Onko minussa jotain vikaa? En tunne kunnianhimoa.

Kirjoitat hyvin tilanteestasi. Ja sinulle sanon, että tuo riittää aivan mainiosti. 

Tuo on ihan normaalia. 

No itse en pysty motivoitumaan työhön, jossa kaikki on aina samaa vanhaa eikä mikään muutu.

Oon 45 ja olen samanlainen. Ehkä alle 8 työntekijäkin, koska teen vaan hommat ja läksen meneen. Ei kiinnosta työpaikalla oikeastaan mikään muu kun tehdä mitä pitää. En halua mennä mihinkään työryhmiin, en kehittää itteäni, en tehdä siis mitään ylimäärästä. En jaksa edes auttaa muita, vaan jos tilanne osuu just päälle. 

Kai se on tää ikäkin ja tuntee omat taidot ja resurssit tarpeeks hyvin niin ei enää jaksa yrittää mitään.

Teen omat hommat kyllä aina tilastollisesti melkein paremmin kuin muut tiimissä ja olen itseeni tyytyväinen. Se riittää!

Minäkään en tunne minkäänlaista kunnianhimoa. Ehkä johtuu siitä, että suvussa on katsottu koulutusta ja ammattia aivan liian korkealle ja se on paljon määrittänyt ihmistä. 

Itselleni on tärkeitä ihmisessä ihan muut arvot, ja aivan sama mihin joku yltää koulutuksessa tai ammatissaan. 

Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

Vähiten menestyneet, eniten epäonnistuneet, kaikkensa menettäessä, Jumala jaksa armoaan alati!

Maailma lopuillaan, ihmisten sydämet kylmenee, väkivalta rehottaa, ahneus ja vilppi vallalla.

Olkaa valveilla.

Älkää surko, te vähiten saaneet ! Armoa jakaa Luoja runsaasti.

Minä. Kunnianhimo on asia, jota joko on tai ei ole. Siihen ei voi oppia. Teen työni mahdollisimman hyvin (en halua moitteita), mutta ei todellakaan ole mitään intoa edetä uralla, ottaa lisää vastuuta varsinkaan, kun ylhäältäpäin jaetaan resurssit, joihin ei voi itse vaikuttaa. Mulla on aina ollut tunne, etten kuulu joukkoon. Jo lapsesta lähtien. Kaverit on paljon pidemmälle kouluttautuneita, kunnianhimoisia urallaan.

Et tietenkään, outoa edes miettiä tuollaista. Me kaikki ihmiset kun olemme muutenkin erilaisia. 

Lisäksi, en ymmärrä miksi kunnianhimo määritellään aina vain työnteon (ja jonkin verran opiskeluiden) kautta? Ihmiset joilla ei ole mitään töihin ja urakehitykseen liittyvää kunnianhimoa saattavat olla jonkin muun asian suhteen hyvinkin kunnianhimoisia. Tämä tapa määritellä itsensä noin voimakkaasti työn kautta on jollain tavalla yleinen, mutta surullinen ilmiö yhteiskunnassamme.

Olen 55+ ja sama tunne. Ei haittaa, vaikka teen korkeakoulutettuna henkilökohtaisen avustajan duunia. Omat vanhemmat painottivat aina uraa, laiminlöivät lapsia, oma napa edellä menivät koko lapsuuteni. Opin jo pienenä sen valheellisen mittapuun, jolla ihmisiä arvostelivat. 

Mutta - ikä lisää tätä tunnetta myös. Kun alkaa puoliväli olla tullut vastaan, ei ole mitään järkeä käyttää elämäänsä suorittamiseen enää. Onni tulee ihan muualta

Olet realistinen ja hahmotat tärkeysjärjestyksen niin kuin se on. Ei tuollainen loputon "kehittäminen " ole kuin tyhjä sana.

Ei tossa oo mun mielestä mitään outoa. Me ihmiset ollaan erilaisia ja jollain on pienestä pitäen vahva kunnianhimo, ja jollain taas ei.

Itse olen toki duunariammatissa, toki sielläkin on ihmisiä, ketkä kouluttautuvat ja haluavat muutosta ja kehittää ja nähdä maailmaa. 

Mä olen samassa työssä aina, ja tykkään edelleen työstäni. Tykkään rutiineista ja siitä perustyöstä. Elämäni intressit eivät liity työntekoon, vaan muihin juttuihin. Tuun töihin aina hyvällä tuulella, en oo saikulla ollut varmaan vuoteen, olen kaikille ystävällinen ja teen työni kuuliaisesti. 

Meitä on moneksi ja onneksi on. 

