En pääse asiasta yli (liittyy koiraan)

Hyvä että osaat pitää rajaa siinäkin, ettet ihan jokaista väärinymmärrystä lähde perkaamaan. Tännehän joku vahingossa laittoi ap nimensä perään kun kirjoitti samaan aikaan toista, itsealoittamaansa ketjua. 

Minä miettisin ehkä siltäkin kannalta asiaa, että jos kaikki on hyvin, 16-vuotias on niin pian maailmalla, että ehkä ennemmin odottelee sitä, että hän tuo oman koiransa hoitoon, jos hän sellaisen tulee hankkineeksi. Voisitte myös ottaa muiden koiria hoitoon sitä odotellessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä jää kiinni tähän koiraan ja näihin ajatuksiin vaan päästä irti. Meillä oli koira, joka oli alusta asti todella hankala, kahden viikon jälkeen mietin jo palauttamista. En kuitenkaan luovuttanut, vaan koulutin vuosia, käytin tähän kaiken aikani ja voimani sillä seurauksella, että kukaan ei voinut tulla meille koiran takia, kun se ei hyväksynyt ketään. Sitä ei voinut viedä mihinkään hoitoon, kun se käyttäytyi agressiivisesti kaikkia kohtaan. Kuolemaansa asti oli tätä. Ajattelet nyt siis ap vain sitä, mitä kaikkea hyvää olisitte voineet saada, kun nyt sait etäisyyttä ja olet ehkä unohtanut ne surkeat fiilikset päätöksen takana. Niihin oli aidosti syy. Jos olisitte pitäneet koiran, asiat eivät välttämättä olisi menneet parempaan vaan myös huonompaan on vaihtoehto. 

 

Et myöskään ole huono lemmikin omistaja, vaan vastuullinen. Otit vastuun kaikkien teidän hyvinvoinnista ja teit kaikille teille oikean ratkaisun. Seuraavaa lemmikkiä miettiessä mieti tarkkaan rotu, sillä on tosi iso merkitys koiran luonteeseen ja mieti tarkkaan myös kasvattaja. Onko jollain tutulla hyvä koira, olisiko heidän kasvattajan tietoja? Kasvattajalla on valtava merkitys siihen minkälaisen koiran tai ylipäätään lemmikin saa. Jotkut on tosi tarkkoja ja lisäännyttää vain terveitä ja tervepäisiä yksilöitä, jotkut lisäännyttää ihan minkä tahansa eläimen kanssa ajattelematta yhtään luonnetta ja ominaisuuksia eli vain rahat mielessä ja silloin lopputulos on epäsopiva lemmikki. 

 

Jaksamisia ap, kaikki on nyt hyvin. 

Kiitos paljon näistä sanoista ja kun jaoit kokemuksesi.

Se on kyllä totta, ei ole aina helppoa löytää luotettavaa kasvattajaa. Vaikkakin tämän pennun kasvattaja oli kyllä asiallinen ja opasti asioissa. Törmäsimme koiraa etsiessä kyllä myös vähän epäilyttävimpiinkin kasvattajiin. Koiran hankkiminen voi olla pitkä projekti ja se tässä varmasti myös osaltaan harmittaa, kun siihen yritti niin panostaa ja sitten pitäisikin aloittaa se kaikki alusta, jos uutta koiraa ajattelee. Mitä kautta te muut olette koiranne löytäneet?

-ap

Koiraelämä ei vaan ole helppoa ja vaivatonta, turha sellaista odottaakaan. Mikä kasvattaja tämä muuten on kun sekarotuisia pentueita teettää? Oliko ulkomailla vai miten sinne oli niin pitkä matka? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP älä ota koiraa enää, et tuolla mielenterveydellä kykene eläimestä huolehtimaan.

 

Äläkä missään nimessä ota kodinvaihtajaa!! Kotimaiset kodinvaihtajat ovat pääosin ongelma tapauksia. Galgot taas ovat suurilta osin traumatisoituneita ja arkoja.

Etenkään kaltaisellesi ihmiselle ei galgo sovi. Muutenkin olisi hyvä olla kokemusta ja ymmärrystä vinttikoirista. 

