Mitä kun yli neljässäkään vuodessa ei ole päässyt yli yllättäen jätetyksi tulemisesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi ero ottaa joillekin noin koville?

Mulla takana myös tuollainen ylläriero 10 aviovuoden jälkeen.

 

Satun olemaan vastuut ja velvollisuudet vakavasti ottava ihminen muutenkin, joten hain ammattiapua sekä selvitäkseni kriisistä, että ymmärtääkseni oman osuuteni eroon.

 

Erosta on kohta 10 vuotta. Olen kyllä selvinnyt jotenkuten erosta, mutta vaikka elämässä on ollut eroja ja suruja muutenkin ja niistä oon noussut nopsemmin ja ottanut virheistä opikseni, niin tässä ylläriin päättyneessä suhteessa olin avoimin sydämin, toisen hyväksyen, yhteisen suhteen priorisoiden ja niin epäitsekkäästi kuin osaltani kykenin. Niinpä ero myös murskasi minut tehokkaasti, sillä suojamuureja ja rooleja ei ollut.

 

Elän hyvää ja onnellista elämää nyt, mutta arvet aristavat niin, etten enää halua parisuhdetta. Ero muutti minut, läheisyydesta, rakkaudellisesta yhdessäolosta ja kumppanuudesta nauttijan yksineläjäksi. Siihen kasvaminenkin otti vuosia. 

 

En voinut valita, että otan eron nyt näin raskaasti. En voinut sille mitään, että menin niin rikki ja kesti niin kauan tulla taas ehjäksi. Voimia kaikille!

Onko yllätysero sinulle ja kaltaisillesi kovempi paikka kuin lähimmäisen kuolema? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi ero ottaa joillekin noin koville?

Mulla takana myös tuollainen ylläriero 10 aviovuoden jälkeen.

 

Satun olemaan vastuut ja velvollisuudet vakavasti ottava ihminen muutenkin, joten hain ammattiapua sekä selvitäkseni kriisistä, että ymmärtääkseni oman osuuteni eroon.

 

Erosta on kohta 10 vuotta. Olen kyllä selvinnyt jotenkuten erosta, mutta vaikka elämässä on ollut eroja ja suruja muutenkin ja niistä oon noussut nopsemmin ja ottanut virheistä opikseni, niin tässä ylläriin päättyneessä suhteessa olin avoimin sydämin, toisen hyväksyen, yhteisen suhteen priorisoiden ja niin epäitsekkäästi kuin osaltani kykenin. Niinpä ero myös murskasi minut tehokkaasti, sillä suojamuureja ja rooleja ei ollut.

 

Elän hyvää ja onnellista elämää nyt, mutta arvet aristavat niin, etten enää halua parisuhdetta. Ero muutti minut, läheisyydesta, rakkaudellisesta yhdessäolosta ja kumppanuudesta nauttijan yksineläjäksi. Siihen kasvaminenkin otti vuosia. 

 

En voinut valita, että otan eron nyt näin raskaasti. En voinut sille mitään, että menin niin rikki ja kesti niin kauan tulla taas ehjäksi. Voimia kaikille!

Onko yllätysero sinulle ja kaltaisillesi kovempi paikka kuin lähimmäisen kuolema? 

Olen eri, mutta kysyn miksi rinnastat kaksi näin erilaista asiaa keskenään. Sinulla ei taida ikävuosistasi huolimatta olla elämänkokemusta paljoakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on lyhyt aika noin pitkän liiton jälkeen. Itse kannan kaunaa paljon lyhyemmän suhteen jälkeen kun ex:n halusta olin muuttamassa hänen kotipaikkakunnalleen. Irtisanoin itseni työstäni sekä irtisanoin asunnon. Sain uudelta paikkakunnalta opiskelupaikan, mutta kun oli muutama viikko muuttoon, tämä ex keksi että haluaakin olla vapaa. Jäin tyhjän päälle uudella paikkakunnalla kun tarkoitus oli muuttaa yhteen. Oikeasti tunnen suoranaista vihaa, kauna on lievä ilmaisu siitä mitä tunnen. Tekisi aluksikin mieli mennä perimään rahat jotka muutossa menetin ja varsinkin kun sanoin itseni työpaikastani irti. Oikeastaan tuo k u sipää on minulle pitkän pennin velkaa. En olisi varsinaisesti tarvinnut uutta ammattia jota hain opiskelemaan. Ja tästä on jo kauan aikaa, mutta silti suututtaa kun ajattelen miten hän huijasi minua.

