäävät työmaalle, mutta toisaalta tunnen itseni melkoiseksi epäonnistujaksi, kun minusta ei sitten ollutkaan siihen elämään mitä niin kovasti tavoittelin.

Mulla on tää perinteinen, eli kasvoin sekoilevien alkkisvanhempien kanssa ja nykyään elän tasaista ja turvallista perhe-elämää antaen lapsilleni paremmat lähtökohdat mitä itse sain. Tasaisuudesta todellakin kannattaa olla kiitollinen.

Itse olen aika tyytyväinen tasaiseen ja tylsään itsekseen oloon kun tuli kokeiltua sitä vuoristorataakin toisen kanssa. Onhan tässäkin tietysti se oma huono puolensa että "tätäkö nyt loppuelämän" mutta eipä se toinen vaihtoehtokaan ainakaan parempi.

Vierailija kirjoitti:

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Ja sitten sä heräsit😆

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Hyvä mielikuvitus 😄

Lukisin mielelläni enemmänkin tätä, kyllä tämä markettien romantiikkapokkarit voittaa. 

Siis jos vaan DI-miehesi antaa sinun toteuttaa luovaa puoltasi vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Onko tää joku manosfäärimiesten uusi aivopesutaktiikka? Hankkikaa ensin sellaiset tulot, joilla voi elättää sen kotirouvan. 

Up

Lisää kokemuksia?

Mikä hemmetin vika siinä tasaisessa arjessa on? Huomaa, ettei ole pahemmin vastoinkäymisiä ollut, jos pitää edes ihmetellä, että kuuluuko siitä olla kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Äitelää lässytystä. Lukenut liikaa Harlekiinisarjaa?

Vierailija kirjoitti:

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Tämä on kuin suoraan teoksesta:

"Seinäruusun menetetty nuoruus"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti. Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.

Menin sitten hänen asunnolleen ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.

Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.

Tämä on kuin suoraan teoksesta:

"Seinäruusun menetetty nuoruus"

Alkusanat:

Sitähän ei siis koskaan ollutkaan...

Muuten toi DI-juttu olis mennyt vielä läpi, mutta se diplomi seinällä Jonkun Nobel-plakaatin vielä ymmärtäisin, mutta että tutkintotodistus raameihin ja seinälle. Muuten olis kyllä ihan herkku DI😘.

Olen rikkinäisestä kodista. 

Kymmenen v sitten olin kodittomana, oli orastavaa alkoholiongelmaa, yksinäisyyttä, köyhyyttä ja masennusta, velkaongelma ja hyväksikäyttösuhde.

Ajattelin etten ikinä saa omaa kotia, tavarat kulkevat aina vain rinkassa, en pääse opiskelemaan ja jään vaan ikuisesti setien käytettäväksi.

Tilanteen muutti korjaava ihmissuhde - masentunut, tuolloin uusi, ystäväni tarjosi minulle talostaan huoneen asunnoksi ja yhteisen arjen myötä vähitellen rakastuimme. 

Nyt 10v mukavahkoa yhteiseloa takana. 

Pääsin amkiin ja terapiaan, minulla on pari kaveria, lopetin alkon ja maksan velkojani pois pikkuhiljaa. Köyhähkö olen edelleenkin mut perusturvallisuus ekan kerran tässä elämässä on tuonut uutta näköalaa, itseluottamusta ei kyllä vielä ole taianomaisesti mistään kasvanut.

Isoin muutos on se, että nyt kun ajattelen vaikkapa elämää vuoden päästä, pystyn näkemään siellä edes jotakin ja tekemään pieniä kivoja suunnitelmia ja asettamaan itselleni tavoitteita. Ennen en nähnyt edes viikkoa pidemmälle vaan tulevaisuudessa oli vain pelkkää mustaa tyhjää epätietoisuutta.

Tämän havainnon myötä todettakoon että ei, kaikki eivät Suomessa todellakaan saa samoja reiluja pelimerkkejä elämänsä alussa.

Iloitkaa niistäkin vähistä joita olette saaneet.

Nimim. Elämän ensimmäiset 25v hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetin vika siinä tasaisessa arjessa on? Huomaa, ettei ole pahemmin vastoinkäymisiä ollut, jos pitää edes ihmetellä, että kuuluuko siitä olla kiitollinen.

Olen minä kiitollinen, että elämä on tasaista, mutta kun se on niin hemmetin tylsääkin toisaalta. Kyllä sitä oikeasti välillä miettii, että tätäkö tämä on hautaan saakka vai muuttuuko elämä vielä joskus?

Ap

Kun ihminen ottaa Jeesuksen sydämeensä, koko elämä muuttuu.

Olin 15 vuotta keskituloinen yrittäjä . Aloin sijoittaa kryptoihin sekä osakkeisiin . Näissä sitten kävi tuuri ja talous on turvattu. Muuten olisin jatkanut yrittäjyyttä eläkeikään asti . Pystyin toteuttaa pitkäaikaisen unelman muutosta Espanjaan . Elämä tuntuu hyvältä tällä hetkellä .

Kasvoin pienellä paikkakunnalla uskonnollisessa yhteisössä. Minun odotettiin jäävän sinne, naivan jonkun tilallisen ja alkaa tekemään lapsia liukuhihnalla samalla kun huolehdin tilasta ja miehen vanhemmista. Muutin Helsinkiin, suoritin maisterintutkinnon ja elän yksin lapsettomana. Käyn kerran vuodessa kotipaikkakunnalla ja koen joka kerta valtavaa helpotusta kun tiedän, ettei taas vuoteen tarvitse käydä.