miten olet selvinnyt vanhemman kuolemasta?

Siis suretteko te oikeasti vanhempienne kuolemaa? Miksi?

Eikö se ole aika hyvä asia, pääsevät pois täältä kitumasta ja te saatte perintöä. Kaikki hyötyvät.

Isäni kuoli puoli vuotta sitten 60-vuotiaana keuhkoveritulppaan.

Hän sairasti syöpää ja se olisi halvaannuttanut hänet kokonaan varmaan vuoden sisällä. Toisaalta oli helpotus että tuli nopea lähtö, ei tarvinnut enää kärsiä enempää. Suru on koko ajan mukana. Kuvia en ole vielä katsonut. Tuntuu ettei jaksa. Pyritään elämään vaan sitä normaalia arkea.

2 vuotta ja 3 kk:tta. Ikävä on niin suunnaton. Toki niistä alkuajan pohjattomista surullisista ja kaoottisista ajoista on selvinnyt, mutta ei äidin kuolemasta selvii kai koskaan. Hän oli kuollessaan vasta 56 vuotias. Kunpa saisin hänet takain.

Äiti oli minulle todella läheinen ja tärkeä ja hänen menettämisensä otti todella koville. Meni kauan ennen kuin annoin itselleni luvan surra, ennen kuin uskalsin surra hajoamatta kokonaan. Isä taas ei ollut niin läheinen ja surin hänen kuolemaansa heti kuoleman jälkeen. Isän kuolema sai myös äidin menetyksen mieleen ja surin äitiä uudestaan. Vieläkin tulee itku toisinaan kun alan ajatella äitiä ja ikävä on kova. Ei ikävä helpota varmaan koskaan, mutta kyllä se helpottaa ajan kanssa.

että aika kylmä täytyy ihmisen olla jos ei yhtään oman vanhemman kuolema sureta..

Miten sellaista voi erityisesti surra? Ei se tarkoita, etteikö tuntisi surua läheisten kuoleman johdosta.

tiedän kuitenkin, että kun olen jo aikuinen, se kuuluu normaaliin elämään. Olenhan kuitenkin jotenkin selvinnyt oman mieheni kuolemasta ja joutunut kestämään lastenkin surun isänsä menetyksestä. Luulen, että se oli minulle se paljon kovempi juttu.

isääni...ja aina näin syksyisin vuosipäivän lähestyessä tunteet ovat pinnassa herkemmin ja pian kun on isänpäivä ja joulukin. Kuolemasta tulee pian 4 vuotta kuluneeksi..Enään ei tule niin pakahduttava , mutta paha olo kuitenkin. Ikävä on ja varsinkin kun tarvisi jotain apua,johon isä osasi heti neuvoa. Ja itkua olen tuhertanut jokaisen poikani syntyessä. Isä kun odotti kovasti itselleen aikanaan poikaa ja sai sitten tyttöjä ( oli siis tosi ylpeä meistäkin...mutta se miehinen tuki puuttui...) ja puhui kuiten aina että sitten kun nuo minun tytöt tekee poikia niin pappa hommaa sitä ja tätä..niin no eipä pappa ehtinyt näkemään noita jässiköitä, mutta tiedän että näkee jostakin tuolta ja hymyilee meille.

Suru kyllä lievenee, ei sitä olisi itse uskonut aluksi, tilalle tulee erilaisia tunteita ja kaipuuta. Mutta eihän se koskaan unohdu eikä tarvitsekaan. Onhan se osa sinua aina!!!