Koulukiusaaminen ja minä-kuva

Olin ja olen vieläkin koulukiusattu, nykyään työpaikkakiusattu. Nyt 50 vuotiaana vammaisena naisena......en vaan ymmärrä, MIKSI vammaisuus antaa muille NS normaaleille henkilöille iästä riippumatta syyn kiusaamiseen !!! Onko kyse siis kotikasvatuksesta ? Taitaa olla. Siis kiusaajien. Yleensä joku/jotkut mukamas kaverit pakottaa jonkun kiusaamaan tiettyä ihmistä vain siksi, että pääsisi heidän kaverikseen. Sehän on väärin. Ja hävytöntä. Sitä ei vaan voi/pystytä puuttumaan kunnolla siihen missään. Kiusattujen ja entisten kiusattujen pitäisi päästä puhumaan kouluissa, missä sitä esiintyy edes vähän. Ihan vaan, et miltä se tuntuu vuosiakin myöhemmin. Se tuntuu ihan hel****n pahalta edelleen !!!!!!!!!!!!!!!! Ei siihen mitään koulutusta tarvita tuohon kiusaamisen puuttumiseen !!!!!!

Minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia sekä autismin kirjon häiriötä, ja siihen päälle koulukiusatuksi tulemista niin pienluokan kuin yleisopetuksen ryhmän osalta. En ihmettele, vaikka koulukiusattuna oleminen olisi vaikuttanut niin, etten osaa päättää haluanko ikinä tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajaan kumppanin haku mielessä. Ei minulla ole kokemusta rakkaudesta saati kaveruudesta. Osasin käsitellä kaverittomuuttani 12-vuotiaana, ja asian suhteen olin ailahtelevainen: haluan, en halua, haluan, en halua - päätä nyt. Miksi juuri näin ajattelin? Pelkoni oli, etten uskaltanut puhua kenellekään oma-aloitteisesti enkä olisi keksinyt puheenaihetta. Pelkäsin, että minua käskettäisiin olemaan vain hiljaa, ketään ei kiinnosta, ja totta se olikin, ettei ketään kiinnostanut, joten turvallisemmaksi koin oloni kirjoittaessani anonyymina nettiin milloin nuorten palstoille ja milloin Lasten ja nuorten nettiin. Kaikki mietteeni yli 15 vuoden takaa kiusaamisesta ja vanhemman väkivaltaisesta puolisosta ovat hävinneet bittiavaruuteen. On vain hiljaista tietoa, jota minä kannan hiljaa kärsien. 

Itseäni voinee kutsua femceliksi eli miespuolisen incelin vastineeksi. Tosin sillä erotuksella, etten ole raivoamassa netissä tai muuallakaan miehille siitä, kuinka en saa seksiä ja kuinka minulle pitäisi sitä antaa, samoin rakkautta. Ei, kyllä ymmärrän, että seksi ei ole mikään ruuan ja juoman kaltainen hyödyke vaan paljon syvempää mahdollisine seurauksineen (raskaus, taudit, ehkäisystä huolimatta on pienikin riski olemassa). Taitaa olla niin, että elän koko loppuelämän ilman kumppania muttei minulle tule siitä mitään katkeruutta toisia kohtaan, vaan tunnen iloa toisen puolesta, liittyi se sitten perheeseen tai toisen uranousuun - aina iloitsen ja onnittelen toista.