Vierailija kirjoitti:

Et tietenkään, outoa edes miettiä tuollaista. Me kaikki ihmiset kun olemme muutenkin erilaisia. 

Lisäksi, en ymmärrä miksi kunnianhimo määritellään aina vain työnteon (ja jonkin verran opiskeluiden) kautta? Ihmiset joilla ei ole mitään töihin ja urakehitykseen liittyvää kunnianhimoa saattavat olla jonkin muun asian suhteen hyvinkin kunnianhimoisia. Tämä tapa määritellä itsensä noin voimakkaasti työn kautta on jollain tavalla yleinen, mutta surullinen ilmiö yhteiskunnassamme.

Samaa mieltä. Olen perus duunariammatissa josta saan sen verran rahaa, että vapaa-ajalla minulla on varaa harrastaa itselle mielekkäitä harrastuksia joissa olen paljon kunnianhimoisempi. On varmasti ihmisiä jotka katsovat minua tämän vuoksi alaspäin. Heille ei ole väliä vaikka olisin miten lahjakas omissa harrastuksissani, koska ne eivät ole ammatteja. Olen kuitenkin valinnut lähipiiriin ihmisiä jotka eivät arvota minua työn kautta. Onneksi heitäkin on, kuten huomaat! 

Vierailija kirjoitti:

Et tietenkään, outoa edes miettiä tuollaista. Me kaikki ihmiset kun olemme muutenkin erilaisia. 

Lisäksi, en ymmärrä miksi kunnianhimo määritellään aina vain työnteon (ja jonkin verran opiskeluiden) kautta? Ihmiset joilla ei ole mitään töihin ja urakehitykseen liittyvää kunnianhimoa saattavat olla jonkin muun asian suhteen hyvinkin kunnianhimoisia. Tämä tapa määritellä itsensä noin voimakkaasti työn kautta on jollain tavalla yleinen, mutta surullinen ilmiö yhteiskunnassamme.

Tämä, niin tämä. Minulla pisti heti aloituksessa silmän, että jälleen kerran yksi ihminen joka määrittele itsensä työnkautta. Varmaan sen takia tuleekin kyseltyä noin outoja ja ohuesti ajateltuja kysymyksiä, jos se identiteetti rakennetaan työnteon kautta oli sitä kunnianhimoa tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Et tietenkään, outoa edes miettiä tuollaista. Me kaikki ihmiset kun olemme muutenkin erilaisia. 

Lisäksi, en ymmärrä miksi kunnianhimo määritellään aina vain työnteon (ja jonkin verran opiskeluiden) kautta? Ihmiset joilla ei ole mitään töihin ja urakehitykseen liittyvää kunnianhimoa saattavat olla jonkin muun asian suhteen hyvinkin kunnianhimoisia. Tämä tapa määritellä itsensä noin voimakkaasti työn kautta on jollain tavalla yleinen, mutta surullinen ilmiö yhteiskunnassamme.

Tuo kolmas virkkeesi ehkä selittää sitä miksi alitajuisesti tämän aloituksen kirjoitinkin: mulla kyllä on intohimoa ja paloa erilaisiin asioihin, mutta ne kaikki tapahtuvat työn ja työasioiden ulkopuolella. Rakastan esimerkiksi kirjallisuutta ja luonnossa liikkumista ja saan niistä paljon voimaa. En kuitenkaan ole esim. koskaan kokenut mitään sisäistä impulssia vaikkapa spinnata niistä kummastakaan itselleni ammattia (asia, jota usein ehdotetaan = luo intohimostasi itsellesi ammatti).

Ja onpa lohdullista kuulla että meitä on muitakin! Ehkä mulla on tosiaan juuri tämän asian tiimoilta vähän väärät ympyrät, kun tosiaan joka kerta kun tavataan entisten opiskelukavereiden kanssa niin mulla on olo kuin olisin tullut väärille kutsuille.

Samoin iltapäivälehdet kyllä jaksaa tarinoida vaikka kenestä joka keksi työssään jotain mullistavaa ja tienaa nyt tsiljoonia. Edelleen, suon tämän kernaasti toisille mutta kun nuo ovat tyyliin ainoita jutunaiheita niin kyllä joku epäilys omista kyvyistä välillä hiipii mieleen.

Ja toinen kirjoittaja mainitsi perheen. Mulle on aina ollut kristallinkirkkaan selvää että sekä puolison että ennen kaikkea lasten hyvinvointi menee heittämällä työasioiden edelle. Tämä(kään) ei tarkoita töiden laiminlyömistä vaan ehkä just sitä että en tosiaan ole töissä tyrkyttämässä itseäni mihinkään kehitystiimiin tai muutenkaan ota mitään nakkeja kontolleni.