En tietenkään juuri nyt ole ottamassakaan, olen tämän ketjun kautta käsitellytkin omia virheitä ja hakenut näkemyksiä. Mutta uskaltaisin väittää, että täällä Suomessa on monia koiranomistajia, joilla on taipuvaisuutta ahdistukseen/masennukseen ja pärjäävät koiran kanssa. Koira voi monilla jopa auttaa mielenterveyttä. Mutta tietysti tarvitsisi olla sopiva yksilö ja valmis kohtaamaan haasteet eritavoin.

-ap

Se on totta, että koira voi olla hyväksi ihmisen mielenterveydelle. Koiran tehtävä ei kuitenkaan ole hoitaa ihmistä, vaan ihmisen tehtävä on hoitaa koiraa. Jos haluaa koiran henkiseksi tueksi, niin koiran tulee olla koulutettu tehtävää varten. Ei ole reilua vaatia koiralta sellaista, mihin se ei kykene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP älä ota koiraa enää, et tuolla mielenterveydellä kykene eläimestä huolehtimaan.

 

Äläkä missään nimessä ota kodinvaihtajaa!! Kotimaiset kodinvaihtajat ovat pääosin ongelma tapauksia. Galgot taas ovat suurilta osin traumatisoituneita ja arkoja.

Etenkään kaltaisellesi ihmiselle ei galgo sovi. Muutenkin olisi hyvä olla kokemusta ja ymmärrystä vinttikoirista. 

En tietenkään juuri nyt ole ottamassakaan, olen tämän ketjun kautta käsitellytkin omia virheitä ja hakenut näkemyksiä. Mutta uskaltaisin väittää, että täällä Suomessa on monia koiranomistajia, joilla on taipuvaisuutta ahdistukseen/masennukseen ja pärjäävät koiran kanssa. Koira voi monilla jopa auttaa mielenterveyttä. Mutta tietysti tarvitsisi olla sopiva yksilö ja valmis kohtaamaan haasteet eritavoin.

-ap

Se on totta, että koira voi olla hyväksi ihmisen mielenterveydelle. Koiran tehtävä ei kuitenkaan ole hoitaa ihmistä, vaan ihmisen tehtävä on hoitaa koiraa. Jos haluaa koiran henkiseksi tueksi, niin koiran tulee olla koulutettu tehtävää varten. Ei ole reilua vaatia koiralta sellaista, mihin se ei kykene.

Lisään, että sellaisia avustajakoiria koulutetaan ulkomailla ammattilaisten toimesta.

Olet selvästi ilmaissut, että sinulla ei ole resursseja koiran hoitoon, niin jospa nyt antaisit vaan asian olla.

Aloittajalle haluan sanoa, että varmasti on ollut vaikea tilanne päättää luopua koirasta, mutta koirissa on todella paljon eroja keskenään ihan rotukohtaisia, mutta myös yksilökohtaisia. Jos jossain vaiheessa otatte uutta koiraa, kannattaa valita pienehkö seurakoirarotu. Toki myös isommista roduista voi löytyä vähän rauhallisempia yksilöitä. Ja pennut nyt ovat aina pentuja ja isompien rotujen kohdalla pentuaika voi olla vähän haastavampaa.

Haluan myös kertoa oman kokemuksemme. Me otettiin muutama vuosi sitten ensikoira perheeseemme. Lapsuudessamme on hieman kokemusta koirista ja lähipiirissämme on aina ollut koiria. Päädyttiin ottamaan aktiivinen paimenkoira minulle lenkki- ja harrastuskaveriksi. Luin todella paljon tietoa kouluttamisesta ja rodusta. Juttelin useammalle kasvattajalle ja kävimme tutustumassa rotuun.

Pennun saavuttua aloimme heti ensimmäisestä päivästä lähtien kouluttamaan sitä. Kävin koiran kanssa erilaisia pentu- ja arkikäytöskursseja, sekä myös erilaisia lajikokeilukursseja koirakouluilla. Tutustuin myös moniin koiraihmisiin koirakoulujen ja somen kautta. Nähtiin muutaman kerran viikossa vieraita sekä tuttuja koirakavereita. Treenasimme päivittäin perustottelevaisuutta kotona ja lenkeillä käydessä. Käytin melkein kaiken vapaa-ajan koiran kouluttamiseen sekä aktivoimiseen. Ja vaikka edelleenkin treenaan koiran kanssa todella paljon ja koira on nyt jo melkein pari vuotias, meillä on silti pieniä haasteita arjessa. 