Mietin välillä, että olenko voinut jotenkin taantua kiusattuna ja huonon minäkuvan takia. "Vammainen", "lesbo", "v***n h***a", "mene hoitoon", näitä olen kuullut ala-asteelta yläasteelle. Varsinkin tuo sana "vammainen" tuli haukkumasanaksi dysfasiasta (tätä diagnoosia ei enää ole) johtuneen epäselvän puheen takia, ja myös ulkonäöstäni kiusattiin: näytin "vammaiselta" ja äidillenikin olin tuolloin katkera, että miksi hän teki minusta "Roosa Kemppaisen näköisen" (hävettää nyt aikuisena, että sanoin näin) hyvin lyhyillä hiuksilla. Minäkin ihailin 12-15-vuotiaana niitä tyttöjä, joilla oli tuuheat hiukset ja hoikat vartalot, ja erityisesti niitä scene-tyyliin pukeutuvia tyttöjä värikkäine hiuksineen. Halusin alternative-vaatteita ja värjätä hiukset, mutta äiti ei ymmärtänyt ja mieleisiä vaatteita sain vähän. Tämä jos mikä aiheutti minulle vain enemmän itsetunto-ongelmia, jolloin olisi tehnyt mieli kysyä: "Eikö tällainen "vammainen" saa olla kaunis?". Ei ihme, jos olen aikuisenakin ollut hukassa identiteettini kanssa, mitä pääsin rakentamaan vasta pois muutettua: aloin värjäämään hiuksiani ja pukeutumaan omantyylisesti. Kuulostaa varmaan nololta, kun tällainen kolmakymppinen kulkee A-linjaisessa mekossa ballerinat jalassa kantaen mustaa kissalaukkua ja tarkkailee kehoaan sekä välttelee ja suojaa itseään auringolta, etten rupsahda liian aikaisin. Tuosta vain puuttuisi, että hengailisin vielä teinien kanssa, mutta ymmärrys riittää kyllä todelliseen ikääni ja siihen, etten voi kapinoida ja haistatella - se haikeus on syntynyt identiteettiäni kohtaan teinimäisen käytöksen sijaan. Välillä jopa huolestunutkin, että eihän tämä vaan ole joku persoonallisuushäiriö. Joksikin identiteettihäiriöksi sen kuitenkin nimieäisin ilman, että realiteetintaju olisi hämärtynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia lapsen on tärkeää oppia itsepuolustusta.

Saatuaan verisen nenän, koulukiusaaja siirtyy etsimään helpompaa kohdetta.

Ei välttämättä siirry, vaan alkaa kiusamaan vielä enemmän ja raaemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia lapsen on tärkeää oppia itsepuolustusta.

Saatuaan verisen nenän, koulukiusaaja siirtyy etsimään helpompaa kohdetta.

Ei välttämättä siirry, vaan alkaa kiusamaan vielä enemmän ja raaemmin.

Tässä on puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä sanotaan, että kyllä se kiusaaminen loppuu antamalla turpaan. Ei ole konkreettista kokemusta, ja tätä toimivuutta kuulee lähinnä minua vanhemmilta ihmisiltä. 

Eräs läheinen antoi tällaisen neuvon kertoessani, kuinka minua haukuttiin h-sanaksi: minua pyydettiin vastaamaan siihen, että "äitisi oli h-sana, kun sinua teki". Tämä oli mielestäni ristiriitaista, sillä omat vanhemmat olivat aina opettaneet, ettei ketään nimitetä. En olisi uskaltanut sanoakaan tuolleen toisille edes puolustuskeinona. Taidankin ymmärtää, mistä tämä hämäännys johtui: autismista, aspergerista. Yksi sanoo toista ja toinen toista, joista yksi on vastoin sääntöjä. 

Näkee kyllä, millainen pelkuri olen varustettuna heikon ihmisen piirteillä: heikko ihminen, joka ei uskalla sanoa mitään vastaan tai tuoda omia ajatuksiaan julki ajatellessa, että minulle suututaan tai minua syytetään, mistä olen saanut maksaa isosti ja suuni avaan korkeintaan sitten, kun on liian myöhäistä. Ei tällaisilla piirteillä ole pystynyt luomaan sosiaalisia suhteita, vaan parhaat ikävuodet meni hukkaan tietokoneen ja pelien äärellä, ja kiva sitten turhautua aikuisena small talkkaaviin ihmisiin työelämässä, kun haluaisi vain istua omassa nurkassa jakamassa oman työtilan yksityisesti mutta kun on matala äo, niin ei ole mahdollisuutta mihin vain. Silleen olisin koulunikin käynyt - ilman ryhmä- ja paritöitä. Vain kirjoittaessa, kamera kädessä ja tietokoneen ääressä koen oloni turvalliseksi: saan olla näkymätön sekä jakaa tilan yksityisesti vain itseni kanssa. Tiedän, miten outoja tapani ovat. 

Nro. 42

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia lapsen on tärkeää oppia itsepuolustusta.

