Terapeutti ei ymmärrä, kun yritän kompensoida lapsuuden vaillejäämiset aikuisuudessa (ja onnistuikin)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi upeaa, että paranit ja pääsit eroon traumasta. 

 

Monella (myös itselläni) on se ongelma, että trauma on  liian vaikea perusterapeutille kohdata ja hoitaa, mutta silti se syö työkyvyn.

 

Olen psyykkisesti siinä mielessä kasassa, etten ole kaoottinen tai irti realiteeteista niin ei oteta tuollaiseen tehohoitoon. Dissosiaatio ei vuoda vaan pitää hommaa edelleen kasassa. Mutta kun elimistö ei jaksa ylläpitää sitä dissosiaatiota enää plus sen kanssa ei voi elää normaalia elämää. 

 

En tiedä kenelle viestisi osoitit, mutta jos tarkoitit numeroa 171 niin en minä ollut irti realiteeteista. Olin vakavasti masentunut ja minulla oli hyvin vaikea paniikkihäiriö. Ei osastohoidosta sinänsä hyötyä ollut, mutta se kuvasti sitä tilaa, josta lähdin traumaterapiaan. Niin kuin sanoin, minulla oli onnea, koska traumaterapeuttini o

Lisään vielä, että uskon kyllä, että tietyssä tasapainossa oleva pystyy myös asiaan itse perehtymällä hoitamaan itseään. Jos siis olet AP ja ole  kyennyt opiskelemaan, tekemään töitä, perustamaan perheen jne. Hoitamaton dissosiatio voi johtaa persoonan jakaantumiseen ja persoonallisuushäiriöön, jota ei sitten enää terapiassa hoidetakaan. 

Kyllä. Se on paljon helpompaa koirille, koska osa pystyy ihan aidosti omalla hermostollaan rauhoittaa koiran ja senkin hermosto asettuu. Lisäksi turvallinen ympäristö, joka ei kuormita. 

Ihmisen oletetaan pystyvän töihin, vapaa-ajan elämään. Liikkumaan erilaisissa rakennuksissa ja ympäristöissä ja solmimaan terveitä ihmissuhteita, hoitamaan lapsensa jne. Eikä koiralla ole sellaista niin ajattelevaa tunne - elämää, mikä häiriintyy hermoston oireista. 

Joku antilooppi ei uskaltaisi ikinä enää liikkua mihinkään oltuaan hetken leijonan suussa, ellei sillä olisi mekanismi, jolla se palauttaa itsensä valekuolemasta. Se tärisee, ravistelee tms mitä ikinä tarvitsee ja sitten se jatkaa elämää. Mutta kun ihmisellä se ei ole alle minuutti leijonan kanssa vaan ne tilanteet jatkuu eikä sitä pääse purkamaan kokemalla vapaat tunnepurkaukset ja tuntea vanhemman henkinen ja fyysinen turva. Hermosto lähtee muodostumaan väärään suuntaan ja oppii vääriä asioita. 

Eivätkä kaikki pääse parempaan ympäristöön, kuten toipunut rescue-koira on päässyt. Itsellä räjähti traumat käsiin, kun jouduin takaisin lapsuutta vastaavan ympäristöön. Menetin tällä kertaa toisen vanhempani ja jäin taas yksin ilman apua ja tukea ja ketään kenen kanssa surra. Tuohon asti sitä oli pärjäillyt.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi upeaa, että paranit ja pääsit eroon traumasta. 

 

Monella (myös itselläni) on se ongelma, että trauma on  liian vaikea perusterapeutille kohdata ja hoitaa, mutta silti se syö työkyvyn.

 

Olen psyykkisesti siinä mielessä kasassa, etten ole kaoottinen tai irti realiteeteista niin ei oteta tuollaiseen tehohoitoon. Dissosiaatio ei vuoda vaan pitää hommaa edelleen kasassa. Mutta kun elimistö ei jaksa ylläpitää sitä dissosiaatiota enää plus sen kanssa ei voi elää normaalia elämää. 

