Tuleeko vanhoista ihmisistä yleisesti kauhean raskaita kun ikää alkaa olla?

Katotaan miten ap puhuu kun on vanha ja sairas.

Riippuu varmaan henkilöstä. Omat vanhempani eivät kahdeksankymppisinä valittaneet puhelimessa vaivojaan vaikka sitten lopulta kuolivatkin niihin.

Onko ap itse oma-aloitteisesti kysellyt  vanhempiensa kuulumisia?

Olihan taas yleistys.

AP on tosi raskas, valittaa vanhemmistaan.

Uskon tuon olevan hyvin tapauskohtaista. Se täytyy kylläkin sanoa, että jos äitisi potee monia vaivoja, se riittää viemään mielen matalaksi. Ajatukset alkavat myös pyöriä vain oman olon ympärillä. Etenkin, mikäli elämä on enimmäkseen joko oman kodin tai hoitolaitoksen seinien sisällä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tuota esiinny paljon omassa ikäluokassani. Vanhuus kun tuo väistämättä omat vaivansa:(

M80

Tulee. Vanhukset ei enää viitsi esittää olevansa kiinnostuneita lastensa turhasta kouhkaamisesta ja lapset pitävät raskaana sitä, että eivät enää 55v iässä olekaan vanhempiensa elämän keskipisteitä.

Tuo on hanurista. Olen 50+ ja kyllä ikäiseni jo keskittyvät valittamiseen (negatiivisuuteen) ja voivotteluun (pelko) ja sairauksiin puheessaan, saati 8-kymppiset vanhempani.  Tuo sairaudet puheenaiheena vie kyllä energian niin puhujasta kuin kuulijasta. Nauru parantaisi, mutta sinne asti ei päästä kun aina jäädään valituksen lätäkköön makaamaan (tai pelon, toinen vaihtoehto; isä tuijottaa sääkarttoja ja dramatisoi milloin mitäkin, jopa poutaa - pääasia että päästään negatiivisiin energioihin)

Vanhuus on surullista, luopumista. Maailma alkaa olla vieraampi ja vieraampi, ne omat ihmiset (äiti, isä , siskot veljet , ystävät) ovat jo paljolti tuolla puolen ... Kipuja kehossa, eläke ei riitä, päivistä on ulkopuolinen, kun toiset painavat kiireisessä arjessaan. Ei se mitään helppoa ole. Anna hänen kertoa, vaikka muistelmia menneestä.

 Ikätoverien merkitys on juuri se, he ymmärtävät tämänkin asian juuri samasta näkökulmasta kuin sinä. Sen sijaan lapset tai vanhemmat eivät jaa samaa näkökulmaa. He ovat meille kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät, mutta eivät voi jakaa samaa ymmärrystä maailmasta samalla hetkellä... Sinä ymmärrät äitiäsi vasta sitten kun olet itse vanha. 

M-1965 kirjoitti:

Riippuu varmaan henkilöstä. Omat vanhempani eivät kahdeksankymppisinä valittaneet puhelimessa vaivojaan vaikka sitten lopulta kuolivatkin niihin.

 

Onko ap itse oma-aloitteisesti kysellyt  vanhempiensa kuulumisia?

Nimenomaan aina kysyn puhelun alussa, että mitä kuuluu niin sitten alkaa se valituslitania. Ennen oli jotain sentään hyvinkin.

naisista tulee kärttyisiä. miehet taas rauhoittuvat

Vierailija kirjoitti:

Olihan taas yleistys.

Tätä nimenomaan kysyin että tuleeko yleisesti vanhoista ihmisistä tuollaisia, eli onko se normaalia, kun en muita niin läheisesti tunne kuin äitini. Ei äitini ennen ollut tuollainen.

Työkaverista on ainakin tullut raskasta seuraa kahvitauoilla pian 40v täytettyään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhuus on surullista, luopumista. Maailma alkaa olla vieraampi ja vieraampi, ne omat ihmiset (äiti, isä , siskot veljet , ystävät) ovat jo paljolti tuolla puolen ... Kipuja kehossa, eläke ei riitä, päivistä on ulkopuolinen, kun toiset painavat kiireisessä arjessaan. Ei se mitään helppoa ole. Anna hänen kertoa, vaikka muistelmia menneestä.