Itsellenikin tuli jossain vaiheessa olo, että teen kaiken väärin ja koira ei opi mitään. Mutta sain kuulla, että myös kasvattajalla on ongelmia koiransa kanssa (jätti yhden pennuista itselleen), sekä myös parilla muulla omistajalla. Kasvattajakin totesi, että vaikka hän kasvattanut monia vuosia samaa rotua, ei hänellä ikinä ole ollut näin vilkkaita koiria. En missään nimessä kadu rotuvalintaamme ja koirasta on tullut avoin ja innokas harrastuskoira sekä aivan ihana perhekoira ja se on opettanut kouluttamisesta meille todella paljon. Mutta voi olla, että toisen koiran kohdalla rotu vaihtuu. 

Jotkut koirat vaan ovat todella haastavia arjessa ja vaativat eri tavalla aktivointia ja intensiivistä treenaamista päivittäin. Meille lähipiiriltä tuli todella paljon neuvoja miten kannattaisi treenata ja ihmettelyä siitä miten ei muka saada koulutettua jotain asiaa koiralle (nämä pääosin tuli seurakoirien omistajilta). Siinä kohti kun oikeasti saa sen ylivilkkaan, energisen, vietikkään, herkän, mutta myös kovapäisen koiran, joka reagoi ihan kaikkeen. Se ei missään nimessä ole helpoin ensikoira. 

Meidän kovapäinen Suomenlapinkoira uros oli ihan järkyttävä riiviö 5 kk - 12 kk:iässä. 

Erityisesti tykkäsi roikkua hampailla 11v tytön yöpaidan helmoissa ja housun lahkeissa, reijittäen varmaan parikymmentä vaatekappaletta piloille. Näykki ja naps kädet ja jalat naarmuille. Sai demonikohtauksia,  hyppi päin ja repi pariin untuvatakkiinkin reijät. Muuten oli kuitenkin kiltti käsitellä ja luottavainen kakara. 

Nyt on kolme vuotiaana kelpo koira, koko perheen mussukka, jolla on kuitenkin järki päässä ja pallit edelleen jalkojen välissä, vaikka reaktiivisuus/urosmaisuus tuokin välillä haasteita eteen. 

Semmoisia nuo koirat on, pentuna ihan superihania ja pahimmillaan ihan hirveitä, kunnes kasvavat suurin osa ihan järkeviksi perhekoiriksi.

 

Hoida itsesi kuntoon, ennen kuin edes harkitsette uutta koiraa. Löytyisikö jostain hoitoringistä teille hoitokoiraa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP älä ota koiraa enää, et tuolla mielenterveydellä kykene eläimestä huolehtimaan.

 

Äläkä missään nimessä ota kodinvaihtajaa!! Kotimaiset kodinvaihtajat ovat pääosin ongelma tapauksia. Galgot taas ovat suurilta osin traumatisoituneita ja arkoja.

Etenkään kaltaisellesi ihmiselle ei galgo sovi. Muutenkin olisi hyvä olla kokemusta ja ymmärrystä vinttikoirista. 

En tietenkään juuri nyt ole ottamassakaan, olen tämän ketjun kautta käsitellytkin omia virheitä ja hakenut näkemyksiä. Mutta uskaltaisin väittää, että täällä Suomessa on monia koiranomistajia, joilla on taipuvaisuutta ahdistukseen/masennukseen ja pärjäävät koiran kanssa. Koira voi monilla jopa auttaa mielenterveyttä. Mutta tietysti tarvitsisi olla sopiva yksilö ja valmis kohtaamaan haasteet eritavoin.

-ap

Se on totta, että koira voi olla hyväksi ihmisen mielenterveydelle. Koiran tehtävä ei kuitenkaan ole hoitaa ihmistä, vaan ihmisen tehtävä on hoitaa koiraa. Jos haluaa koiran henkiseksi tueksi, niin koiran tulee olla koulutettu tehtävää varten. Ei ole reilua vaatia koiralta sellaista, mihin se ei kykene.

En väittänytkään, että koiraa kuuluu ottaa mielenterveyttä hoitamaan. Kerroin vain, että onhan sillä sellainen sivuvaikutus aika monelle. Tottakai ihmisen täytyy olla sellaisessa kunnossa, että koiraa pystyy hoitamaan, jos sellaisen meinaa hankkia. En tässä muuta ole väittänytkään.

