Kaduttaako sinua jokin asia, jonka jätit menneisyydessäsi tekemättä? Mikä?

Se, etten sen jälkeen hakenut poliisikouluun.

Kaikki hukkaan menneet vuodet kaduttavat hirveästi.



Olenkin tehnyt päätöksen, että jos saan jotain päähäni, niin myös TEEN sen. Kadun mieluummin tehtyä kuin tekemätöntä. =)

Ja etten matkustellut ennen lapsia.

Ja koulujen kesken lopettaminen,nyt sitten luetaan illalla...

panostanut kunnolla kouluun ja käynyt esimerkiksi lukiota kerralla loppuun. Ihan turhaan kului aikaa, ja kuluu nyt kun joutuu niitä paikkailemaan.

Muuten kyllä tein ihan tarpeeksi niin, ettei tekemättä jättöjä jäänyt kaduttavaksi (kokemuksia). Kenties joitain sanoja olisin voinut sanoa.

sanonut ystävälleni, että häntä tarvitaan ja että hän on tärkeä. ampui itsensä.

Seurustelin silloin teiniloven kanssa, enkä malttanut olla erossa vuotta :/

Teinirakkauden kanssa sinnittely monia, monia vuosia liian pitkään. Jämähtäminen nykyiseen kotikaupunkiini. Nyt tuntuu, ettei mahdollista edes harkita muualle lähtöä kun vakkarityö, lapsen hoitopaikka ja tukiverkosto on näissä ympyröissä. Vaihtelu muuten tekisikin todella terää!

Etten ollut ystävällisempi yhdelle ihmisille.

Että en hyväksynyt ajoissa erästä ihmistä.

Nyt lapsiperheellisenä vain haaveilen unelma-ammatista.

mä olin rakastunu siihen ja se muhun, eikä kukaan olis ikinä tienny mitään. mutta kun mä olin kihloissa ja me yritettiin saada vauva niin en sitten tehny mitään vaikka ihan suora ehdotuskin tuli. ja meidän suhde siis ei mikään maailman onnellisin jo siinä vaiheessa.

Minua harmittaa vähän se, että olen käynyt kouluja liiankin tunnollisesti. Nykyään 3-kymppisenä haaveilen siitä että olisin ollut vähän kapinallisen ja tehnyt jotain repäsevämpää. Tuntuu kuin elämäni olisi noudattanut jotain akateemisen perheen ohjekirjaa:koulut kunnolla, ylioppilaaksi, sitten pari välivuotta joihin kumpaankin mahtui opiskelua myös ja vähän työntekoa, sitten yliopistoon(olen juristi) ja sitten töihin. Varmaan elämäni kaikista epäsovinnaisin teko on ollut se että sain lapsen kesken opintojen -siis hyvin toivottu oli ei vahinko. Naimisiin toki menimme ennenkuin rupesimme lasta haaveilemaan. Opintoja ei ollut enää paljon jäljellä ja gradunkin sain valmiiksi ennenkuin lapsi syntyi, mutta silti vanhempani kauhistelivat ja pelkäsivät, että mitenkä opintojen nyt käy kun lapsi tulee ja plaa plaa.



Nyt toivon että olisin lähtenyt seikkailemaan johonkin Keski-Eurooppaan;mennyt vain ilman opiskelutarkoitusta. Etsinyt töitä ja katsellut. Nähnyt maailmaa ja ottanut rennosti... Kadehdin sellaisia jotka osaavat elää päivä kerrallaan ja nauttivat kokemuksista. Tosin mieheni on oikeassa siinä, että pidemmän päälle se ei ole hyvä, meillä ei olisi näitä mukavia kuvioita jos vain fiilistelisimme. Mutta edes pari vuotta.



Olenkin päättänyt, että jos lapseni sitten nuorena vähänkin vihjaa että voisi lähteä reissaamaan ja fiilistelemään johonkin niin annan Visani käyttöön ihan ilomielin. Sen jälkeen voi ottaa vastuun elämästään ja opiskella.



Olenko outo? Muilla samanlaisia aatoksia?

-

Miksi hakeuduin alalle, joka ei loppupeleissä kiinnosta pätkääkään? Miksi menin naimisiin liian nuorena? Miksi en matkustellut kun oli aikaa? Miksi suostuin jäädä asumaan hirviö-anopin silmällä pidettäväksi?



Joo. Ikäkriisi meneillään, mutta siitäkin huolimatta.



Nim. Elämäänsä tyytymätön, mutta ei kauaa... :)

17. Olenkin monta kertaa ihmetellyt korkeasti koulutettuja. Että ovatko ihmiset todellakin niin koulu ja työelämäorientoituneita, että varsinainen villi vapaus ja nuoruus ei mene edelle? Onko ihminen oikeasti onnellinen vaikka olisi hieno talo, auto ja akateeminen tutkinto jos elämä on jäänyt elämättä. Olen oikeastaan iloinen, että joku ihminen sanoo ja tuntee, että se elämä on sittenkin the thing....ihme sepustusta...tuli vain tälläinen filosofinen olo kaiken kolmen kahvikupin jälkeen(=



Minä kadun, etten pyytänyt yhtä miestä kahville. Nyt tuskin tavataan enää koskaan. Mutta tajusin, että sellaisia tyyppejä tapaa ehkä kerran 10 vuodessa.

*että olen käynyt kaksi turhaakin turhempaa koulua, molemmat vielä pitkiä kouluja. Siinä meni arvokasta aikaa hukkaan yhteensä 5-vuotta.



*että en asunut nuoruudessani ulkomailla, esim puoltavuotta tai vuotta. Kerran lähdin, mutta tulin maitojunalla takaisin.



*että seurustelin aivan liian monta vuotta ensirakkauteni kanssa. Siinäkin meni pari viimeistä vuotta ihan hukkaan



*että petin miestäni!!!!

Muuten kun ajattelen elämääni niin en oikeastaan kadu mitään vaikka nykyhetki onkin ihan perseestä; miehen kanssa isoja ongelmia, työasiat epävarmoja samoin kun lasten päivähoitojärjestelyt... Ja rahaahan ei tietystikään juuri ole...

...etten ikinä uskaltanut soittaa ja pyytää yhtä miestä treffeille sen jälkeen kun olin eronnut silloisesta poikaystävästäni. arvelin että tämä tyyppi on minuun ihastunut mutta kun seurustelin niin herrasmiehenä hän ei tehnyt mitään aloitetta. emme sitten enää nähneet joten juttu jäi pelkäksi viattomaksi flirtiksi. monesti jälkeenpäin olen kyllä miettinyt että olisiko meistä tullut pari jos olisin vain uskaltanut soittaa ja kertoa että olen vapailla markkinoilla.



...että opiskelin sairaanhoitajaksi. olisi sittenkin pitänyt mennä yliopistoon ja lukea joku muu ammatti.

up