Lue keskustelun säännöt.
Mitä pitää tehdä kun autisti lapsi saa raivarit kaikissa siirtymätilanteissa?
02.01.2026 |
Miten nämä tilanteet on oikein tarkoitus hoitaa? Joka ikinen siirtymätilanne saa lapsen ihan raivoihinsa, ja ne menee sitten lapsen raivotessa ja itkiessä. Ja näitä siirtymätilanteita on monta joka päivä. Muuten asiat menee ihan hyvin. Toimintaterapiassa ollaan käyty, mutta ei olla sieltä mitään apua saatu, erityisopettaja ja toimintaterapeutti käskee aina vain käyttämään kuvaohjekortteja lapselle siirtymätilanteisiin, mutta ne vain pahentaa raivoa. Lapsi on jo koululainen ja tämä kyllä paheni koulun myötä, en tiedä johtuuko iästä vai koulun rasittavuudesta vai mistä tuo, ei tämä kyllä lomallakaan tosin yhtään helpompaa ole. Millä tavalla autistisen lapsen kanssa oikein on tarkoitus hoitaa siirtymätilanteet silloin (aina) kun lapsi vain raivoaa pahasti?
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro sille sellainen sosiaalinen tarina, että jos ei ala homma sujumaan kiukkuamatta, tulee sossu ja vie.
Oot kyllä täysverinen ääliö. Näkee ettei sulla ole mitään kokemusta tästä asiasta. Naapurin lasten seuraaminen vielä ei anna tätä titteliä.
Itse olen kahden lapsen, yhden autistin äiti.
Me pärjäsimme sillä että edellisenä päivänä käytiin läpi mitä huomenna tapahtuu. Aina tämä ei tietenkään päde, voi tulla yllätyksiä.
Mutta pääosin näin
Kuulostaa että pääsimme vähällä, vaikka monessa asiassa oli ISOJA ongelmia.
Oletko yh? Kysyn siksi , sillä meillä nepsylapsi käyttäytyi hyvin saadessaan rajattoman huomion yhdeltä vanhemmalta. Ja valitettava tosiasia on, että perheen tavislapsi saattaa alkaa oireilemaan aikuisena kun hänen pitää joustaa. Onkin tärkeää antaa tavislapsellekin kahden keskustä aikaa nepsyperheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuta ulkomaille paikkaan, jossa lapsen fyysinen kuritus on sallittua. Sitten vaan remmiä, jos ei tottele. Kyllä se siitä oppii.
Otin yhteyttä Aktion T4-organisaatioon. Asiat menivät parempaan päin nopeasti.
Suosittelen.
No vaikuttaa siltä, että teidän siirtymätilanteet on aivan liian pitkiä lapselle. Tuntikausia kestävä ilmoittelu, valmistautuminen, vaatteiden järjesteleminen jne. voi olla just se asia, joka kuormittaa liikaa. Jos vaikka kokeilette sitä, että sanot että nyt lähdetään ulos, mene eteiseen pukemaan vaatteet (jotka ehkä laitoit johonkin kasaan valmiiksi kun lapsi ei nähnyt), vaihtoehtoja ei ole. Jos raivoaminen alkaa, ainakin se kestää vähemmän aikaa ja lapsi huomaa, että sillä ei saa mitään periksi.
Se onko paikalla yksi tai kaksi vanhempaa usein muuttaa koko ryhmän dynamiikkaa. Lapsi ei välttämättä vaadi täyttä huomiota vaan reagoi muuttuneeseen dynamiikkaan. Harvassa ovat nykyään ne perheet jossa kasvatus ja kohtelu ylipäänsä on tasa-arvoista ja tasapuolista. Vanhempi voi tietämättään viestittää omia hankalia tunteita moniin tilanteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse antaisin vaan yhden käskyn, esim. nyt pue ulkovaatteet, nyt menet suihkuun ja sitten toimintaa. Ei mitään keskusteluja tai kuvien näyttämistä. Ja jos ei pue ulkovaatteeteita päälle niin sitä vaan kädestä kiinni ja lapsi menee sit vaikka sukkasillaan ulos. Toimintaa.
