Terapeutti ei ymmärrä, kun yritän kompensoida lapsuuden vaillejäämiset aikuisuudessa (ja onnistuikin)

Vierailija kirjoitti:

Lähtökohtainen taipumuksemme uskoa siihen, että omaelämäkerralliset muistikuvamme ovat totta, ei ole yleensä millään lailla vahingollinen asia. Siitä, että jokaisella on oma kokemuksellinen totuutensa, ei arkielämässä useinkaan koidu ongelmia.
Tosiasiassa muistimme on erittäin häiriöherkkä järjestelmä erityisesti omaelämäkerrallisen muistin osalta. Useimmilla meistä on aiheettoman vahva usko siihen, että muistimme kuvaa menneitä tapahtumia objektiivisesti, vaikka muistikuvat eivät tallennu aivoihimme tietokoneen tiedoston kaltaisena kopiona alkuperäisistä tapahtumainkuluista.

No itsellä löytyy ainakin kirjallisia dokumentteja minua lapsena hoitaneista tahoista. Lisäksi osa sukulaisista tiesi tilanteemme, mutta ei tehnyt mitään. Minulla on myös sisarus, koka on kokenut saman kuin minä.

Ap 

Puhu tästä asiasta terapeuttisi kanssa ja pyydä häntä selittämään asiaa sinulle ja selitä sinä myös tuo, että haluat puhua niistä asioista, koska lapsena ei ollut ketään kelle niistä avautua. Ja jos niistä ei hänen mielestään ole tarpeellista keskustella, niin miksi ei ole?

Selvitä onko terapeuttisi osaaminen dissosiaatiohäiriöstä millainen. Onko käynyt koulutuksia, onko ollut vastaavia potilaita? Voit ihan suoraan kysyä häneltä. Voit myös miettiä miksi päädyit juuri tähän terapeuttiin? Suositeltiinko häntä sinulle, sanoiko hän jossain netissä osaavansa näitä asioita? Kävitkö useammalla terapeutilla koekäynneillä?

Itse tunnen yhden ihmisen joka on terapian kautta päässyt yli dissosiaatiohäiriöstä, eli se on täysin mahdollista, että saat apua ongelmaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen terapiasukupolven malliesimerkki. Olen kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästäni. Joku voisi kutsua minua toivottamaksi tapaukseksi. Luulin nimittäin pitkään, että olin terapiaprosessin päätepisteessä, nähnyt kaikki lähisukulaisteni viat ja puutteet. Kiitos vain vanhemmat, kun pilasitte elämäni.

Vasta oman keski-iän kynnyksellä tajusin, että oman henkilöhistorian ja menneisyyden pöyhiminen ja kuopsutus ovat vasta pohjatyötä. Seuraava askel oli, astua astusietämättömien vanhempieni saappaisiin. Miettiä, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta, jne. Eli pelkkien omien traumojen jankkaamisen sijaan aloin myös antamaan, armoa.

En usko olevani kovin väärässä, jos totean tämän olevan  ap terapeutin tavoite. Muiden epäonnistumisten listaaminen ei auta ketään. Armon

Mitä tein päinvastaisessa järjestyksessä, oireilin vahvasti ja yritin epätoivoisesti ymmärtää omaa vanhempaani ja äitipuoltani. Olin oppinut jo lapsesta lähtien, että heitä pitää ymmärtää, isälläni oli ollut niin kamala lapsuus, häntä pitää nyt vain ymmärtää että hän on hirviö omille lapsilleen. Kun sain oman perheen ja lasten kautta näin perhe-elämän lapsen näkökulmasta, kun minä olin se aikuinen ja huolehdin lapsista, tajusin sen, että en ikimaailmassa voisi tehdä näille viattomille lapsille samaa mitä minulle tehtiin. Tuntuu edelleen aivan käsittämättömältä, että miten joku voi vihata lapsia ja omia lapsiaan niin paljon? Aikuisena olen vastuussa omista valinnoistani, lapset ovat viattomia ja suojelun arvoisia, ihan jokainen. 

Faktaa on se, että kaltoinkohtelevat vanhemmat saavat ymmärrystä ja päähän taputusta loputtomiin. Heidän ei tarvitse koskaan kantaa vastuuta omista teoistaan, ellei tuomioistuin sitä tee. Muutoin yhteiskuntamme ja ympäristömme on rakentunut kaltoinkohtelijoiden ymmärtämisen ja hyysäämisen ympärille. Ja oikeastaan sitä tekee oikeusvaltiomme itsessään tuomioiden paljousalennuksineen ja loputtomine uusine mahdollisuuksineen. 

Kukahan ymmärtäisi uhria ja etenkin niitä lapsia, jotka joutuvat omien vanhempiensa väkivallan ja rikosten kohteeksi? Lapset joutuvat kannattelemaan aikuisia lapsina ja sinun mielestäsi heidän pitää kannatella vanhempia ja heidän tekojaan vielä aikuisena? Minua ei loputon ymmärtäminen vienyt piirun vertaa eteenpäin, koska toimin silloin itseäni ja omia tarpeitani vastaan. Tajusin että minun oli pitänyt vain ymmärtää ja ymmärtää ja antaa anteeksi koko lapsuuteni ajan alkaen ihan vauvaiästä. 