 

En tiedä kenelle viestisi osoitit, mutta jos tarkoitit numeroa 171 niin en minä ollut irti realiteeteista. Olin vakavasti masentunut ja minulla oli hyvin vaikea paniikkihäiriö. Ei osastohoidosta sinänsä hyötyä ollut, mutta se kuvasti sitä tilaa, josta lähdin traumaterapiaan. Niin kuin sanoin, minulla oli onnea, koska traumaterapeuttini o

olen eri kenen kanssa keskustelet, mutta masennuskin on irti realiteeteista olemista. masennuksessa ei nähdä asioita tai koeta itseä realistisesti, vaan vääristyneesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta olet asiaa käsitellyt?

Puoli vuotta.

Ap

 

Voisiko olla niin, että traumaterapian näkökulmasta on vielä liian varhaista käsitellä traumakokemuksia yksityiskohtaisesti, jos oireiluasi ei ole vielä saatu terapian tässä vaiheessa vakautettua? Käsittääkseni tuossa suuntauksessa rakennetaan ensin keinoja säädellä oireilua ylläpitävää yli- ja alivireyttä. Sitten vasta edetään itse kokemusten läpikäymiseen, kun pystyt turvallisesti niistä aina irroittautumaan. Hyvä, kun aiot ottaa puheeksi ja kysyä.

Tämä juurikin. 

Jotta tässä maassa joutuu tai pääsee psykiatriselle osastolle, häikkää on enemmän kuin vähän.

Minun terapeuttini omavaltaisesti sääteli alas ja esitti sen niin, että minä pelkään ja minä en ole valmis. Hän pelkäsi, koska tilanne ei ollut hänen hallinnassaan ja tunki potilasta oman osaamisensa kokoiseen boksiin ja tilani paheni pahenemistaan ja sitä sinnikkäämmin hän yritti minua pitää siellä väärässä paikassa. 

Ja kun olen traumapotilas nii kohta tulee taas joku huutelemaan, että minulla ei ole sairauden tuntoa. Kyllä on ja erotan asiat toisistaan ja tiedän omat rajani.

Muut terapeutit ovat ohjanneet minut eteen päin, kun oma osaaminen loppuu, mutta koska KELA-terapia on liian jäykkä vaihdoksiin, hän yritti sinnitellä. 

Fyysinen vamma tai sairastuminen on muuten hyvä vertauskuva. Jos ihminen on pahassa auto-onnettomuudessa, jossa halvaantuu ja on hyvin epävarmaa, palautuuko kävelykyky koskaan, niin ei sairaalassa ensimmäisenä tyrkätä tehon jälkeen potilasta keppien kanssa ulos, että sorronoo, otappa vastuu itsestäsi ja omasta kuntoutumisestasi ja alappa kävellä. Turhaa tässä on mitään onnettomuudesta jankata, eikun etiäpäin vain! Mutta traumatisoitumisesta vastaavasti ajatellaan, että mitään kuntoutumista ja paranemisvaihetta ei tarvita, vaan ihminen voisi vain päättää mennä eteenpäin ja että kaikki fyysiset oireet loppuu sitten siihen kuin seinään, kun vain PÄÄTTÄÄ että en käsittele tätä asiaa enää.

Fyysisissä vammoissa kuntoutumista pidetään itsestään selvänä. Ymmärretään että ei tietenkään alkuun neliraajahalvaantunutta voi tyrkätä sairaalasta suoraan suksien päälle ja laskettelurinteeseen, koska sehän on vain lujasta PÄÄTTÄMISESTÄ kiinni, että halvaantumisoireilu loppuu siihen ja hermojärjestelmä tulee kuntoon pelkällä lujalla päätöksellä. Traumatisoitumisessa hermojärjestelmä vaurioituu ihan yhtä lailla ja traumatisoituminen voi laukaista muitakin piileviä sairauksia, kuten skitsofreniaa, maanis-debressiivisyyttä, psykoosin, mutta ei kun traumasta parantuminen onkin vain PÄÄTTÄMISKYSYMYS, vaikka vauriot näkyvät selkeästi jopa aivokuvantamismenetelmillä.