Pentublues on myös yleinen ilmiö, josta luin enempi vasta liian myöhään, olisi lisännyt ymmärrystä tilanteeseen.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Tarinan opetus: koirat ovat ihan hirvittävän paskoja eläimiä. 

.

Koiraihmisillä on omakotitalo.

Aita ja lukollinen portti.

Koira saa kulkea vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle haluan sanoa, että varmasti on ollut vaikea tilanne päättää luopua koirasta, mutta koirissa on todella paljon eroja keskenään ihan rotukohtaisia, mutta myös yksilökohtaisia. Jos jossain vaiheessa otatte uutta koiraa, kannattaa valita pienehkö seurakoirarotu. Toki myös isommista roduista voi löytyä vähän rauhallisempia yksilöitä. Ja pennut nyt ovat aina pentuja ja isompien rotujen kohdalla pentuaika voi olla vähän haastavampaa.

 

Haluan myös kertoa oman kokemuksemme. Me otettiin muutama vuosi sitten ensikoira perheeseemme. Lapsuudessamme on hieman kokemusta koirista ja lähipiirissämme on aina ollut koiria. Päädyttiin ottamaan aktiivinen paimenkoira minulle lenkki- ja harrastuskaveriksi. Luin todella paljon tietoa kouluttamisesta ja rodusta. Juttelin useammalle kasvattajalle ja kävimme tutustumassa rotuun.

 

Pennun saavuttua aloimme heti ensimmäisestä päivästä lähtien kouluttamaan sitä. Kävin koiran kanssa erilaisia pentu- ja arkikäytöskursseja, sekä myös erilaisia lajikokeilukursseja koirakouluilla. Tutustuin myös moniin koiraihmisiin koirakoulujen ja somen kautta. Nähtiin muutaman kerran viikossa vieraita sekä tuttuja koirakavereita. Treenasimme päivittäin perustottelevaisuutta kotona ja lenkeillä käydessä. Käytin melkein kaiken vapaa-ajan koiran kouluttamiseen sekä aktivoimiseen. Ja vaikka edelleenkin treenaan koiran kanssa todella paljon ja koira on nyt jo melkein pari vuotias, meillä on silti pieniä haasteita arjessa. 

 

Itsellenikin tuli jossain vaiheessa olo, että teen kaiken väärin ja koira ei opi mitään. Mutta sain kuulla, että myös kasvattajalla on ongelmia koiransa kanssa (jätti yhden pennuista itselleen), sekä myös parilla muulla omistajalla. Kasvattajakin totesi, että vaikka hän kasvattanut monia vuosia samaa rotua, ei hänellä ikinä ole ollut näin vilkkaita koiria. En missään nimessä kadu rotuvalintaamme ja koirasta on tullut avoin ja innokas harrastuskoira sekä aivan ihana perhekoira ja se on opettanut kouluttamisesta meille todella paljon. Mutta voi olla, että toisen koiran kohdalla rotu vaihtuu. 

 

Jotkut koirat vaan ovat todella haastavia arjessa ja vaativat eri tavalla aktivointia ja intensiivistä treenaamista päivittäin. Meille lähipiiriltä tuli todella paljon neuvoja miten kannattaisi treenata ja ihmettelyä siitä miten ei muka saada koulutettua jotain asiaa koiralle (nämä pääosin tuli seurakoirien omistajilta). Siinä kohti kun oikeasti saa sen ylivilkkaan, energisen, vietikkään, herkän, mutta myös kovapäisen koiran, joka reagoi ihan kaikkeen. Se ei missään nimessä ole helpoin ensikoira. 

Kiitos paljon kun jaoit kokemuksesi. Vertaistukea on myös tässä kaivannutkin. Tuntuu ettei monet ymmärrä, kuinka suuria eroja yksilöissä on ja kaikkiin ei ne yleiset neuvot ja ohjeet toimi yhtä hyvin vaikka kuinka johdonmukainen olisikin.

Sä oot oikeasti aika hirveä ihminen siitä koiran näkökulmasta. Ensin kasvatat pentua 6kk ja sitten annat sen pois. Sitten menet vielä katsomaan koiraa uudelleen ja mietit, että miten oisit voinut toisin leikkiä koiran elämällä. Älä oikeasti ota yhtään lemmikkiä, johon et voi sitoutua. Lemmikit eivät ole mitään leikkikaluja, niihin sitoudutaan. Niiden kanssa tulee ongelmia ja se kuuluu asiaan. 

