Tuleeko vanhoista ihmisistä yleisesti kauhean raskaita kun ikää alkaa olla?

Kun ympyrät pienenevät eikä niiden avartaminen enää syystä tai toisesta onnistu, niin kyllä siinä yleensä tuppaa ikäväksi kaikki käymään. Päälle vielä huolet terveydestä, ehkä taloudesta ja yleisestä pärjäämisestä nykymaailmassa, niin ei jutut iloisia ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhuus on surullista, luopumista. Maailma alkaa olla vieraampi ja vieraampi, ne omat ihmiset (äiti, isä , siskot veljet , ystävät) ovat jo paljolti tuolla puolen ... Kipuja kehossa, eläke ei riitä, päivistä on ulkopuolinen, kun toiset painavat kiireisessä arjessaan. Ei se mitään helppoa ole. Anna hänen kertoa, vaikka muistelmia menneestä.

 Ikätoverien merkitys on juuri se, he ymmärtävät tämänkin asian juuri samasta näkökulmasta kuin sinä. Sen sijaan lapset tai vanhemmat eivät jaa samaa näkökulmaa. He ovat meille kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät, mutta eivät voi jakaa samaa ymmärrystä maailmasta samalla hetkellä... Sinä ymmärrät äitiäsi vasta sitten kun olet itse vanha. 

Kun muistelmat ovat outoja, mustia ja vääristyneitä? Ei niitä pystynyt yhä uudelleen ja uudelleen kuuntelemaan. 

Silloin on kyse dementiasta. Mars tutkimuksiin. 

Minun vanhempani muuttuivat lempeämmiksi, samoin appi ja anoppi. Onko vaivoihin haettu apuja? 

Jotkut ovat tuollaisia jo nuorempana eikä paljon tarvita, että voi terveydestään numeron tehdä. Tätini esimerkiksi on valittanut minulle vaivojaan 30 vuotta. Nyt kasikymppisenä, raihnaisena ja alkavasti muistisairaana surkuttelee, kunpa olisi saanut vielä pari vuotta elää terveenä. 

Nelikymppisenä pitäisi rauhoittua. Harva muinainen kuningas tai filosofikaan ehti elää nelikymppiseksi. Tätä faktaa pitäisi mietiskellä.