Mutta kun ne aivovauriot eivät näy fyysisesti päällepäin, ainakaan niin selvästi, niin tietysti kaikki on vain omasta päätöksestä kiinni. Aivan kuin amputoitu raaja voi kasvaa uudelleen ihan vain sillä, että päättää niin.

Me hyväksymme täysin kyseenalaistamatta sen, että kaikki raajat amputoidun ihmisen elämä muuttuu väistämättä täysin erilaiseksi, mutta vakavasti traumatisoituneen ihmisen tulee kyetä ihan kaikkeen samaan, mitä muidenkin. 

Se on myös outo logiikka, että ihmistä kehoitetaan jatkamaan sitä mitä hän on jo vuosikaudet tai kymmenet tehnyt: painaa sitä alas ja leikkiä, ettei sitä ole. 

Sinällään on jännä se, että silläkin ihmisellä on mieli jakautunut osiin, jolla ei ole sivupersoonia vaan osat ovat sumua niin, että niitä ei näe edes henkilö itse. 

Ja taas sitä osaa, jonka itse tunnen, mutta vain harva on nähnyt, ei pidetä minulle luonteenomaisena käytöksenä. Eipä ei, kun se on pitänyt lapsena unohtaa ja laittaa kaappiin. Ei se kuitenkaan ole mikään sivupersoona. Se on kuin oikea käsi olisi ollut aina selän takana ja sen ottaa esiin, kun pitää tarttua johonkin. Siellä se käsi on ollut, vaikkei toinen sitä näe. Sitten on tosiaan sitä osaa, jota ei itsekään tiedä, eikä sekään elä mitään itsenäistä elämää vaan on koomassa. 

Vierailija kirjoitti:

Jotta tässä maassa joutuu tai pääsee psykiatriselle osastolle, häikkää on enemmän kuin vähän.

171 vastaa, että tuo on totta. Nykyään. Nykyään osastohoitoon tuntuu olevan mahdotonta päästä tai jos sinne pääsee, kotiutetaan seuraavana päivänä. Omista osastojaksoista on jo piiitkä aika ja silloin avunsaanti oli monin tavoin helpompaa nykyiseen verrattuna. 

Eikö elämää voisi täyttää mukavilla asioilla sensijaan että tuijottaa omaa napanöyhtäänsä koko ajan ja lukee psykologista kirjallisuutta ja ikäänkuin ei päästäisi  irti menneistä?

Onko tässä keskustelussa nyt kahdenlaisia henkilöitä,  oikeasti apua tarvitsevia mt-ongelmiinsa ja sitten vaan muodikkaasti lapsuuttaan syyttäviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotta tässä maassa joutuu tai pääsee psykiatriselle osastolle, häikkää on enemmän kuin vähän.

 

171 vastaa, että tuo on totta. Nykyään. Nykyään osastohoitoon tuntuu olevan mahdotonta päästä tai jos sinne pääsee, kotiutetaan seuraavana päivänä. Omista osastojaksoista on jo piiitkä aika ja silloin avunsaanti oli monin tavoin helpompaa nykyiseen verrattuna. 

 

Sitä ei sitten voi verrata tämän päivän hoitoon mitenkään, koska resurssit ovat erit. Voit toki kertoa, millainen terapia auttoi ja millaisiin oireisiin, mutta hoitorakenteellisesti tuollainen on potilaan itse hankittava. 