Joillakin ihmisillä on perin kristillinen tapa pakkotuputtaa pakkoanteeksiantamista, tai muuten kiirastuli vie. Ei, ei ole mikään pakko antaa anteeksi eikä ole mikään pakko ymmärtää ja sääliä väkivaltaisia kaltoinkohtelijoit. Mutta se on taas pakko, että aikuisena kantaa vastuuta omista teoistaan ja ymmärtää oman vastuunsa. Ja aikuisena tulee olla itsensä ja jos on jälkeläisiä, niin heidän puolellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^

Näin se on. Minulla lapsuus tavallaan jatkuu edelleen ja odotan aikuistumista. Minusta puuttuu se aikuinen, joka voi hoivata sisäistä lasta, koska sisäinen lapsuus jatkuu koko ajan. Ymmärrän abstraktilla tasolla, mitä minulta odotetaan, en kuitenkaan tunne oikeastaan  mitään tunteita juuri koskaan.

Ap

 

 

 

Varo, ettet ole samanlainen vanhempi omille lapsillesi kun sinulle oltiin. Et vaikuta aivan tadapainoiselta näiden "vanhempani yrittivät tappaa minua jatkuvasti" juttujesi kanssa. Voi olla, että lapsesi joutuvat itse käymään pidempään ja intensiivisempää terapiaa kun sinä, koska heidän äitinsä ei koskaan kasvanut aikuiseksi vaan eli jatkuvasti lapsuudenharhoissaan.

Olen hyvin rauhallinen vanhempi, koska tunnen, mitä jatkuva hätä ja kuolemanp

Jos sanomasi asiat pitävät paikkansa et vaikuta kovinkaan tasapainoiselta. Äiti joka ei tunne juurikaan mitään tunteita, voi katsella ikkunasta ulos tunteja tajuamatta ajankulua, ei ikinä kasvanut aikuiseksi, jonka persoonallisuuden eri osat ovat täysin irrallaan, dissosiastioi, jolla on derealisaatiokokemuksia ja pelkotiloja saattaa olla pelottava ja traumatisoiva tahtomattaankin.

Kirjasuositus dissosiaatiosta kiinnostuneille: Katariina Hakaniemi: Hän kuuli lintujen laulavan. 

Armo ei ole anteeksiantoa, eikä teon hyväksymistä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Armo ei ole anteeksiantoa, eikä teon hyväksymistä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. 

Lässyti lässyti. Terapiapuhe on aina manipulointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä terapeuttisi kanssa. Miksi sitten käyt siellä, jos luulet itse tietäväsi paremmin?

Eli mitä mieltä sinä silloin olet?

Ap

 

 

Sitä, että turha niitä vanhoja asioita on märehtiä enempää. Kyllä ammattilaiset tietää, usko niitä.

Tarkoitushan terapiassa on juuri ymmärtää ja läpikäydä niitä tilanteita, jotka hallitsee mieltä ja estää eteenpäin menemisen. Maton alle lakaisu onnistuu ilman terapeuttejakin mutta ei siitä mitään hyötyä ole, käsittelemätön paska tulee kuitenkin esiin taas jossain vaiheessa.

^
Olen ulkoisesti rauhallinen. Meillä on hyvä arki ja asiat mallillaan. 

Siksi juuri käyn terapiassa, ettei näitä asioita tarvitse käsitellä kotona. Olen tyytyväinen itseeni vanhempana, kaikki ovat olleet lapsiimme tyytyväisiä ja lapset vaikuttavat tasapainoisilta ja onnellisilta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armo ei ole anteeksiantoa, eikä teon hyväksymistä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. 

Lässyti lässyti. Terapiapuhe on aina manipulointia.

Sitäpä juuri, akateemisten kirjoittamaan teoreettista humpuukkia.#aivopesu#rahaapalaa#järkionvaihtunuttunteisiin

Asiat ovat miten ovat, get ovet it!

Tapasin juuri ihmisen, joka auliisti ja tunteella kertoo traumaattisista lapsuusmuistoistaan. Harmi vain, että osa näistä muistoista on napattu netflixin sarjoista tai jopa sanatarkasti lehtijutuista ja liimattu omaan tarinaan. Ehkä hän sitten toistelee näitä terapiassaan ja terapeutti ynisee  ja nyökyttelee myötatuntoisesti. Hyödyllistä?

Vierailija kirjoitti:

^
Olen ulkoisesti rauhallinen. Meillä on hyvä arki ja asiat mallillaan. 

Siksi juuri käyn terapiassa, ettei näitä asioita tarvitse käsitellä kotona. Olen tyytyväinen itseeni vanhempana, kaikki ovat olleet lapsiimme tyytyväisiä ja lapset vaikuttavat tasapainoisilta ja onnellisilta.

