Tulen toistuvasti ystävieni hylkäämäksi, mikä minussa on vikana?

Opin kohtalaisen nuorena että ihmisiä jotka haluaa pois piiristään kannattaa pitää "ystävänä". Tätä kutsutaan kehumalla vittuiluksi tms mutta riittävä kahvittaminen ja auttaminen yleensä ei-toivotun porukan karkottaa. Tätä sovellan nyt vuosikymmeniä myöhemminkin. 

Mä sain tietää että oon nepsy keski-iässä, eli ihmiset käytti ja kohteli huonosti, koska olin erilainen. 

Tiedän yhden ihmisen joka tunkee aina emotionaliseksi tueksi jotenkin henkisesti iholle eikä hän oikein osaa olla muulla tavalla ihmisten kanssa. Silloin meidän maailmat kohtaavat vain jos tarvitsen henkistä tukea.

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus itsellä. 

Suorastaan inhoan sitä, kun olen toisille ollut vaikka millaisena tukena, pahimmillaan jopa vuosia. Lopuksi vaan vähennetään viesteihin vastaamista ja näkemistä. Kun kerron kaipaavani toista, niin kiitellään vaan menneistä vuosista ja ystävyydestä sekä toivotellaan hyvää jatkoa. 

Helvetissä on toivottavasti erityinen paikka ihmisille, jotka dumppaavat ystävänsä tällä tavalla.

Joooo kuulehan, kannattaako koskaan mennä liian liki ystäväänsä edes hädässä? Oma tila täytyy pitää ja antaa se myös toiselle. Tarkennan, jos olet vuosia ollut tuki ystävälle, niin kyllä se ystävä haluaa jo päästä matkan päähän, koska olet myös jatkuva muistutus vaikeista ajoista ja saatat jopa puhua niistä ajoista, muistatko kun.?

Minuakin on kiitetty samoista asioista mutta olen osannut irrottautua ajoissa ja hyvin menee kaikkien kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus itsellä. 

Suorastaan inhoan sitä, kun olen toisille ollut vaikka millaisena tukena, pahimmillaan jopa vuosia. Lopuksi vaan vähennetään viesteihin vastaamista ja näkemistä. Kun kerron kaipaavani toista, niin kiitellään vaan menneistä vuosista ja ystävyydestä sekä toivotellaan hyvää jatkoa. 

Helvetissä on toivottavasti erityinen paikka ihmisille, jotka dumppaavat ystävänsä tällä tavalla.

En ymmärrä tätä raivoa. Pitääkö ihmissuhdetta siis vaan jatkaa vaikka se ei tunnu enää oikealta? 
Kuulostat aika raskaalta ihmiseltä.

Ja sinä melkoisen pintapuoliselta hyväksikäyttäjältä.

Ehkä kannattaisi laittaa itselleen rajat, ettei enää suostu toisten tukikepiksi tai oksennusämpäriksi. Itse olen pari kertaa ollut tilanteessa, jossa minulle avaudutaan ja kaikki kaadetaan päälle, jotta sitten niiden oikeiden kavereiden kanssa jaksaa olla niin kuin ei mitään hätää olisi. Kun kriisi on ohi, ei yhteydessä juurikaan olla. 
Olenkin laittanut rajat enkä ole käytettävissä enää. 

Vierailija kirjoitti:

Olet ollut liikaa tukena, ehkä jopa samalla tunkeutunut heidän reviirilleen. Tahtomattasi. Liikaa on liikaa, hyväsydämisyys ei aina kannata. 

Tähän liittyy myös toinen aspekti, eli ikäänkuin tiedät liikaa heidän parisuhteestaan. Voisi tulla kiusallisia tilanteita esim. jossain illanvietossa, jos vahingossa puhut ohi suusi tai paljastat tietävästi enemmän. Esim. jos naispuolinen ystävä on avautunut sulle kaikesta ja kertonut miehestään ties mitä, eikä mies tätä tiedä. Niin pelkää, että möläytät asioita tälle miehelle, joita sun ei edes ikäänkuin kuuluisi tietää.