Saatuaan verisen nenän, koulukiusaaja siirtyy etsimään helpompaa kohdetta.

Ei välttämättä siirry, vaan alkaa kiusamaan vielä enemmän ja raaemmin.

Tässä on puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä sanotaan, että kyllä se kiusaaminen loppuu antamalla turpaan. Ei ole konkreettista kokemusta, ja tätä toimivuutta kuulee lähinnä minua vanhemmilta ihmisiltä. 

 

Eräs läheinen antoi tällaisen neuvon kertoessani, kuinka minua haukuttiin h-sanaksi: minua pyydettiin vastaamaan siihen, että "äitisi oli h-sana, kun sinua teki". Tämä oli mielestäni ristiriitaista, sillä omat vanhemmat olivat aina opettaneet, ettei ketään nimitetä. En olisi uskaltanut sanoakaan tuolleen toisille edes puolustuskeinona. Taidankin ymmärtää, mistä tämä hämäännys johtui: autismista, aspergerista. Yksi sanoo toista ja toinen toista, joista yksi on vastoin sääntöjä. 

 

Näkee kyllä, millainen pelkuri olen varustettuna heikon ihmisen piirteillä: heikko ihminen, joka ei uskalla sanoa mitään vastaan tai tuoda omia ajatuksiaan julki ajatellessa, että minulle suututaan tai minua syytetään, mistä olen saanut maksaa isosti ja suuni avaan korkeintaan sitten, kun on liian myöhäistä. Ei tällaisilla piirteillä ole pystynyt luomaan sosiaalisia suhteita, vaan parhaat ikävuodet meni hukkaan tietokoneen ja pelien äärellä, ja kiva sitten turhautua aikuisena small talkkaaviin ihmisiin työelämässä, kun haluaisi vain istua omassa nurkassa jakamassa oman työtilan yksityisesti mutta kun on matala äo, niin ei ole mahdollisuutta mihin vain. Silleen olisin koulunikin käynyt - ilman ryhmä- ja paritöitä. Vain kirjoittaessa, kamera kädessä ja tietokoneen ääressä koen oloni turvalliseksi: saan olla näkymätön sekä jakaa tilan yksityisesti vain itseni kanssa. Tiedän, miten outoja tapani ovat. 

 

Nro. 42

Nyt en kyllä usko. Nimittäin sitä, että sulla on matala äo. Tai sitä, että olet "vammainen", niinkuin aiemmassa viestissäsi sanoit. Kirjoitat harvinaisen fiksusti ja selkeästi, sekä osaat analysoida itseäsi ja mitä sinulle on -valitettavasti- tapahtunut. Mutta tsemppiä ja kaikkea hyvää sulle, jatka samalla linjalla

AP esittää kyllä asian niin sekavasti ettei aukea ollenkaan mistä puhutaan. Eikö tuo ole kiusattu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia lapsen on tärkeää oppia itsepuolustusta.

Saatuaan verisen nenän, koulukiusaaja siirtyy etsimään helpompaa kohdetta.

Ei välttämättä siirry, vaan alkaa kiusamaan vielä enemmän ja raaemmin.

Tässä on puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä sanotaan, että kyllä se kiusaaminen loppuu antamalla turpaan. Ei ole konkreettista kokemusta, ja tätä toimivuutta kuulee lähinnä minua vanhemmilta ihmisiltä. 

 

Eräs läheinen antoi tällaisen neuvon kertoessani, kuinka minua haukuttiin h-sanaksi: minua pyydettiin vastaamaan siihen, että "äitisi oli h-sana, kun sinua teki". Tämä oli mielestäni ristiriitaista, sillä omat vanhemmat olivat aina opettaneet, ettei ketään nimitetä. En olisi uskaltanut sanoakaan tuolleen toisille edes puolustuskeinona. Taidankin ymmärtää, mistä tämä hämäännys johtui: autismista, aspergerista. Yksi sanoo toista ja toinen toista, joista yksi on vastoin sääntöjä. 