Mietit vielä, että harjoittelisit uudella pennulla. Eiköhän tuo sun harjoittelu kannata jo lopettaa. Anna pentujen mennä hyvään ja pitkä-ikäiseen kotiin. Sulla on jokin tunnevamma. 

Vierailija kirjoitti:

Koiraihmisillä on omakotitalo.

Aita ja lukollinen portti.

Koira saa kulkea vapaasti.

No sellainenkin kyllä löytyi. Vaikka en näe tuota kyllä edellytykseksi koiran pitämiselle (toki jotkut rodut voivat tarvita enemmän omaa pihaa). Enemmän miettisin, kuinka paljon on aikaa käyttää lenkkeihin ja muuhun aktivointiin.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, ap, teit täysin oikein kun annoit pennun pois. Varsinkin lapsiasi kohtaan, oikeasti. Piti ihan lukaista koko ketju etten ollut vastannut vielä, kerroin oman tilanteeni juuri johonkin samankaltaiseen ketjuun hetki sitten.

Kasvoin ongelmakoiraperheessä. Menemättä yksityiskohtiin tuo koira ei todennäköisesti oikeasti ollut vaan normaali pääkopastaan. Tilanne oli lapsena todella ahdistava ja pilasi minulta koirat loppuelämäksi, koin että olin itse tehnyt jotain väärin kun meillä ei ollut samanlaista koiraa kuin muilla. Koira oli käytökseltään aina vähän kummallinen ja tilanne paheni ja paheni vuosien mittaan. Koira oli aggressiivinen ja meille ei voinut tulla vieraita, eikä tuo koira osannut rauhoittua ollenkaan. Siis jos pihalla meni jotain, se huusi ja vinkui kunnes siltä lähti ääni. Ravasi ja läähätti. Sisäsiistiksi koira ei myöskään oppinut. Jos sen yritti ottaa oleskelemaan pihalle hihnassa, se söi ja repi kaiken mitä eteen tuli. Lenkitys oli kamalaa, ja se sysättiin minulle, ala-asteikäiselle lapselle. Arvatkaa vaan pääsikö irti useasti.

Jossain vaiheessa vanhempani luovuttivat ihan täysin tuon koiran suhteen eikä sen elämä ollut hyvä. En tajua mikseivät he antaneet sitä pois tai lopettaneet, muistan itkeneeni lapsena useaan otteeseen sitä miten paljon tuo koira rajoitti kaikkea. Miksi meidän koiraa ei voinut viedä kylään tai mökille. Miksi se ei voinut istua rauhassa sohvalla vieressä. Mutta toisaalta koin olevani hirviö kun ajattelin noin.

Nyt aikuisena en pysty enää ikinä ottamaan koiraa ja seurustelu koiraihmisen kanssa on täysin pois laskuista. Pidän eläimistä, mutta en pysty enää ikinä asumaan koiran kanssa.

Tutkittiinko koiran ongelmia eläinlääkärissä? Hoidettiinko sen hampaita koskaan? Käytettiinkö koiraa eläintenkouluttajalla?

Kuulostaa siltä, että koira on ollut äärimmäisen stressaantunut eikä sitä ole osattu/viitsitty hoitaa oikein. Tuskin on saanut liikuntaakaan tarpeeksi, jos lenkitys on lapsen vastuulla ollut. Tuntuu kyllä ikävältä koiran puolesta.

Ei tutkittu. Koira stressasi eläinlääkärissä niin paljon että se vietiin sinne kun oli ihan pakko. Tuohon päävikaan siis, no koira sai pentuna tällin päähän ja vinkui loppupäivän. Rukoilin vanhemmiltani että se vietäisiin eläinlääkäriin mutta eivät he vieneet. Olin alle kouluikäinen. Ei koirien hampaita mietitty siihen aikaan, ja eläintenkouluttajia ei alueellamme ollut ja olen ihan varma että vanhempieni reaktio olisi ollut että no ei me tuollaiseen pistetä rahaa. Tai ainakin että tuo koira on sellainen että ei se siitä saa mitään irti.