Mä en tietääkseni ole autisti tai mistä tuota tietää. Mutta joskus liika valmistelu ja hössötys, vaikkakin rauhallinen, vain ärsyttää. Kun olin ala-asteella niin äiti tuli kasin aamuina mun huoneen ovelle muka sievästi sanomaan että "jaksaako Nelli nousta ylös..." Olisin toivonut selkeää herätys-huikkausta ja sitten poistumista oven raosta. Koin tuon "jaksaako nousta ylös"-lepertelyn pelkkänä lässytyksenä, koska eihän mulla ollut vaihtoehtoja kuin nousta ja mennä kouluun! Ja miksen jaksaisi, en mielestäni ollut mikään pikkupentu.
En tiedä kuuluuko autismiin tai mun persoonaan tietty logiikan ja oikeudenmukaisuuden taju. Esim en myöskään pitänyt lauseesta "eikö me sovittu..?" Siis enhän minä ollut sopinut mitään! Mulle ois ollu parempi käskyt ja rutiinit. Viihdyin koulussa erinomaisesti, koska siellä asiat olivat selkeitä ja ehkä opettajilla on kokemus siitä ettei lapsi selvistä säännöistä rikki mene, päinvastoin ne rauhoittavat.
Mutta, neuroepätyypilliselle ei näistä varmaan mitään apua ole. Toisaalta, eihän mua ole tutkittu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuuntelemalla mikä hätä. Ei tee itse numeroa tilanteista. Positiivisuus, mitä kivaa tapahtuu hampaiden pesun jälkeen, onko se kirja sängyssä. Mielikuvitus. Auttamalla hätään, onko joku toiminta edes järkevää, haluaako lapsi omaa aikaa ja saako hänkin päättää. Ei kiireessä, otetaan aikaa jo etukäteen.
Täh?
Olen itse autismin kirjolla ja tollanen jatkuva hihassa roikkuminen ja muistuttelu ja motkotus saisi mut aivan raivon valtaan. Minulla on ollut myös itselläni haastava nepsylapsi, jonka annoin kiukutella jos kiukutti mutta menoista ja muista arjen asioista pidettiin silti kiinni. Juteltiin sitten kun oli taas hyvä hetki. Kyllä silti koko ajan yritin pitää mielessäni sen tosiseikan että taistelut kannattaa valita, että jos lapsi halusi laittaa kumisaappaat helteellä, niin sama se sille sitten. Ehkä oppi seuraavalle kerralle ettei ollut hyvä idea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse antaisin vaan yhden käskyn, esim. nyt pue ulkovaatteet, nyt menet suihkuun ja sitten toimintaa. Ei mitään keskusteluja tai kuvien näyttämistä. Ja jos ei pue ulkovaatteeteita päälle niin sitä vaan kädestä kiinni ja lapsi menee sit vaikka sukkasillaan ulos. Toimintaa.
Sulla ei varmaan onneksi ole autistista lasta. Älä kiitos jaa "neuvoja" asioista, joista et tiedä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Muuta ulkomaille paikkaan, jossa lapsen fyysinen kuritus on sallittua. Sitten vaan remmiä, jos ei tottele. Kyllä se siitä oppii.
Hyi helvetti, pitääkö tuota sairasta väkivaltaista alistamista mainostaa
Ei ole oppineet kaikki ne lukemattomat, lukemattomat autistiset lapset, jotka on historian saatossa hakattu hengiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on näihin tilanteisiin rutiinit, joita noudatan aina. Aikaahan niissä jonkin verran menee.
Ahdistavinta ikinä on ikinä ihmiset, jotka käy nopeasti pesemässä hampaat ja menee nukkumaan tyyliin 10 minuutissa. Kyllä tuo mulle on tunnin rutiini. Näin pääsen siirtymäahdistuksesta.
Sanoisin pidä kiinni rutiineista, äläkä hoputa.
Mitä tuo siirtymäahdistus on, kertoisiko joku kansantajuisesti kun minulle ihan vieras asia. Ihan vilpittömästi kysyn, jos oppisin uutta. Onko sitä siis aikuisillakin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vammasia nää on kun ei voi edellyttää alkeellistakaan syy-seurussuhteen hahmottamista? Voiko olla koskaan oikeustoimikelpoinen? Tarviiko holhoajan ja edunvalvojan? Kastraation? Laitosasumista?
