miten olet selvinnyt vanhemman kuolemasta?

Äitini kuoli kohta kaksi vuotta sitten, pahanlaatuinen syöpä yllätti ja vei 3 kk:ssa 52-vuotiaana. Meidän kuopus oli silloin muutaman kuukauden ikäinen, valvottiin myös 2v esikoisen takia, en jotenkin ehtinyt mukaan sairausteen ts. tajunnut mitä tapahtuu, vaikka reissasinkin ahkerasti kodin ja sairaalan väliä. vatsa pari kk hautajaisten jälkeen tuli hirmuinen ahdistus, oli vaikea nousta sängystä etc. Nyt ikävä tulee esiin juuri kakkosen mainitsemissa tilanteissa ja oma kuolemanpelko on tosi vahva. Onneksi menee nykyään sykäyksittäin, (aika harvoin enää näitä unia) mutta esim. nyt heräsin pari tuntia sitten siihen, että näin unta että lauloin lapsille videolle paljon onnea vaan kun minulta oli löydetty samanlainen kasvain. Nauhalle siksi että voivat sitten katsoa sitä kun en pääse enää heidän syntymäpäiviään viettämään... Ja nyt ikettää :´(

Äitini äkillinen kuolema on myös vaikuttanut siten, että minusta on tärkeää, että lapsilla on vanhempien lisäksi muitakin tärkeitä aikuisia, etteivät jää yksin jos meille jotain tapahtuisi. Ja onneksi muutkin pitävät sitä tärkeänä, vaikkeivat ihan noin karusti taida ajatellakaan... siis että pahimman varalle, onhan läheisistä suhteista isovanhempiin, täteihin, kummeihin paljon iloa muutenkin ;)

eniten silloin jos itse tarvitsisi jotain apua eikä vanhempi ole täällä auttamassa, kun tuntuu ettei kukaan/mikään ole minun puolellani. Pahinta on se ettei lapset tunne isovanhempaansa. Lapsia ja miestä kohtaan on kova menettämisen pelko jonka uskon johtuvan juuri tästä vanhemman kuolemasta.

2.

Omien isovanhempieni kuollessa he olivat olleet kaikki pitkään jo sairaita ja vanhempani keski-ikäisiä, joilla oli omat lapset ja pari lastenlastakin. Tottakai he menivät hiljaiseksi ja äiti tirautti muutaman kyyneleenkin kuullessaan, mutta en mä huomannut mitään ylitsepursuavaa surua. He olivat siihen kuitenkin ihan valmiita ja heidän elämänsä oli jo irtaantunut vanhempiensa elämästä niin paljon.

Aivan yllättäen jouluaattona.



Edelleen ikävä ja harmittaa, kun hän ei ehtiny nähdä kuin yhden lapseni.

ja kyllä mä häntä ikävöin useastikkin vielä. radiosta tulee laulu tai tapahtuu jotain mikä saa muistot herämään ja aina tulee suru. Mutta myös hymy kun muistelen meidän yhteisiä hyviä hetkiä.

Menin naimisiin puolivuotta sitten ja hääpäivänä oli ihan kamala ikävä isää. Olisin niin halunut että hän saattaa minut alttarille.

ja se on harmi että toinen lapsistani ei koskaan nää ukkia ja ensimmäinenkin lapsi oli vasta 2 vuotias isäni kuolessa joten ei häntä muista. paljon kyllä ukkista jutellaan ja haluan hänestä lapsilleni kertoa.

Olin läheinen isäni kanssa ja hänen kuolemansa jälkeen sairastuin masennukseen josta olen parantunut vasta 1-2 vuotta sitten.

Mitenhän minun käy kun äitini kuolee joka on vieläkin läheisempi minulle kun isäni oli koskaan....

mutta sen kanssa oppii elämään kun ei ole vaihtoehtoa. Itsellä siitä aikaa 10 vuotta.

ap

Kyllähän se lievenee mutta aina se on siellä taustalla. Välillä tulee taas voimakkaammin esiin. Mutta elämä jatkuu, eteenpäin pitää mennä.

Mitä tärkeämpi menetetty vanhempi on sinulle ollut, sitä suurempi on surukin. Aluksi sitä ei meinaa uskoa todeksi... ettei toisen kanssa voikkaan enää jakaa asioitaan - sen hyväksymiseen menee paljon aikaa! Voi mennä vuosi tai pari niin että tippa tulee linssiin aina kun muistelet. Mutta aika parantaa haavat; se ei kuitenkaan tarkoita, että unohtaisit - ja miksi edes haluaisit unohtaa? Suru muuttaa muotoaan ja lievenee, vaikkei sitä aluksi osaisikaan kuvitella mahdolliseksi. Sinulle jää kauniit ja kaihomieliset muistot, mutta se ei ole tunne josta haluat päästä eroon vaan muistot pystyy sitten näkemään myös hyvänä asia. No nyt mulle tulee tippa linssiin... :[ mutta ei se haittaa.