 

Näkee kyllä, millainen pelkuri olen varustettuna heikon ihmisen piirteillä: heikko ihminen, joka ei uskalla sanoa mitään vastaan tai tuoda omia ajatuksiaan julki ajatellessa, että minulle suututaan tai minua syytetään, mistä olen saanut maksaa isosti ja suuni avaan korkeintaan sitten, kun on liian myöhäistä. Ei tällaisilla piirteillä ole pystynyt luomaan sosiaalisia suhteita, vaan parhaat ikävuodet meni hukkaan tietokoneen ja pelien äärellä, ja kiva sitten turhautua aikuisena small talkkaaviin ihmisiin työelämässä, kun haluaisi vain istua omassa nurkassa jakamassa oman työtilan yksityisesti mutta kun on matala äo, niin ei ole mahdollisuutta mihin vain. Silleen olisin koulunikin käynyt - ilman ryhmä- ja paritöitä. Vain kirjoittaessa, kamera kädessä ja tietokoneen ääressä koen oloni turvalliseksi: saan olla näkymätön sekä jakaa tilan yksityisesti vain itseni kanssa. Tiedän, miten outoja tapani ovat. 

 

Nro. 42

Nyt en kyllä usko. Nimittäin sitä, että sulla on matala äo. Tai sitä, että olet "vammainen", niinkuin aiemmassa viestissäsi sanoit. Kirjoitat harvinaisen fiksusti ja selkeästi, sekä osaat analysoida itseäsi ja mitä sinulle on -valitettavasti- tapahtunut. Mutta tsemppiä ja kaikkea hyvää sulle, jatka samalla linjalla

Sepä ei ole minun mutuilua, vaan tutkittu juttu pienestä pitäen: vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia autismin piirtein, joka vaihtui myöhemmin autismiksi. Oli jopa lievä kehitysvammakin diagnoosina kunnes tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet. On köyhää sanavarastoa, on heikkoa prosessointinopeutta jne. Tämä ihan tutkittu juttu myös aikuisiälläkin. Ihan oikeasti en esim. tiennyt sellaisen sanan merkitystä kuin "suurpiirteinen" (kunnes sanakirjasta opin sen näin aikuisällä, tiedän miten noloa) tai vaikkapa sitä, mikä on Suomen kansallislaji tai monta kansanedustajaa valitaan eduskuntaan. Olen oikeasti jäljessä melkein kaikesta, jäänyt jälkeen muun maailman porskuttaessa eteenpäin. Yllättäen looginen päättelykyky eli se matriisitehtävä oli keskitasoa yleistiedon lisäksi, mikä yllätti. Luetun ymmärtämiseni on silti heikkoa ja luen hitaasti, mutta en täyttänyt lukihäiriön kriteerejä ammatillisen erityisopettajan mukaan. Minulla on ollut oppimis- ja lukukammo, jotka vain korostuivat yläasteella: ahdistuin novellien kirjoittamisesta, jos ne piti lukea muille, pelkäsin muiden nauraneen niille ja tietysti ei jäänyt päähän, ellei asia ollut helppo tai kiinnostava. Pelotti jopa vastata, vaikka olisin löytänyt vastauksen kysymykseen. 

Olin ala-astelaisena käytännössä vaikeavammaisen tasolla, koska en ymmärtänyt puhetta ja yleiskieltä, sananlaskuja yms. ja asiat olivat minulle konkreettisia. Vaikeuksia oli myös omatoiminnan ohjauksessa. Koko opetussuunnitelma piti alun perin näiden vaikeuksien takia helpottaa, ja myös päättelytaitoni olivat tuolloin heikot - vain mekaanisesti aloin pärjätä. Matematiikka oli lopulta ainoa yksilöllistetty aine, ja yläasteella suoriutuminen oli 5-6-tasoa ja parhaimmillaan 7 ja harvassa 8:n tasoa ilman yksilöllistämistä. Jankkaamalla opeteltavia asioita sitä pärjäsi jotenkin, jos edes niinkään. Käyttäytymiseni oli jäykkää, mikä johti helposti kiusatuksi ja hyväksikäytetyksi tulemiseen. Kenelle fiksulle näin kävisi? Fiksulla olisi suojautumiskeinot, minä olen joutunut oppimaan kokemuksesta ja sekin tapahtunut hitaasti. 

Nro. 42

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia lapsen on tärkeää oppia itsepuolustusta.

