En surrut yhtään vanhempieni kuolemia, olenko jotenkin outo?
Ei oikeastaan tuntunut yhtään missään. En pysty samaistumaan ihmisiin, jotka vuosienkin päästä tuntevat ikävää tai tirauttavat kyyneleen kun vanhempi tulee mieleen.
Kommentit (39)
Kun on tänne tultu, niin on täältä lähtökin luvassa. Mitä siinä on miettimistä?
Itse olen sellainen tunteellinen ihminen, että jopa edesmenneiden lemmikkien, saati nyt vanhempien, ajattelu tuo ikävän pintaan ja kyyneleet silmiin. Mutta en ajattele, että ihmiset jotka ei reagoi niin, olisivat outoja. Ihmisiä nyt on erilaisia, eikä kumpikaan, tunteellisuus tai vähätunteisuus menetysten suhteen, ole epänormaalia.
et ole outo, itse en ollut edes vanhempieni hautajaisissa. Isovanhempia surin , he minut kasvattikin.
Riippuu minkälainen suhde teillä on ollut. Isääni kuolemaa en juuri surrut, suhde oli koko elämän todella etäinen. Äitiäni tulen suremaan vielä vähemmän jos mahdollista koska on kiusannut ja hankaloittanut elämääni tosi nuoresta saakka. En silti koe olevani mikään tunteeton psykopaatti, empatiani kyllä herää herkästi ja haluan aina että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla.
Oot sä vähän outo. Ehkä sosiopaatti. Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole olleet vanhempiensa kanssa enää väleissä, ja ovat suoraan sanoneet, että vanhemmat olivat kamalia ihmisiä. Ovat kuitenkin jonkin verran surreet kun vanhempi on kuollut, mitä minun varsinkin nuorempana oli vaikea ymmärtää.
Itse olen ollut pikkulapsesta asti vanhempieni henkilökohtainen palvelija. Ikää kun tulee lisää, niin meno vaan muuttuu hurjemmaksi ja komentavat vieläkin kuin pikkulasta. Nyt itselle ikää 40 ja vanhemmilla reilu 70. Mitta alkaa olemaan lopullisesti täynnä. Iso helpotus kun kuolevat. En varmaan edes laske seppelettä haudalle.
Anteeksi.
En toki taustoja tiedä, mutta kyllähän tuo tunnekylmältä ja erikoiselta kuulostaa. Jos siis nyt vanhempasi kuitenkin tunsit.
Suoraan kysymykseen suora vastaus: Jos omien vanhempien kuolema ei tunnu miltään, niin kyllä, olet outo ja herää kysymys, millainen tunne-elämä tai kosketus omiin tunteisiisi sinulla on.
Vanhempien kuolema on yleensä ihmiselämän suurimpia kriisejä, koska meillä kaikilla on vain yhdet vanhemmat. Sitä suree, on vihainen, ehkä helpottunut jos vanhemmat sairaita ja vanhoja, pyörittelee kaikenlaista mennyttä mielessään, pohtii omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa... Aika syvissä vesissä ajattelevat ja tuntevat ihmiset ovat silloin, kun perheenjäsen kuolee.
Vierailija kirjoitti:
Oot sä vähän outo. Ehkä sosiopaatti. Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole olleet vanhempiensa kanssa enää väleissä, ja ovat suoraan sanoneet, että vanhemmat olivat kamalia ihmisiä. Ovat kuitenkin jonkin verran surreet kun vanhempi on kuollut, mitä minun varsinkin nuorempana oli vaikea ymmärtää.
Mä tarkennan vielä. Nykyään ymmärrän, että nää henkilöt ovat ehkä enemmän surreet menetettyjä mahdollisuuksia, ja sitä että vanhemmar joutuivat kuolemaan tekemättä sopua lapsensa kanssa, kuin sitä, että vanhempi on poissa.
Et vaan ole rakastavasta perheestä. Vanhempasi eivät olleet sinulle rakkaita.
Vierailija kirjoitti:
En toki taustoja tiedä, mutta kyllähän tuo tunnekylmältä ja erikoiselta kuulostaa. Jos siis nyt vanhempasi kuitenkin tunsit.
Jos on kyse ihmisistä joiden kanssa ei esim. ole ollut vuosiin, ehkä jopa vuosikymmeniin tekemisissä, mitä erikoista siinä muka on?