Niinpä. Ja tuo on vielä pienemmästä päästä oleva huijaus, jos hinta oli vain rahaa. Työpaikka tietty voi olla tärkeä ja iso juttu.

Mutta naiset luottavat liikaa miehiin, eivät ymmärrä että miehet eivät ole kuin he. Eräs yritysjohtaja sanoi hyvin - ei palkkaa enää miehiä, koska miehet ottavat opin ja perustavat kilpailevan yrityksen. Miehet ovat kuulemma "me, me, me" kun naiset ovat "we, we, we". Tuollaiset narsistiset miehet eivät sovi suhteisiin naisten kanssa vaan poikamieslaumoihin, ja sitten on olemassa joitakin harvoja naisyksilöitä, jotka pystyvät heitä käsittelemään. Mutta harvapa heistäkään haluaa

En menettänyt pelkästään rahaa, vaan kyvyn luottaa ihmisiin. Menetin ystäväpiirini, työkaverini ja kaiken muun sosiaalisen verkoston. Tokihan tämänkin jälkeen seurustelin, mutta en kyennyt enää luottamaan ja saatoin kohdella sen vuoksi jota kuta miestä huonosti. Se on tuon ku sipää exän syytä. 

Ei herranjumala sentään. Olisiko sinun pitänyt käydä vaikka ammattiauttajan juttusilla, ennekuin uusiin suhteisiin ryntäät ja käsittelemätyömät vihasi niihin kannat. Oli se trauma mikä hyvänsä ja kenen aiheuttama hyvänsä, niin paraneminen siitä on sinun omalla vastuulla. Tuollaisen vihan kantaminen ei tee itsellesi kun pelkkää pahaa ja vie sinulta kaiken energian.

Olen käynytkin terapiassa nyt aikuisiällä, mutta kun tuo tapahtui, olin niin nuori etten ymmärtänyt silloin terapian tarvetta. En ollut kuin hieman yli täysi-ikäisyyden rajan. Vanhempani eivät millään muotoa tukeneet minua, vaan päinvastoin ilkkuivat miten menin mokaamaan asiat kun miehen perään lähdin ja näin kävi, miten olin tyhmä kun luotin toiseen ihmiseen. Käsittämättömiä sanoja vanhemmilta, mutta lapsuuteni ja nuoruuteni olivat muutenkin täysin epänormaaleja. Tunteeni ovat omalla vastuullani, kyllä, mutta se että nuorena syöksyin suoraan suhteesta toiseen traumani ja vihani siivittämänä, aiheutti pakostakin se etten osannut silloin olla suhteissa oikein ja satutin muita, josta tietenkin nyt aikuisiällä olen pahoillani. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että tuo minua huijannut mies teki todella väärin ja anteeksiantamattomasti, olin silloin lähestulkoon lapsi vaikkakin asuin omillani ja minulla oli vakituinen työpaikka. Koskaan en tule antamaan anteeksi ja toivon että hän saa tavalla tai toisella ansionsa mukaan.

Itselläni joskus mikään muu kuin aika ei ole auttanut. Tuossa on kyse traumasta, kun se on jäänyt päälle tuolla tavalla. Trauman purkamisen kautta lähtisin tuota edistämään.

Mikä asiassa on Sinulle isoin kysymys

Mieti

Kohtaa

Hyväksy

Unohda

Moni asuu itse rakentamassa vankilassaan

Teillä on pitkä liitto. Eron käsittely ja surutyö vie aikaa. 

Suurin ongelma on se, että miksi en kelvannut ja miksi piti jättää yllättäen ja puhumatta.

Siis:

Miksi en kelvannut sinulle? 

Miksi jätit yllättäen? 

Miksi et puhunut mitään? 