Saatuaan verisen nenän, koulukiusaaja siirtyy etsimään helpompaa kohdetta.

Ei välttämättä siirry, vaan alkaa kiusamaan vielä enemmän ja raaemmin.

Tässä on puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä sanotaan, että kyllä se kiusaaminen loppuu antamalla turpaan. Ei ole konkreettista kokemusta, ja tätä toimivuutta kuulee lähinnä minua vanhemmilta ihmisiltä. 

 

Eräs läheinen antoi tällaisen neuvon kertoessani, kuinka minua haukuttiin h-sanaksi: minua pyydettiin vastaamaan siihen, että "äitisi oli h-sana, kun sinua teki". Tämä oli mielestäni ristiriitaista, sillä omat vanhemmat olivat aina opettaneet, ettei ketään nimitetä. En olisi uskaltanut sanoakaan tuolleen toisille edes puolustuskeinona. Taidankin ymmärtää, mistä tämä hämäännys johtui: autismista, aspergerista. Yksi sanoo toista ja toinen toista, joista yksi on vastoin sääntöjä. 

 

Näkee kyllä, millainen pelkuri olen varustettuna heikon ihmisen piirteillä: heikko ihminen, joka ei uskalla sanoa mitään vastaan tai tuoda omia ajatuksiaan julki ajatellessa, että minulle suututaan tai minua syytetään, mistä olen saanut maksaa isosti ja suuni avaan korkeintaan sitten, kun on liian myöhäistä. Ei tällaisilla piirteillä ole pystynyt luomaan sosiaalisia suhteita, vaan parhaat ikävuodet meni hukkaan tietokoneen ja pelien äärellä, ja kiva sitten turhautua aikuisena small talkkaaviin ihmisiin työelämässä, kun haluaisi vain istua omassa nurkassa jakamassa oman työtilan yksityisesti mutta kun on matala äo, niin ei ole mahdollisuutta mihin vain. Silleen olisin koulunikin käynyt - ilman ryhmä- ja paritöitä. Vain kirjoittaessa, kamera kädessä ja tietokoneen ääressä koen oloni turvalliseksi: saan olla näkymätön sekä jakaa tilan yksityisesti vain itseni kanssa. Tiedän, miten outoja tapani ovat. 

 

Nro. 42

Nyt en kyllä usko. Nimittäin sitä, että sulla on matala äo. Tai sitä, että olet "vammainen", niinkuin aiemmassa viestissäsi sanoit. Kirjoitat harvinaisen fiksusti ja selkeästi, sekä osaat analysoida itseäsi ja mitä sinulle on -valitettavasti- tapahtunut. Mutta tsemppiä ja kaikkea hyvää sulle, jatka samalla linjalla

Jatkan vielä.

Vammainen voi olla fiksu, kuten liikuntavammainen tai kuuro ihminen. Minulla taas on ollut monialaisia oppimisvaikeuksua alusta asti niin, että jopa kehitysvammaisen papereillakin elelin jonkun aikaa. Kyllä se söi silloin teinin itsetuntoa käydessään kehitysvammapoliklinikalla, eikä siitä puhuttu huoltajan kanssa. Muistan, kun tuli pengottua laatikoiden kätköistä ne paperit ollessani koululainen: lausunnoissa vilisivät sanat "kehitysvammainen", "kehitysvamma" ja "autismi". Ne sanat ahdistivat minua, ja moneen otteeseen totesin itselleni, etten ole kehitysvammainen miettien, miten voisin parantua siitä ja näyttää normaalilta. Autismista etsimäni tieto taas helpotti minua yläastelaisena, se hälvensi ennakkoluulot lukiessani Aspergerin oireyhtymästä, jolloin totesin olevani sellainen - autismihan oli minun nuoruudessa vielä synonyymi kehitysvammaiselle. Kuka olisi itseään sellaiseen halunnut rinnastaa? Kyllä hävettää, miten tuli ajateltua teininä. Nykyisin ajattelen, että ehkä olisin vanhoilla termeillä epätyypillinen autisti kielenkehityksen vaikeuksien takia ja oireiden muistuttaessa jossakin määrin entistä aspergeria. Olen kuitenkin helpottunut tietäessäni syyn sosiaalisiin haasteisiin. 