Ap

Kunnes menevät aikuisena terapiaan. 

Mikä terapeutti hän on? Suuntaus voi vaikuttaa. Esim. Ratkaisukeskesessä terapiassa kuuluu keskittyä enemmän tlevaan kuin menneeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^
Olen ulkoisesti rauhallinen. Meillä on hyvä arki ja asiat mallillaan. 

Siksi juuri käyn terapiassa, ettei näitä asioita tarvitse käsitellä kotona. Olen tyytyväinen itseeni vanhempana, kaikki ovat olleet lapsiimme tyytyväisiä ja lapset vaikuttavat tasapainoisilta ja onnellisilta.

Ap

Kunnes menevät aikuisena terapiaan. 

Sitten menevät, mitä sitten? Sehän on vain hyvä asia, että osaavat pitää itsestään huolta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armo ei ole anteeksiantoa, eikä teon hyväksymistä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. 

Lässyti lässyti. Terapiapuhe on aina manipulointia.

Sitäpä juuri, akateemisten kirjoittamaan teoreettista humpuukkia.#aivopesu#rahaapalaa#järkionvaihtunuttunteisiin

Asiat ovat miten ovat, get ovet it!

Hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvaa ongelmissa pyörimistä ja sillä rahastamista. Ihan varmasti löytyy ikuinen terapeutin lypsylehmä kun tarpeeksi tonkii - vähättelemättä ap:n kärsimystä. Maailmassa nähdään nälkää, on sotien lapsiseksiorjia, jumalatonta kärsimystä, ja meillä vaikeroidaan kun aikuinen tuijottaa ikkunasta. Ja ehkä - EHKÄ - hänen lapsensa joskus joutuvat TERAPIAAN! Voi herra mum vereni! Tulispa sota!

Vierailija kirjoitti:

Tapasin juuri ihmisen, joka auliisti ja tunteella kertoo traumaattisista lapsuusmuistoistaan. Harmi vain, että osa näistä muistoista on napattu netflixin sarjoista tai jopa sanatarkasti lehtijutuista ja liimattu omaan tarinaan. Ehkä hän sitten toistelee näitä terapiassaan ja terapeutti ynisee  ja nyökyttelee myötatuntoisesti. Hyödyllistä?

Lähes jokaisen kaltoin kohdellun lapsen tarina on lähes sama. Sitä vaan luullaan, että ollaan jotain uniikkeja lumihiutaleita.

- 4 vuotiaana ekaa kertaa huostaanotettu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armo ei ole anteeksiantoa, eikä teon hyväksymistä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. 

Lässyti lässyti. Terapiapuhe on aina manipulointia.

Sitäpä juuri, akateemisten kirjoittamaan teoreettista humpuukkia.#aivopesu#rahaapalaa#järkionvaihtunuttunteisiin

Asiat ovat miten ovat, get ovet it!

Hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvaa ongelmissa pyörimistä ja sillä rahastamista. Ihan varmasti löytyy ikuinen terapeutin lypsylehmä kun tarpeeksi tonkii - vähättelemättä ap:n kärsimystä. Maailmassa nähdään nälkää, on sotien lapsiseksiorjia, jumalatonta kärsimystä, ja meillä vaikeroidaan kun aikuinen tuijottaa ikkunasta. Ja ehkä - EHKÄ - hänen lapsensa joskus joutuvat TERAPIAAN! Voi herra mum vereni! Tulispa sota!

Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Kun monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja valtiota kantamaan vastuuta, onko ihme, jos lapsilla ja nuorilla on ongelmia.

Valtio nimeltä Suomi ohi. 

Sitten menevät, mitä sitten? Sehän on vain hyvä asia, että osaavat pitää itsestään huolta.

Ehkäpä ne ap:nkin vanhemmat on tätä mieltä koska vaan eivät näe omassa vanhemmuudessaan edes mitään vikaa. 

Eikä muuten näe ap:kaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^
Olen ulkoisesti rauhallinen. Meillä on hyvä arki ja asiat mallillaan. 

Siksi juuri käyn terapiassa, ettei näitä asioita tarvitse käsitellä kotona. Olen tyytyväinen itseeni vanhempana, kaikki ovat olleet lapsiimme tyytyväisiä ja lapset vaikuttavat tasapainoisilta ja onnellisilta.

Ap

Kunnes menevät aikuisena terapiaan. 

Sitten menevät, mitä sitten? Sehän on vain hyvä asia, että osaavat pitää itsestään huolta.

Ap

Ai nytkö se vanhemman takia terapiassa käyminen onkin vain hyvä asia?! :D :D 

^

Minä en ole koskaan ajatellut olevani uniikki. Ainoastaan sillä tavoin poikkean valtavirrasta, että vanhempieni yhteiskunnallinen status oli korkea ja kaikki katsoivat heitä ylöspäin. 

Kukapa olisi arvannut, että yöt pelätään kuolemaa, juostaan veistä karkuun ja paetaan lumiseen metsään.

Ap