Lue keskustelun säännöt.
Onko elämässänne tapahtunut jotain, josta ette pääse yli vieläkään?
04.01.2026 |
Itselleni kävi nuorena naisena r*iskaus ja se edelleen kummittelee mielessäni, vaikka olen jo mummoikäinen. Sitä ei vaan voi unohtaa. Sekin, että ajattelen lapsenlapsiani, että heille ei kävisi pahasti. He kuitenkin ovat kasvatettu niin, että heillä on omanarvon tuntoa eivätkä anna kajota itseensä. Minä olin mummon ja papan kasvattama eikä tietenkään noista asioista puhuttu ja sen aikaiset miehet käyttäytyivät miten tahtoivat.
Kommentit (45)
Suuren rakkauden menetys. Tosirakkaus eli elämäni rakkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suuren rakkauden menetys. Tosirakkaus eli elämäni rakkaus.
Sama täällä. Taitaa jälkikasvu jäädä multa saamatta. Muksuja tahtoisin vain rakkaudesta, olen nainen ja ikää on jo 35. Eikä kiinnosta etsiskellä jotain toista.
En tunnista ilmaisua "päästä yli". Kaikki elämän kokemukset kulkevat mukana. Niiden kanssa oppii elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ,mutta en pervoille uteliaille kerro. 😝
Olisi huolestuttavaa, jos elämän suuria kokemuksia ei muistaisi. Silloin on muistisairaus jo pahana päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten edes voisi päästä yli esimerkiksi oman lapsen kuolemasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sama täällä. Ei sitä unohda, vaikka olin vasta 4 vuotta, kun ahdistelu alkoi. Muutamia vuosia sai juosta pakoon ja kestää nöyryytys, ennen kuin opin itseäni puolustamaan.
Juuu.. Tuli 4 metrinen aita vastaan.. Sileä vielä.. En ole vieläkään päässyt sen yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten edes voisi päästä yli esimerkiksi oman lapsen kuolemasta?
Ei siitä pääsekään, mutta sen kanssa vähitellen oppii elämään. Mulla nyt 10. vuosi menossa, ei enää vihlo jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun ero mun rakkaasta hevosesta. Olimme rikkaita mutta 90-luvun lamassa meni kaikki. Jouduin myymään hevoset, 2 kpl.
Vieläkin näen unta tästä vaikka aikaa on mennyt 35 vuotta. Kaipaus ei kuole koskaan.
On sattunut paljonkin ikäviä asioita.
Väkivaltainen lapsuus, joka oli ruumiillista ja henkistä kuritusta. Vanhemmat jatkoivat sitä ollessani vielä aikuinen ja siksi heihin oli pakko katkaista välit.
Puolison itsem u r ha ja siitä seuranneet taloudelliset kovat ajat.
Myöhemmin uudessa parisuhteessa lapsen kohtu k u O l e M a.
Työpaikkakiusaaminen joka varmaan katkaisi kamelin selän, tämä oli viimeinen niitti jaksamiselle.
No tästäkin selvittiin pienen levon jälkeen, mutta ikäviä asioita on sattunut tämäkin jälkeen.
Oman vanhemman menetys,äidin,juuri siinä pahimmassa iässä, 14-vuotiaana, siitä on nyt jo kohta 17v, mutta kyllä se sattuu vielä joskus! :/
Seksuaalirikos täälläkin. Siitä on jo 15 vuotta. Se, että kerroin tapahtuneesta kenellekään, on tehnyt toipumisesta sata kertaa kauheampaa. (Se epäuskon ja muiden karmeiden asenteiden määrä!)
Lähisuhdeväkivalta, joka käsitti mm. kuristamista. Vainoaminen jatkui vielä eron jälkeen: ex tuli kotiini esim. rikkomalla ikkunan. Olin tuolloin parikymppinen, vastavalmistunut, elämä edessä jne. Koko elämä jäi jotenkin lähtöasetelmiin ja elämättä traumojen sekä pelkojen vuoksi. Olin ihan liian herkkä kokemaan tapahtuneet asiat.
Lapseni kuoli onnettomuudessa oman virheeni takia. Asia on ollut mielessä edelleen hyvin usein vielä kymmenien vuosien jälkeen. Ei enää kuitenkaan joka päivä kuten ensimmäiset 10-15 vuotta. Tämä seuraa minua aina kuolemaani saakka.
Olen pahoillani puolestasi.