Itsetunto ollut silti alhainen ja usko omiin kykyihin, myös ulkonäköni takiakin koin huonommuutta ja se korostui entisestään äidin kieltojen takia. Jos aikakone olisi olemassa, palaisin takaisin teini-ikään mutta tiedän, ettei mitään Mikä-mikä-maata ole. Jos minulla olisi mahdollisuus mihin vain, tekisin työtä, jossa saisin olla itsenäisesti. Homehtuisin toimistoon, mutta en osaa pyöritellä numeroita. Ainoastaan ymmärrän yksinkertaisia peruslaskutoimituksia. Tiedä sitten, mitä sanoa omasta oppimiskyvystä: viimeksi tutkinnon osaa opiskellessa sain hyvää palautetta nopeasta oppimiskyvystä, mitä tuli järjestelmäkameran käyttöön. Sisäistin kameraan liittyvän logiikan nopeasti: mitä valon kolminaisuusoppi on, vaikka pitää myöntää niiden aukkojen olleen alkuun hepreaa (isompi aukko = vähemmän valoa, pienempi aukko = enemmän valoa). Mietin, mitä voisin opetella näin 30 vuoden iässä. Uskallanko? Olisi pitänyt silloin selvittää aikoja sitten iltakoulun mahdollisuutta, jossa olisi voinut aikuisiällä valita yksittäisiä peruskoulun kursseja korottaen arvosanoja, mutta se juna meni jo. Ja mitä ylipäätäänsä olisin hyötynyt niistä, kun en ole lukio- saati korkeakouluainesta. 

Sita parjaamaani englantiakin olen jotenkin prepannut aikuisällä kansalaisopistolla, ja ironisesti tämä kieli kiinnosti minua ennen kolmatta luokkaa ja kun aloitin kolmannella luokalla englannin, alku sujui hyvin kunnes 4. luokalla tietokone veti puoleensa, lopetin harrastukset tuosta noin vaan, oli havaittu ahdistuneisuutta, oli motorista levottomuutta yms. Ammattikouluun saakka aloin toteamaan englannin kielestä, että en osaa. Myöhemmin kokeiltuani englannin kieltä uudelleen aloittamalla ihan alusta opin asioita, vaikka laiskotti ja tuli myös jumi oppimisessa kunnes katkaisin sen. Nyt edennyt B1-B2-tasolle. Soveltaminen on toinen juttu ja voi olla myös lisämausteena se suomalainen mentaliteettikin, ettei osata ja uskalleta. Ymmärrän kuitenkin kielioppisäännöt, kun tulee vastaan to- ja nollainfinitiivit, 12 tunnin kello, there are/is, ehtolauseet (oli kyllä kieltämättä säätöä opetella kolmatta ehtolausetta, kun ei alkuun osannut laittaa havea ja pluskvamperfektiä oikeille paikoille, mutta nyt pitänyt mielessä ettei -isiä eli would/could/should-sanaa koskaan if-lauseeseen, on tämäkin helppo pala ymmärrettäväksi) yms. ja käännöskorttien ja sanapalapelien kautta oppimalla on jotain jäänyt mieleen ja teen nykyään sen niin, että käännän suomesta englanniksi.