Mikä näistä on sinulle se isoin kysymys? 

Vierailija kirjoitti:

Siis:

 

Miksi en kelvannut sinulle? 

Miksi jätit yllättäen? 

Miksi et puhunut mitään? 

 

Mikä näistä on sinulle se isoin kysymys? 

Isoin: miksi en kelvannut sinulle.

Hyvin vastaava kokemus sillä erolla, ettei oltu naimisissa. Mies jätti yllättäen toisen takia. Ero oli niin valtava shokki, että se jotenkin tuhosi jotain minusta. Tästä on jo melkein 10 vuotta. Tämä henkilö on ikään kuin kasvanut todellista merkitystään suuremmaksi mun elämässä. Ajattelen häntä edelleen useammin kuin mikä olisi normaalia, ja taatusti paljon useammin kuin hän ajattelee minua. Olen paljon kyynisempi parisuhteiden ja miesten suhteen ja pohjimmiltaan ajattelen, että voin tukeutua elämässä vain itseeni. 

Vierailija kirjoitti:

Ei tekis pahaa joskus kysellä kumppanilta miten sillä menee ennen kuin on liian myöhäistä.

Ei se mistään puhunut. Mykkäpaska. 😆

Vierailija kirjoitti:

Suurin ongelma on se, että miksi en kelvannut ja miksi piti jättää yllättäen ja puhumatta.

Miehet jättävät aina yllättäen ja puhumatta, koska ne eivät halua käsitellä mitään ongelmia ajoissa ja ilmoittavat erosta siinä vaiheessa, kun uusi muija on jo katsottuna ja mahdollisesti myös koeajettu. Sama kuvio joka kerta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En näe eksää missään, en ole somessa. Jäin jotenkin vain jumiin tähän olotilaan eikä helpota. Niin ja sain selville heti jättämisen jälkeen, että hänellä olikin toinen nainen.

No tässähän se syy on ja varsin selkeä. Hän rakastui toiseen. Olisi toki ollut asiallista käydä jokin keskustelu, mutta eipä se toisaalta olisi mitään muuttanut. 

Niin, miksi rakastui? Miksi ap ei kelvannut? Eikö yhteinen 18 vuoden historia merkinnyt mitään? Miten pystyi jättämään keskustelematta?

No eihän noihin ole mitään järkevää vastausta, joka helpottaisi. Miksi ihmiset nyt rakastuvat? Joskus rakastuu silloinkin kun ei haluaisi ja joutuu raastavaan tilanteeseen. Eikä uuteen rakastuminen johdu mitenkään välttämättä siitä, että omassa olisi jotain vikaa, vaikka usein ihminen lähtee näin järkeilemään. Auttaisiko nyt ap:ta, jos mies kertoisi, mikä hänessä muka oli vikana? Mutta puhumatta jättämiseen on vain yksi syy: itsekkyys ja ennen kaikkea pelkuruus. 

Vierailija kirjoitti:

Suurin ongelma on se, että miksi en kelvannut ja miksi piti jättää yllättäen ja puhumatta.

Ymmärrän inhimillisen tarpeen saada vastauksia, mutta oikeasti uskon että niiden vastausten saaminen olisi voinut satuttaa paljon pahemmin. Jos toinen on täysin rakastunut toiseen niin mitä iloa tai helpotusta saa siitä että kuulee miten se toinen nyt vaan on ihanampi ja miten se, tää ja tuo on siinä toisessa vaan ihanammat ja sopii paremmin? Ei sellaisessa tilanteessa saa mitään objektiivisia vastauksia ja analyyseja vaan pelkästään ruusunpunaisten läpi katsottuja uuden naisen hyviå puolia.

Koin itse äkkiä tulleen eron kauan sitten. Olimme avoliitossa 4,5 vuotta. Syy oli kuulemma "Ei ole enää fiilistä". Ero sujui kuitenkin aika sopuisasti, sain etsiä rauhassa uuden asunnon (asuimme hänen omistamassaan asunnossa), ex-avopuoliso järjesti muuton, asensi valaisimet jne.