Koira oli myös täysin väärää rotua perhekoiraksi, todella vahvaviettistä rotua. Koiraa ei myöskään pidetty yleensä samassa osassa taloa missä me oltiin, kun se "vaan stressaantuu siitä". Nyt aikuisena tajuan miten epänormaalia tuo oli. Ap

En tiedä oliko ap oikeasti tuo, joka kirjoitti päävikaisesta koirasta lapsuudessa. Jotenkin tulee vaikutelma päävikaisista vanhemmista. 

Olen tuollaisen perheen lapsi ollut. Koira käyttäytyi ihan holtittomasti, mutta ei ihme, kun itse taas olin täysin dissosiaatiossa koko ajan johtuen vanhemmista = vanhemmasta ja toisesta, joka ei muuttanut kanssamme muualle.

Muistan miettineeni, miten odotetaan, että minä alle 10 v ja pentu pitäisi osata kasvaa toivotunlaisiksi ilman kasvatusta ja karuissa oloissa. Ja kun koira lopulta vietiin piikille, kävi itselleni selväksi, mitä huonosti käyttäytyville tapahtuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, ap, teit täysin oikein kun annoit pennun pois. Varsinkin lapsiasi kohtaan, oikeasti. Piti ihan lukaista koko ketju etten ollut vastannut vielä, kerroin oman tilanteeni juuri johonkin samankaltaiseen ketjuun hetki sitten.

Kasvoin ongelmakoiraperheessä. Menemättä yksityiskohtiin tuo koira ei todennäköisesti oikeasti ollut vaan normaali pääkopastaan. Tilanne oli lapsena todella ahdistava ja pilasi minulta koirat loppuelämäksi, koin että olin itse tehnyt jotain väärin kun meillä ei ollut samanlaista koiraa kuin muilla. Koira oli käytökseltään aina vähän kummallinen ja tilanne paheni ja paheni vuosien mittaan. Koira oli aggressiivinen ja meille ei voinut tulla vieraita, eikä tuo koira osannut rauhoittua ollenkaan. Siis jos pihalla meni jotain, se huusi ja vinkui kunnes siltä lähti ääni. Ravasi ja läähätti. Sisäsiistiksi koira ei myöskään oppinut. Jos sen yritti ottaa oleskelemaan pihalle hihnassa, se söi ja repi kaiken mitä eteen tuli. Lenkitys oli kamalaa, ja se sysättiin minulle, ala-asteikäiselle lapselle. Arvatkaa vaan pääsikö irti useasti.

Jossain vaiheessa vanhempani luovuttivat ihan täysin tuon koiran suhteen eikä sen elämä ollut hyvä. En tajua mikseivät he antaneet sitä pois tai lopettaneet, muistan itkeneeni lapsena useaan otteeseen sitä miten paljon tuo koira rajoitti kaikkea. Miksi meidän koiraa ei voinut viedä kylään tai mökille. Miksi se ei voinut istua rauhassa sohvalla vieressä. Mutta toisaalta koin olevani hirviö kun ajattelin noin.

Nyt aikuisena en pysty enää ikinä ottamaan koiraa ja seurustelu koiraihmisen kanssa on täysin pois laskuista. Pidän eläimistä, mutta en pysty enää ikinä asumaan koiran kanssa.

Tutkittiinko koiran ongelmia eläinlääkärissä? Hoidettiinko sen hampaita koskaan? Käytettiinkö koiraa eläintenkouluttajalla?

Kuulostaa siltä, että koira on ollut äärimmäisen stressaantunut eikä sitä ole osattu/viitsitty hoitaa oikein. Tuskin on saanut liikuntaakaan tarpeeksi, jos lenkitys on lapsen vastuulla ollut. Tuntuu kyllä ikävältä koiran puolesta.

Ei tutkittu. Koira stressasi eläinlääkärissä niin paljon että se vietiin sinne kun oli ihan pakko. Tuohon päävikaan siis, no koira sai pentuna tällin päähän ja vinkui loppupäivän. Rukoilin vanhemmiltani että se vietäisiin eläinlääkäriin mutta eivät he vieneet. Olin alle kouluikäinen. Ei koirien hampaita mietitty siihen aikaan, ja eläintenkouluttajia ei alueellamme ollut ja olen ihan varma että vanhempieni reaktio olisi ollut että no ei me tuollaiseen pistetä rahaa. Tai ainakin että tuo koira on sellainen että ei se siitä saa mitään irti.