Itse en ole ollut vanhempieni kanssa tekemisissä aikoihin, eivätkä he ole tunteneet minua aikuisena ollenkaan niin vieraita ihmisiähän he ovat.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ollut pikkulapsesta asti vanhempieni henkilökohtainen palvelija. Ikää kun tulee lisää, niin meno vaan muuttuu hurjemmaksi ja komentavat vieläkin kuin pikkulasta. Nyt itselle ikää 40 ja vanhemmilla reilu 70. Mitta alkaa olemaan lopullisesti täynnä. Iso helpotus kun kuolevat. En varmaan edes laske seppelettä haudalle.
Anteeksi.
Mitä jos lopettaisit anteeksipyytelyn ja kasvattaisit itsesi aikuiseksi? Tuon ikäiset vanhemmat voi vielä ehkä opettaa hiukan tavoille. Vaikkei se onnistuisi, olet ainakin yrittänyt. Helpointa on tehdä se niin, että ilmoitat, että sävy on ruma ja jos se ei parane, ei puhuta pariin viikkoon. Ja alat sanoa ei ensin johonkin pikkujuttuun ja sitten isompiin. Jne. Ala luomaan itsellesi omaa elämää, josta he eivät tiedä mitään.
Kuulostaa siltä, että vanha pari on liittoutunut kiusaaamaan yhdessä jälkeläistään. Etsi liittolaisia sinäkin, yksin on vaikea jaksaa tuollaista, ja voi olla että saa paljon enemmän paskaa niskaan kun edes yrittää korjata asetelmia mitenkään. Vaikea sitä on jaksaa, jos et ole tottunut kapinoimaan heitä vastaan aiemmin. Silloin tarvitset tukea, ettei usko lopu.
Omat vanhempani kuolivat vanhana luonnollisista syistä. Ei ehtinyt tulla dementiaa eivätkä joutuneet petipotilaiksi makaamaan märissä vaipoissa yötä myöten näissä Suomen "hoito"laitoksissa. Ei siinä ollut mitään surullista, ehkä vähän harmitti, ettemme ehtineet viettää yhdessä joulua vielä kerran. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja se tulee jokaiselle vastaan.
Teki mieli potkasta äidin arkku nurin, isän hautajaisiin en edes mennyt.
Paskat hakkaavat narsistivanhemmat. Piste.
Vierailija kirjoitti:
et ole outo, itse en ollut edes vanhempieni hautajaisissa. Isovanhempia surin , he minut kasvattikin.
Ehket ole sitten ihan oikea tyyppi kommentoimaan, olet hiukan erikoistapaus. Onneksi. Joskus mietin, että yllättävän monella meillä sentään on jotenkuten kelvolliset vanhemmat, vaikkei ihan priimaa olisi kohdalle sattunutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Suoraan kysymykseen suora vastaus: Jos omien vanhempien kuolema ei tunnu miltään, niin kyllä, olet outo ja herää kysymys, millainen tunne-elämä tai kosketus omiin tunteisiisi sinulla on.
Vanhempien kuolema on yleensä ihmiselämän suurimpia kriisejä, koska meillä kaikilla on vain yhdet vanhemmat. Sitä suree, on vihainen, ehkä helpottunut jos vanhemmat sairaita ja vanhoja, pyörittelee kaikenlaista mennyttä mielessään, pohtii omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa... Aika syvissä vesissä ajattelevat ja tuntevat ihmiset ovat silloin, kun perheenjäsen kuolee.
Tää on vain sun näkökulma. Kaikilla ei mene elämä samalla tavalla. Oman elämäni suurin kriisi oli ehdottomasti lapseni kuolema. Koiran kuolemaakin itkin. Mutta vanhempien kuolemat oli vain helpotus. Et voi tietää tällaisella palstalla täysin vieraan ihmisen elämästä mitään jotta voisit väittää noin.
Siihenhän vaikuttaa kaikki, suhteen laatu, itsenäistyminen lapsuuden perheestä ja kuolleen ihmisen ikä ja terveydentila sekä kuolinsyy.
Olen huomannut, että lapsettomat aikuiset surevat usein omia vanhempiaan kauan ja hartaasti. On myös ihan eri juttu, kuoleeko vanhempi ennenaikaisesti viisikymppisenä vai 80-vuotiaana, pitkän ja hyvän elämän eläneenä. Tai onko joutunut sairastamaan pitkään vai kuoleeko yllättäen esim. onnettomuudessa.
Et ole outo. Omien vanhempieni kuollessa tunsin lähinnä helpotusta.