Ero tapahtui keväällä, olin melkoisen sekaisin surusta koko kesän, en muista siitä juurikaan mitään, paitsi kesän kuumuuden ja sen, että purskahdin välillä autossa, kadulla ja kaupassa itkuun.. Syksyllä ihmettelin, miksi kaikki vaatteet olivat oudon näköisiä päälläni. Vaaka paljasti,; olin laihtunut 17 kiloa puolessa vuodessa tajuamatta sitä kunnolla itse.

Deittailin syksyllä hetken, mutta en ollut toipunut kunnolla. Päätin antaa itselleni  aikaa. Pulentoista vuoden päästä tuntui, että olin selvinnyt ja löytänyt taas itseni. Välissä oli yksi seurustelusuhde, sitten kohtasin mieheni, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä yli 20 vuotta. Joskus olen miettinyt, että monet itkut olisivat jääneet itkemättä, jos olisin tiennyt kuinka hyvä elämästä tulee. Mutta sitähän ei voi tietää etukäteen.

Isoin:

Miksi en kelvannut sinulle? 

Mietitään.

Olitte yhdessä 18 vuotta. 

Tuntuuko sinusta siltä, ettet kelvannut? 

Olisiko tapahtunut jotain viime vuosina, missä tilanteessa olisit voinut toimia toisin? 

Tunnetko syyllisyyttä siitä, että sinut jätettiin? 

Mietitkö koskaan, että saatat rangaista itseäsi toisen teoista? 

Minkälainen vastaus tähän isoimpaan kysymykseen auttaisi sinua hyväksymään tapahtuneen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin ongelma on se, että miksi en kelvannut ja miksi piti jättää yllättäen ja puhumatta.

Ymmärrän inhimillisen tarpeen saada vastauksia, mutta oikeasti uskon että niiden vastausten saaminen olisi voinut satuttaa paljon pahemmin. Jos toinen on täysin rakastunut toiseen niin mitä iloa tai helpotusta saa siitä että kuulee miten se toinen nyt vaan on ihanampi ja miten se, tää ja tuo on siinä toisessa vaan ihanammat ja sopii paremmin? Ei sellaisessa tilanteessa saa mitään objektiivisia vastauksia ja analyyseja vaan pelkästään ruusunpunaisten läpi katsottuja uuden naisen hyviå puolia.

Itse luovuin nuorena parisuhteen etsimisestä kokonaan juuri sen takia, kun ei selvinnyt mikä on se vika itsessä.

Voit joko:

1. Katkeroitua, jäädä kaunaan kiinni, rypeä itsesäälissä, uhriutua ja hukata elämäsi roikkumalla menneisyydessä ja ihmisessä joka ei välitä sinusta

Tai

2. Get over it. Shit happens.

Jos kohta 2 tuntuu hankalalta, olet valinnut vaihtoehdon 1. Mitään selitystä, marttyyrikruunua tai oikeutusta et tule saamaan, joten mieti vielä. Päästä irti.

En tiedä... Itselläni on kulunut helvetissä jo 25 vuotta 8 kk, 3 vrk 14 tuntia 21 minuuttia. Sain sentään talomme valmiiksi.

Itseään on turha kiduttaa miettimällä, miten ja miksi se toinen oli "parempi", koska pettäjä / toisen takia jättävä tekee valintansa kuitenkin tuossa vaiheessa aina ensisijaisesti mielikuvien perusteella. Eihän jotain vuosikymmenen pituista suhdetta voi mitenkään punnita "objektiivisesti" jotain kolmen viikon tuttavuutta vasten. Minut lempattiin vakiintuneesta avoliitosta erittäin tylysti ja yllättäen toisen takia, ja vuosien ajan jaksoin vaivata päätäni sillä, millä tavoilla olin huonompi. Nyt miehellä ja tällä uudella on jo tullut erokin, ja sen verran kuin tätä muijaa mm. somen perusteella tiedän niin se vaikuttaa melko tavalliselta, pyylevältä keski-ikäiseltä naiselta. Itse asiassa jos asiat olisivat menneet kaikilta osin ihan toisin niin jossain toisessa todellisuudessa olisimme jopa saattaneet pitää toisistamme.