Koira oli myös täysin väärää rotua perhekoiraksi, todella vahvaviettistä rotua. Koiraa ei myöskään pidetty yleensä samassa osassa taloa missä me oltiin, kun se "vaan stressaantuu siitä". Nyt aikuisena tajuan miten epänormaalia tuo oli. Ap

En tiedä oliko ap oikeasti tuo, joka kirjoitti päävikaisesta koirasta lapsuudessa. Jotenkin tulee vaikutelma päävikaisista vanhemmista. 

 

Olen tuollaisen perheen lapsi ollut. Koira käyttäytyi ihan holtittomasti, mutta ei ihme, kun itse taas olin täysin dissosiaatiossa koko ajan johtuen vanhemmista = vanhemmasta ja toisesta, joka ei muuttanut kanssamme muualle.

 

Muistan miettineeni, miten odotetaan, että minä alle 10 v ja pentu pitäisi osata kasvaa toivotunlaisiksi ilman kasvatusta ja karuissa oloissa. Ja kun koira lopulta vietiin piikille, kävi itselleni selväksi, mitä huonosti käyttäytyville tapahtuu. 

Ei ole minun viestini, mutta viestin kirjoittaja korjasikin heti perään, että ei ole ap, laittoi merkinnän vahingossa.

-ap

Nyt kun tämä ketju on kasvanut, on keskustelu lähtenyt perinteiseen tapaan aivan sivuraiteille. Ihmiset eivät jaksa lukea koko ketjua ja tekevät vääriä johtopäätöksiä. Muunnellaan myös totuutta ja väitetään sellaista, mitä ei ole edes kirjoittanut.

Koska en jaksa lähteä oikomaan jokaista väärinymmärrystä, niin päätän osaltani ketjun tähän. Kiitän tuhannesti kaikkia ketkä myötätuntoisesti kertoivat näkemyksiä ja kokemuksia sekä kirjoittivat lohduttavia sanoja. Uusista näkökulmista on ollut paljon apua.

-ap

Olen nähnyt koiria kodeissa, jotka ovat kuin sikolättejä. Huonekalut syöty, lattiat revitty rikki, kengänkärjet syöty ja väliovista puuttuu paloja.

Ilmeisesti jotkut ottavat koiran pidon paljon rennommin kuin aloittaja. 😆

Ap, teit aivan oikein kun luovuit pennusta. Sä pystyit myöntämään virheesi ja toiminaan sen mukaan, ja nyt koiralla on kaikki hyvin. Niin moni vaan jatkaa hampaat irvessä ja pahimmillaan koira lopulta lopetetaan ihmisen itsepäisyyden takia. Sieltä ois vielä ollut tulossa ne todella haastavat ajat murrosiät ja muut, sä oisit stressannut entistä enemmän ja sitä myöten myös koira ja negatiivinen kierre ois ollut valmis. 

Tätähän ei nykyään saisi ääneen sanoa, mutta dominoiva koira tarvitsee johtajan, eikä sitä voi paikata nameilla ja pinolla koirankoulutuskirjoja. Koiraa ei myöskään voi huijata esittämällä reipasta ja rentoa, se kyllä aistii, jos ihminen on stressaantunut, ja reagoi siihen kuten teilläkin kävi lenkeillä. 

Mulla on jo 8-vuotias dominoiva uros, ja vaikka on kuin ihmisen mieli, niin nyt kun se on sairastellut paljon, ja mä tarkkailen sitä koko ajan stressaantuneena, niin kyllä vaan näkyy käytöksessä. Ei se tajua, että mä olen ahdistunut sen sairaudesta vaan luulee, että mua pitää suojella, koska olen yhtäkkiä muuttunut stressaavaksi hermokimpuksi. :D On lenkeillä varautunut ja tota ikkunasta haukkumista on tullut myös. Jos omistajan koko maailma pyörii sen dominoivan ympärillä ja sitä tarkkaillaan koko ajan, se saattaa myös sitä johtajan pallia tavoitella. 

Kyllä sä minusta voit joskus ottaa uuden koiran, mutta ei dominoivaa tai vahtivaa rotua, sellainen ei sovi kaikille eikä siinä ole mitään väärää. :) 

Se koiran rotu oli vaan liian vaativa ja olisi ollut sopivampi kokeneelle koiranomistajalle. Seuraavaksi hanki labradorinnoutaja tai mopsi, jotka on ihmisrakkaita ja kilttejä luonteeltaan.