Vierailija kirjoitti:

Opin kohtalaisen nuorena että ihmisiä jotka haluaa pois piiristään kannattaa pitää "ystävänä". Tätä kutsutaan kehumalla vittuiluksi tms mutta riittävä kahvittaminen ja auttaminen yleensä ei-toivotun porukan karkottaa. Tätä sovellan nyt vuosikymmeniä myöhemminkin. 

En nyt oikein ymmärtänyt. Mitä tarkoittaa kehumalla vittuiluksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus itsellä. 

Suorastaan inhoan sitä, kun olen toisille ollut vaikka millaisena tukena, pahimmillaan jopa vuosia. Lopuksi vaan vähennetään viesteihin vastaamista ja näkemistä. Kun kerron kaipaavani toista, niin kiitellään vaan menneistä vuosista ja ystävyydestä sekä toivotellaan hyvää jatkoa. 

Helvetissä on toivottavasti erityinen paikka ihmisille, jotka dumppaavat ystävänsä tällä tavalla.

En ymmärrä tätä raivoa. Pitääkö ihmissuhdetta siis vaan jatkaa vaikka se ei tunnu enää oikealta? 
Kuulostat aika raskaalta ihmiseltä.

Ja sinä melkoisen pintapuoliselta hyväksikäyttäjältä.

 

En ole mikään hyväksikäyttäjä vaan aikuinen ihminen, joka ymmärtää, että ystävyyssuhteita tulee ja menee. Sitä taas en ymmärrä yhtään, että ihminen menee tuollaisesta niin raivoon, että kiroaa vanhat ystävänsä helvettiin.

Olen kokenut saman. Olen ajatellut, että syynä on tämä: kukaan ei halua bilettää terapeuttinsa kanssa. Olen ollut merkityksellinen tukijana, mutta hauskanpitoon on yleensä löytynyt joku muu (hauskempi) kaveri. Muiden tukeminen on minusta moraalisesti oikein ja olen siinä hyvä, mutta valitsen mieluummin viettää aikaa niiden kanssa, jotka pitävät minua myös hauskana seurana. Valitettavasti sellaisia ihmisiä ei kuitenkaan ole jonoksi asti.

Ei sinussa ole mitään vikaa, usko pois. Lopeta itsesi syyttelyt et voita sillä mitään. Olit liian hyvä niille ja sinun pitää ymmärtää se. Hankit vaan parempaa seuraa. Jotkut on vaan k*sipäitä ja se sinun pitää ymmärtää. 

En minuunkaan oikein pidetä yhteyttä ellei olla jotakin apua vailla. Jos itse otan yhteyttä, niin korkeintaan vähän vastataan, mutta ellen pitäisi itse ollenkaan yhteytä niin kännykkä olisi mykkä varmaan puoli vuotta. Ymmärrän kyllä että en ehkä ole sitä mileenkiintoisinta, seuraa ettei ole jotain talkoohommia, kuskinhommia ynnä muuta hommaa tiedossa. Ne on kuitenkin nykyään ainoita sosiaalisia tilanteita itselle joten pitäisi varmaan olla kiitollinen edes siitä. Syy on kai enimmäkseen siinä että olen tuttavapiirini ainoa perheetön ja parisuhteeton ihminen ns ylimääräinen. Jotenkin sitä erkanee vaan muista.

Kyllä se on parempi ihan omassa seurassa. :)

Itse pidän etäisyyden naisiin heihin tutustuessakin, oikeastaan vähän pelkään naisia. 😅 heidän kanssa on jotenkin hankala olla, enkä jaksa pitää yhteyttä. Miesten (kavereiden) kanssa ei ollenkaan hankala. Mutta kaikkein eniten rakastan omaa seuraani. En puhu paskaa selkäni takana ja naiset nyt on,, hankalia tyyppejä, en vaan tuu toimeen heidän kanssa. Omat rajat ja tänne ei tulla ellei oo joku super ihana nainen. Nainen olen.

Vierailija kirjoitti:

Eihän nyt kukaan halua olla ruman inselin kaveri. 

Miksi olet noin ilkeä??