 Ikätoverien merkitys on juuri se, he ymmärtävät tämänkin asian juuri samasta näkökulmasta kuin sinä. Sen sijaan lapset tai vanhemmat eivät jaa samaa näkökulmaa. He ovat meille kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät, mutta eivät voi jakaa samaa ymmärrystä maailmasta samalla hetkellä... Sinä ymmärrät äitiäsi vasta sitten kun olet itse vanha. 

Tässä on varmasti viisautta. Ap.

Riippuu täysin ihmisestä. Kyllä jo keski-iässä toiset valittavat ja eivät näe missää mitään hyvää. Itse huomaa ikääntyessäni tulevani lapsenmieliseksi. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti ja itselle on pakko oppia nauramaan. Iloitsen jokaisesta terveestä päivästä. On vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Mieli säilyy, keho rapistuu.

Aiemmin minusta tuntui että äiti halusi suojella minua omilta murheiltaan mutta nyt ovat roolit kääntyneet toisin päin. Ap.

Katteeton optimismi on kaikkein pahinta. Sitä viljelee nykyinen hallitus: "orastavaa talouskasvua tulossa." Kyllä sitä myrtsiä äitiäkin voi rakastaa. Anna kunnon hali ja sano vaikka miten mahtavan upea synkistelijä ja marisia äiti on. Paras omassa lajissaan. 

Vierailija kirjoitti:

naisista tulee kärttyisiä. miehet taas rauhoittuvat

 

Ei pidä ainakaan appiukon kohdalla paikkaansa.  Siitä tuli vanhemmiten kamalan kärttyinen, piti kävellä ns. munankuorilla.

 

Anoppi taas tuli mukavammaksi, saattoi johtua ihan siitä kun pääsi viimein eroon lehmistä.  Liian myöhään minun mielestäni,  olisi saanut jättää sen raatamisen jo paljon aikaisemmin.  Ei hän mikään kauhu anoppi ollut ennenkään, mutta selvästi se töitten helpottaminen oli hänelle hyväksi.  

 

Oma äitini ei muuttunut oikein mitenkään ikääntyessä ja hän eli hyvin vanhaksi, lähelle sataa vuotta.  Hyvin pitkään hän oli kiinnostunut maailman asioista ja oli kaikesta perillä, ei ollut muistisairautta.  

Ainoa mikä ärsytti oli se, kun hän oli sitten loppuvuosina niin kiinnostunut seuraamaan talon ihmisiä ja niitten menemistä ja tulemista ja tekemistä, kai siksi kun ei enää itse päässyt ulos kuin auttamalla.  Ei oikein olisi itseä niin huvittanut kuunnella kun hän selosti tarkkaan aina mitä oli nähnyt ja kuullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olihan taas yleistys.

Tätä nimenomaan kysyin että tuleeko yleisesti vanhoista ihmisistä tuollaisia, eli onko se normaalia, kun en muita niin läheisesti tunne kuin äitini. Ei äitini ennen ollut tuollainen.

Osasta tulee, kaikista ei tule. Äiti alkoi kaatamaan niskaani harhaluulojaan ja koko elämän mittaista katkeruuttaan omaan elämäänsä, sellaista henkistä pahoinpitelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vanhuus on surullista, luopumista. Maailma alkaa olla vieraampi ja vieraampi, ne omat ihmiset (äiti, isä , siskot veljet , ystävät) ovat jo paljolti tuolla puolen ... Kipuja kehossa, eläke ei riitä, päivistä on ulkopuolinen, kun toiset painavat kiireisessä arjessaan. Ei se mitään helppoa ole. Anna hänen kertoa, vaikka muistelmia menneestä.

 Ikätoverien merkitys on juuri se, he ymmärtävät tämänkin asian juuri samasta näkökulmasta kuin sinä. Sen sijaan lapset tai vanhemmat eivät jaa samaa näkökulmaa. He ovat meille kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät, mutta eivät voi jakaa samaa ymmärrystä maailmasta samalla hetkellä... Sinä ymmärrät äitiäsi vasta sitten kun olet itse vanha. 

Kun muistelmat ovat outoja, mustia ja vääristyneitä? Ei niitä pystynyt yhä uudelleen ja uudelleen kuuntelemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Työkaverista on ainakin tullut raskasta seuraa kahvitauoilla pian 40v täytettyään.

40 v. vanhus, just.