Huh, huojentavaa kuulla että meitä kasin tyyppejä on muitakin ja etten olekaan ainoa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tietenkään, outoa edes miettiä tuollaista. Me kaikki ihmiset kun olemme muutenkin erilaisia. 

Lisäksi, en ymmärrä miksi kunnianhimo määritellään aina vain työnteon (ja jonkin verran opiskeluiden) kautta? Ihmiset joilla ei ole mitään töihin ja urakehitykseen liittyvää kunnianhimoa saattavat olla jonkin muun asian suhteen hyvinkin kunnianhimoisia. Tämä tapa määritellä itsensä noin voimakkaasti työn kautta on jollain tavalla yleinen, mutta surullinen ilmiö yhteiskunnassamme.

 

 

Tämä, niin tämä. Minulla pisti heti aloituksessa silmän, että jälleen kerran yksi ihminen joka määrittele itsensä työnkautta. Varmaan sen takia tuleekin kyseltyä noin outoja ja ohuesti ajateltuja kysymyksiä, jos se identiteetti rakennetaan työnteon kautta oli sitä kunnianhimoa tai ei.

Nooo, se mikä vaikutti vahvasti on kyllä sellainen (mun mielestä) pk-seudulla kulttuurillisesti läpitunkeva ajattelutapa että "kaikki" ovat tai heidän pitäisi olla kiiltäviä karriäärikiitäjiä. Ja just siks mä kysyinkin että kun mä nimenomaan en määrittele/osaa määritellä itseäni töiden kautta että onko mussa jotain vikaa.

Jos se on susta outoa ja ohuesti ajateltua niin sit on.

Minä taas väitän, että kaikki ovat kunnianhimoisia jossain, mutta monet eivät tunnista tai myönnä kunnianhimoa itsessään. 

Yksi syy tähän on, että kunnianhimo yhdistetään aina juuri työuraan ja nimenomaan tietyn tyyppiseen määrälliseen työuralla etenemiseen sen sijasta, että ajateltaisiin sen olevan esim laadullista työssä kehittymistä. 

Surullisempi ongelma on se, että monet eivät uskalla myöntää olevansa kunnianhimoisia tai eivät anna itsensä olla kunnianhimoisia jostain epäonnistumisen tai kilpailussa häviämisen pelosta, tai joskus siksi, että kokevat ettei heillä ole oikeutta panostaa itseensä kn pitää panostaa puolisoon tai lapsiin tai omiin vanhempiin tai johonkin vastaavaan. Tämä on minuta todella sääli, sillä se estää ihmisä pyrkimästä kohti sitä, mitä he oikeasti haluaisivat. Mutta kunnianhimoa ei ole pakko määritellä kilpailullisesti, sen voi ymmärtää myös ihan vain OMAN kehittymisen (tai oman hyvän olon kasvattamisen) kautta ja meillä pitäisi kaikilla olla siihen sekä oikeus että velvolisuus. Samoin pitäisi olla velvollisuus auttaa kaikkia toisia lähellämme menestymään - mutta joillain ei näytä olevan..

Meitä kaseja on paljon. Ole huoleti. Itselle työ on säännöllinen tulonlähde, ei muuta.

Aloittaja on perheellinen aikuinen, joka analysoi itseään pitkillä viesteillä. Ehdottaisin ajatusten suuntaamista hetkeksi pois omasta navasta, niin voisi huomata, että meitä ihmisiä on täällä melkoinen kirjo.

"Onpa lohdullista, että meitä on muitakin" sanoo aikuinen ihminen, jolta on mennyt totaalisen ohi, että valtaosa ihmisistä on ihan normaalia keskikastia. Vai miten aloittaja ajatteli tämän pitkälti duunarityöllä pyörivän maailman toimivan, jos hän olisi joku harvinaisuus töihin liittyvän kunnianhimottomuutensa kanssa?

Tiedän yhden vuonna 2022 valmistuneen Tradenomin, joka ei ole saanut töitä, vaikka on valmistunut erittäin hyvin arvosanoin, tehnyt täydellisen cv: n ja käyttänyt kallisarvoista aikaansa kymmenien työpaikkojen hakemiseen täysin tuloksetta. Hän on täysin loppu koko rumbaan ja hänen kunnianhimonsa alkaa olla aivan loppu. Nuo sinun murheesi tuntuvat kyllä täysin mitättömiltä. Hänelle riittäisi vain se, että olisi edes jonkinlainen työpaikka ja säännöllinen tulo, millä tulla toimeen.