Sanoisin, että on olemassa ihmistyyppi, joille ainoita aidosti merkityksellisiä ihmissuhteita on parisuhde ja suhde omiin lapsiin. Jos he menettävät parisuhteen, sinkkuus on heille sellainen lyhyt jakso elämässä, jolloin heitä kiinnostaa ystävyys. Jos haluaa oikeita ystäviä, ei kannata etsiä heidän joukosta .

Minullekin on moni ihminen itkenyt vaikeuksiaan. Ehkä he lopulta häpeävät sitä, että olen nähnyt heidät itkemässä. En ajattele toisen itkua häpeän aiheena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet ollut liikaa tukena, ehkä jopa samalla tunkeutunut heidän reviirilleen. Tahtomattasi. Liikaa on liikaa, hyväsydämisyys ei aina kannata. 

 

Tähän liittyy myös toinen aspekti, eli ikäänkuin tiedät liikaa heidän parisuhteestaan. Voisi tulla kiusallisia tilanteita esim. jossain illanvietossa, jos vahingossa puhut ohi suusi tai paljastat tietävästi enemmän. Esim. jos naispuolinen ystävä on avautunut sulle kaikesta ja kertonut miehestään ties mitä, eikä mies tätä tiedä. Niin pelkää, että möläytät asioita tälle miehelle, joita sun ei edes ikäänkuin kuuluisi tietää.

Toisaalta esim. palstan ketjuissa on 99 % sitä mieltä, että parisuhteessa on ok avautua kumppanille siitä omasta kaverista ja kertoa kaverin asiat kumppanille. Silloin kaveri on tilanteessa, jossa hänelle tuntematon ihminen tietää hänestä asioita. Olin järkyttynyt itse silloin kun ex-kaverini avautui tuosta, että kyllähän hänen kumppaninsa minun asiat tietää. Pistin sillä hetkellä kaveruuden poikki. 

Persoonallisuuden häiriöt ovat aika yleisiä, eikä ihminen itse näe sellaisia itsessään. Pikemminkin kaikkeen löytyy aina kaunis selitys, eikä esim. "manipuaatio" ole manipulaatiota, vaan "luonteen rehellisyyttä" tms. Jos ihmissuteessa tapahtuu rajuja "kuin nalli kalliolle" jättämisiä, saattaa olla jotain toksista dynamiikkaa liikkeellä. Muutamat etääntymiset kaverista eivät tietenkään ole vielä merkki mistään. 

Nyt en siis kirjoita välttämättä juuri ap.:stä, vaan ehkä siitä tuetusta kaverista. Itsellääni on etäinen kaveri, jonka läheisin ystävä on dumpannut ainakin kolme kertaa. Hän ei koskaan näe syytä, eikä sitä voi hänelle suoraan sanoa, sillä ei se johda koskaan ymmärrykseen. Jotain pehmeitä vinkkejä olen saattanut sanoa, kuten että "ehkä hän koko tukahtuvansa intensiivisen yhteydenpitosi ja syvällisyyden tarpeesi edessä" tms. 

Et ollut ystävä, olit joku, jolle vaikeassa elämäntilanteessa oleva ei jaksa sanoa ei, kun tunkeuduit elämäänsä.

Jos se vaikealla hetkellä lähelle tullut ystävä loukkaa toistuvasti ja muka viattomasti, niin luottamusta on vaikea palauttaa. Ei sitä voi palauttaa alkamalla tiukkaamaan, että olenko loukannut jotenkin. Yhteydenpito on muutenkin voinut olla myös hengästyttävän tiheää sen "tukijan" puolelta ja hänen tarpeistaan lähtevää. Sillä, jolla on mennyt heikommin, ei ole ehkä ollut voimia pysäyttää sitä vauhtia. Jos luottamus ja fiilis siihen ystävyyteen menee, niin se menee. Siihen auttaa todennäköisesti vain aika ja se, että saa olla rauhassa ja miettiä myös sitä, että mitä minä itse haluan tältä suhteelta vai haluanko mitään. Sekin voi olla totta, että vaikeina aikoina tukena ollut ystävä muistuttaa olemassa olollaan niistä ikävistä ajoista. Ihmissuhteet ovat herkkiä ja täysin vapaaehtoisia asioita, ei niitä voi mitenkään pakottaa eikä velkoa saatavia.