Tuo on täysin absurdia. En ole ap, mutta menen terapiaan siksi, että traumat vievät työkykyni. Olen käsitellyt niitä yksin, hahmotan asiat, ne ovat hallinnassani oikein hyvin. Istun asiallisesti vastaanotolla, en itke, en ole mitenkään sen näköinen, että lähtisin liikkeelle tms. Olen odottanut vuoden, että pääsen käsittelemään asioita ja pääsemään eteen päin. 

Sitten terapeutti keksii, että sinä et nyt ole vielä valmis. Täytyy sitä ja täytyy tätä. Anteeksi mitä? Siinä kohtaa, jos alkaisi näyttää, että jokin lähtee minulta (ei häneltä) lapasesta, pitäisi pysäyttää ja miettiä, miten mennään. Mutta käytöksestä päätellen on varmaa, ettei terapeutti ole kokenut sellaisia asioita kuin mitä olen joutunut kestämään koko elämäni niin mikä hän on sitä arvioimaan. Hän vain huomaa, että hänen oma kestokykynsä täyttyi. 

Olen itse vasta aloittamassa tyyliin lämmittely ja hän on jo sitä mieltä, että rasitusvamma uhkaa. Jos hänen hoitonsa on perustason "urheilijalle" niin traumapotilaista moni on olympiatasolla ja kestävät sekä tarvitsevat ihan erilaista käsittelyä. Tuolla hissutuksella ei päästä kolmessa vuodessa edes aloittamaan kunnolla  tai ollenkaan, jos terapeutti ei saa rakennettua itseään tyydyttävää turvaa. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö elämää voisi täyttää mukavilla asioilla sensijaan että tuijottaa omaa napanöyhtäänsä koko ajan ja lukee psykologista kirjallisuutta ja ikäänkuin ei päästäisi  irti menneistä?

 

Onko tässä keskustelussa nyt kahdenlaisia henkilöitä,  oikeasti apua tarvitsevia mt-ongelmiinsa ja sitten vaan muodikkaasti lapsuuttaan syyttäviä?

Kerro ettet tajua mt-ongelmista mitään kertomatta ettet tajua mt-obgelmista mitään... Se juuri on se ongelma että elämää ei pysty täyttämään mukavilla asioilla ja siksi on pakko ruveta kaivelemaan sitä napanöyhtää.

Vierailija kirjoitti:

Eikö elämää voisi täyttää mukavilla asioilla sensijaan että tuijottaa omaa napanöyhtäänsä koko ajan ja lukee psykologista kirjallisuutta ja ikäänkuin ei päästäisi  irti menneistä?

 

Onko tässä keskustelussa nyt kahdenlaisia henkilöitä,  oikeasti apua tarvitsevia mt-ongelmiinsa ja sitten vaan muodikkaasti lapsuuttaan syyttäviä?

Kolmenlaisia. Unohdit teidät, jotka halvennatte ja mitätöitte toisia ja joilla ei ole minkäänlaista ymmärrystä itse aiheesta. Kannattaisi joskus katsoa peiliin ja mennä itseesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armo ei ole anteeksiantoa, eikä teon hyväksymistä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. 

 

 

 

En tiedä miksi tämä on saanut näin paljon alapeukkuja.

Kyllä minä voin ymmärtää miksi äitini toimi miten toimi, mutta en todellakaan hyväksy niitä toimia. Sen sijaan olen hyväksynyt sen, että sain paskat kortit ja niillä on pelattava, mutta kukaan väärintekijä ei minua tule korjaamaan: se työ on valitettavasti tehtävä täysin itse. Ja tuntuuhan se epäreilulta, että lähtee elämään tavallaan takamatkalta, mutta minkäs teet. En tule pystymään samaan kuin joku suuri menestyjä, mutta ehkä menestykseksi tässä kohtaa voi katsoa sen, että mulla on ihan hyvä, tavallinen elämä enkä ole esimerkiksi alkoholisti.

 

No minä en todellakaan ymmärrä. En pätkän vertaa. Saati hyväksyisin.