Mitä tärkeämpi menetetty vanhempi on sinulle ollut, sitä suurempi on surukin. Aluksi sitä ei meinaa uskoa todeksi... ettei toisen kanssa voikkaan enää jakaa asioitaan - sen hyväksymiseen menee paljon aikaa! Voi mennä vuosi tai pari niin että tippa tulee linssiin aina kun muistelet. Mutta aika parantaa haavat; se ei kuitenkaan tarkoita, että unohtaisit - ja miksi edes haluaisit unohtaa? Suru muuttaa muotoaan ja lievenee, vaikkei sitä aluksi osaisikaan kuvitella mahdolliseksi. Sinulle jää kauniit ja kaihomieliset muistot, mutta se ei ole tunne josta haluat päästä eroon vaan muistot pystyy sitten näkemään myös hyvänä asia. No nyt mulle tulee tippa linssiin... :[ mutta ei se haittaa.

Eikö se ole aika hyvä asia, pääsevät pois täältä kitumasta ja te saatte perintöä. Kaikki hyötyvät.

sairauden aikana oli aikaa sopeutua siihen, mitä tuleman piti.

eniten silloin jos itse tarvitsisi jotain apua eikä vanhempi ole täällä auttamassa, kun tuntuu ettei kukaan/mikään ole minun puolellani. Pahinta on se ettei lapset tunne isovanhempaansa. Lapsia ja miestä kohtaan on kova menettämisen pelko jonka uskon johtuvan juuri tästä vanhemman kuolemasta.

2.

toivottavasto koitat vaan provosoida iltasi viihteeksi, joskin huonot huvit sulla.

Selitys on siinä, ettei hänellä edes ollut isää käytännössä, vaan hän oli pelkästään äitinsä kasvattamana puoliksi orpo. Miten surra sellaista, joka ei ole koskaan ollut läsnä?



Mutta kun menetät ihmisen joka on oikeasti merkinnyt elämässäsi paljon, sinun täytyy saada surra sitä omalla ajallasi eikä siihen ole olemassa mitään määrättyä suruaikaa. Jos kuolemasta on suhteellisen vähän aikaa, parikin vuotta, sure niin kuin se luonnostaan tulee. Jatkossa voit keskittyä hyviin muistoihin ja pyrkiä ajattelemaan positiivisesti. Joskus ihmiset poistuvat ihan "ajallaan"... vaikka se tuntuisikin epäreilulta.

Äidin kuolemasta on kymmenen vuotta, isän 12.

Ei se koskaan kokonaan lakkaa, mutta se integroituu osaksi itseä mielekkäällä tavalla. Se lievenee ja muuttaa muotoa. Välillä vieläkin itkettää kun asiaa oikein miettii, mutta arjessa asia ei näy lainkaan. Kaikki elämä päättyy aikanaan, ja nyt isälläni on parempi olla kuin eläessään.



Isän kuolemasta 14 vuotta.

ja tuntuu että ikävä ei hellitä ollenkaan. Välillä tuntu että olisi jo helpompaa mutta nyt on ikävä taas kova.

Ja tiedän että kun joulu lähenee niin ikävä senku kasvaa.

kuolemasta on 6 vuotta aikaa. Suru on kuitenkin sellaista haikeutta, hyvät muistot elävät.Välillä vaan surettaa, että isä ei näe lastenlastensa kasvua ja kehitystä, viimeisimpiä tempauksia jne. Kun itsellä on neljä lasta, ei sitä voi kauheasti pysähtyä suremaan, elämän on jatkuttava. Ja itse oikeastaan keskityin tukemaan äitiäni hänen surussaan, hänelle se oli suurin menetys ja järkytys.

ja tuntuu että ikävä ei hellitä ollenkaan. Välillä tuntu että olisi jo helpompaa mutta nyt on ikävä taas kova.

Ja tiedän että kun joulu lähenee niin ikävä senku kasvaa.

jouluna.

että aika kylmä täytyy ihmisen olla jos ei yhtään oman vanhemman kuolema sureta..



MInun äitini kuoli 22vuotta sitten, kun olin 11v ja suren sitä edelleen ajoittain niin että olen katketa itkuuni.



Suru on muuttanut muotoaan vuosien aikana, lieventynyt, painunut taka-alallekin, mutta aina se siellä on.



ensin surin sitä että aiti kuoli ja minulla ei ole äitiä,

sitten sitä ettei äiti koskaan saanut nähdä minun lapsiani

ettei lapset saaneet oppia tuntemaan mummia

jne.



viimeksi tänään isäni lähetti sähköpostiin valokuvia, joissa esikoiseni seisoo hautakiven luona kädessään sydämen muotoinen kivi, ja taas itkettää...