Nro. 42

Olen nainen, ja minua kiusattiin melko rankasti 3-4 vuotta (alkoi kun sain isäpuolen, joka alkoi kiusata minua kotona, jolloin muutuin araksi ja sulkeutuneeksi). Kiusaaminen tapahtui poikien toimesta ja kohdistui ulkonäkööni ja yleiseen epämiellyttävyyteeni (olin aivan tavallisen näköinen ja hoikka, ei sillä että sillä olisi väliä). Olin aivan sosiaalisesti vammautunut nuoressa aikuisuudessa. En silti alkanut vihata miehiä ja sulkeutunut jonnekin komeroon, vaan opiskelin, rakensin itsetuntoni uudelleen ja pakotin itseni uskaltamaan lähestyä ihmisiä ja solmimaan ihmissuhteita. Olen työelämässä, naimisissa ja 3 lasta. Yli 4-kymppisenä pääsin lopulta psykoterapiaankin, mikä on auttanut paljon.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, ja minua kiusattiin melko rankasti 3-4 vuotta (alkoi kun sain isäpuolen, joka alkoi kiusata minua kotona, jolloin muutuin araksi ja sulkeutuneeksi). Kiusaaminen tapahtui poikien toimesta ja kohdistui ulkonäkööni ja yleiseen epämiellyttävyyteeni (olin aivan tavallisen näköinen ja hoikka, ei sillä että sillä olisi väliä). Olin aivan sosiaalisesti vammautunut nuoressa aikuisuudessa. En silti alkanut vihata miehiä ja sulkeutunut jonnekin komeroon, vaan opiskelin, rakensin itsetuntoni uudelleen ja pakotin itseni uskaltamaan lähestyä ihmisiä ja solmimaan ihmissuhteita. Olen työelämässä, naimisissa ja 3 lasta. Yli 4-kymppisenä pääsin lopulta psykoterapiaankin, mikä on auttanut paljon.

Huojentavaa lukea toisten kokemuksista. Minulla lähes identtinen historia kuin sinulla, ja kun siihen lisää autismikirjon tuomat ongelmat, niin tie on ollut mutkikas.

Minulla on juuri tuo sama tunne: tunnen itseni sosiaalisesti vammautuneeksi. Jo viidesluokkalaiseni keksin olleeni ujo, koska en uskaltanut omatoimisesti lähestyä ketään. Sama meno jatkoi ammattikouluun. Työelämässä sikäli helpompaa, että siellä oikeasti pitää tulla toisten kanssa toimeen eikä kukaan ole siellä sentään kiusannut. Vanhempien ihmisten kanssa viihdyn paremmin kuin nuorempien tai ikäisteni. Ainoa asia, mitä olen sosiaalisesti oppinut, on se, että kaikkien kanssa tullaan toimeen, oli sitten erimielisyyksiä tai ei. Small talk ei kiinnosta, mielelläni kaveeraisin miesten kanssa kokiessani tulevani paremmin heidän kanssa toimeen ja miehissä arvostan sitä rationaalisuutta, asiat ovat asioita, faktat faktoja. Olisi pitänyt saada koululaisena preppausta tietotekniikkaan ja pelaamiseen oppiessani varhain tietokoneen käytön, mutta sekin juna on mennyt. Ehkä olisin näiden asioiden parissa töissä, ja nehän on tunnetusti miesvaltaisia aloja. 

Nro. 42

Inceliys yhteydessä myös rikoksiin kuten koulusurmiin. Elliot Rodgerkin oli incel ja mikä oli seuraus? Ampui katkeruuksissaan viattomia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Olin ja olen vieläkin koulukiusattu, nykyään työpaikkakiusattu. Nyt 50 vuotiaana vammaisena naisena......en vaan ymmärrä, MIKSI vammaisuus antaa muille NS normaaleille henkilöille iästä riippumatta syyn kiusaamiseen !!! Onko kyse siis kotikasvatuksesta ? Taitaa olla. Siis kiusaajien. Yleensä joku/jotkut mukamas kaverit pakottaa jonkun kiusaamaan tiettyä ihmistä vain siksi, että pääsisi heidän kaverikseen. Sehän on väärin. Ja hävytöntä. Sitä ei vaan voi/pystytä puuttumaan kunnolla siihen missään. Kiusattujen ja entisten kiusattujen pitäisi päästä puhumaan kouluissa, missä sitä esiintyy edes vähän. Ihan vaan, et miltä se tuntuu vuosiakin myöhemmin. Se tuntuu ihan hel****n pahalta edelleen !!!!!!!!!!!!!!!! Ei siihen mitään koulutusta tarvita tuohon kiusaamisen puuttumiseen !!!!!!

Paljon puhutaan rasismin ja homofobian vastustamisesta ja on mielenosoituksia, kampanjoita yrityksistä alkaen mutta entä vammaiset. He ovat isoin vähemmistö. Joissain rasismin ja hlmofobian vastustajissa olen kohdannut tekopyhyyden ajatellessan poikkeuksellisesti ei vammaisten asuntoloita tai vammaisia meidän kotipihalle. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta...tämähän tarkoittaisi että inceletä pilkkaavat tosiaan lyövät lyötyä, ja vieläpä julmasti . 

Incellit haaveilevat m%rhaamisesta, joten heitä saakin lyödä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta...tämähän tarkoittaisi että inceletä pilkkaavat tosiaan lyövät lyötyä, ja vieläpä julmasti . 

Incellit haaveilevat m%rhaamisesta, joten heitä saakin lyödä. 

Olisiko yllätus jos koulu surmaajissakin on inceleitä? Jokelan ampujahan ei ollut suosittu tyttöjen keskuudessa. Poikien ja miesten pahoinvointi on todellista. Siihen pitää löytää työkaluja miten ehkäistä näitä.

Kiusattujen tulisi ymmärtää, että olemme kaikki täydellisiä jopa huonoimpina päivinämme. Useimmilla meistä suomalaisista on huono itsetunto, koska tätä ei ole sisäistetty.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla näinkin. Mutta mitä olen seurannut asiaa, niin opettajilla on kaikki mahdollisuudet ehkäistä kiusaamista JOS vain haluavat. Suurin osa ei halua, koska ei kiinnosta. Moni kiusaaminen alkaa jo alaluokan ensi vuosina, jolloin siihen ryhmäyttämiseen ja kaveritaitoihin pystyisi vielä puuttumaan. Opettajat eivät vain halua nähdä sitä vaivaa.

Tällainen se kiva-koulu on. Sitähän toitotetaan et meillähän on se kiva-koulu!! Ei täällä kiusata. Pahinta ettei kiusaaminen jää kouluun vaan seuraa älypuhelimiin. Sukulaislasta piinattiin jopa yöaikaan puhelimitse.

Omalla kohdalla ne sosiaalisten taitojen haasteet liittyivät ihan siihen että oli koko ajan selviytymismoodissa. Koulussa sit ottivat ilon irti. Pahoinpitelyä, vapaudenriistoa, yleistä nöyryyttämistä, kaikkea mahdollista. Tajusin jo silloin, että oma perhe jää haaveeksi ja että parisuhdekin todennäköisesti sula mahdottomuus.

Mutta kiva että koulukavereilla oli hauskaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta...tämähän tarkoittaisi että inceletä pilkkaavat tosiaan lyövät lyötyä, ja vieläpä julmasti . 

Incellit haaveilevat m%rhaamisesta, joten heitä saakin lyödä. 

Haaveilevat, koska lyöt heitä koko ajan. Etkä tajua lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla ne sosiaalisten taitojen haasteet liittyivät ihan siihen että oli koko ajan selviytymismoodissa. Koulussa sit ottivat ilon irti. Pahoinpitelyä, vapaudenriistoa, yleistä nöyryyttämistä, kaikkea mahdollista. Tajusin jo silloin, että oma perhe jää haaveeksi ja että parisuhdekin todennäköisesti sula mahdottomuus.

Mutta kiva että koulukavereilla oli hauskaa

Kuvitelkaa millaset traumat tuo voi joillekin aiheuttaa. Traumasta kiusaamisen takia on alettu pikku hiljaa puhua. Aiemmin se oli vain sotilaiden sairaus kuten joskus sanottiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla ne sosiaalisten taitojen haasteet liittyivät ihan siihen että oli koko ajan selviytymismoodissa. Koulussa sit ottivat ilon irti. Pahoinpitelyä, vapaudenriistoa, yleistä nöyryyttämistä, kaikkea mahdollista. Tajusin jo silloin, että oma perhe jää haaveeksi ja että parisuhdekin todennäköisesti sula mahdottomuus.

Mutta kiva että koulukavereilla oli hauskaa

Kuvitelkaa millaset traumat tuo voi joillekin aiheuttaa. Traumasta kiusaamisen takia on alettu pikku hiljaa puhua. Aiemmin se oli vain sotilaiden sairaus kuten joskus sanottiin.

Eivät halua kuvitella, mitä tuo aiheuttaa. Mieluummin kuvittelevat että mitään ei koskaan tapahtunut. Pesevät kätensä koko asiasta. Siksi ne jotka näkivät mm nuo pahoinpitelyt käänsivät vain katseensa pois.