Tältä minustakin valehtelematta tuntui välillä kun lapsi ei suostunut toimimaan, eikä motivoitunut palkkioista, uhkauksista eikä kiristyksistä. Jos siis sanoin että nyt vaatteet päälle tai otan puhelimen/unilelun (minkä tahansa hänelle merkityksellisen) pois, lapsi vaan totesi että ihan vapaasti. Jos taas sanoin että saat kympin jos nyt lähdet hammaslääkäriin/kouluun/tapaamiseen (you name it) lapsi totesi vain ettei tarvitse rahaa ja se siitä.
Autistit eivät motivoidu kuten muut. Olin oikeasti kusessa lapsen kanssa erityisesti ikävuodet 12-18. Jotain tapahtui kun nuori täytti 20. Päässä naksahti jokin kohdilleen ja nykyään hän on aivan yhteiskuntakelpoinen, toki oman
Enemmänkin kuulostaa siltä, että lapsi keksi että uhkailet vaan, etkä koskaan toteuta uhkauksiasi, joten mitäs niistä tyhjistä uhkailuista välittämään. Aika lepsua toimintaa, että kun lapsi vähänkin uhmaa, niin aikuinen luopuu heti rangaistuksesta. Ei kovin uskottavaa kasvatusta moinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä yksi tapausesimerkki: Mun siskolla on tällainen "erityislapsi", jolle siirtymät paikasta toiseen (+kaikki muukin) on äärimmäisen hankalia. Kävi terapiassa, ym.
No sisko sitten joutui sairaalaan ja me sukulaiset tulimme apuun lapsen hoidossa. Yleensä lapsen isovanhemmat, mutta minäkin paikkailin tarvittaessa. Ohjeeksi sain, että kaikki pitää sanoittaa tai varoittaa etukäteen. Oli terapiassa laadittu oikein toimintakaaviotkin. Sitten nämä kuvakortit, vaikka lapsi oli jo 9 v!
Ensimmäisillä kerroilla lapsi temppuilikin pahasti kaikessa, myös esim. kouluun mentäessä. Mutta kun johdonmukaisesti vain käskin mitä tehdään, enkä pelästänyt sitä, kun lapselle tuli paha mieli. Muut olivat kohdelleet lapsen riehumista kuin jonkun taudin oireena, mutta minä suhtauduin siihen, että lapsi vain käyttäytyi huonosti. En lähtenyt mukaan lapsen niskurointiin tai alkanut tanssimaan hänen ehdoillaan. Tämä vallan siirto aikauiselta lapselle taisi itseasiassa olla yksi ahdistuksen juurisyy.
Käskin myös lasta liikkumaan säännöllisesti. Liikunta selvästi sai ylimääräiset energiat pois. Lisäksi annoin vastuuta. Akaisemmin ei ollut koskaan aiemmin matkustanut yksin julkisilla tai kävellyt itsenäisesti kouluun!
No varmaan arvaattekin, että näillä resepteillä lapsi parani "erityisyydestään" eikä ahdistunut yhtään, jos vaikka yks kaks ilmoitin, että nyt mennään reippaalle syyskävelylle. Lapsen yleinen ahdistuneisuus käytännössä hävisi kokonaan.
Sitten äiti kotiutui sairaalasta ja lapsen käytös taantui nopeastu ennalleen.
Kerrankin järkevä kasvattaja! Pakostakin tulee mieleen, että kuinkahan moni lapsi on oikeasti mikään autisti-kirjainyhdistelmä ja kuinka moni vaan surkean ja lepsun kasvattamisen turhauttama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tähän aina ole ns. oikeaa vastausta. Minulle syntyi tuollainen lapsi, eikä kukaan osannut häntä käsitellä. Käytiin perheneuvolat ym., kukaan ei osannut auttaa eteenpäin, ja myönsivätkin sen ääneen.
Laitokseen lähti sen jälkeen, kun vaaransi itsensä ties monettako kertaa ja nyt oli oikeasti lähellä hengenlähtö. En edes tajunnut, miten uupunut olin: 24/7 valmiudessa raivareita saavan lapsen takia, jota piti koko ajan pitää kädestä ulkona ja nukkua toinen silmä auki, koska sama lapsi ei nukkunut juuri lainkaan.
Vaaransi? Miksi et ollut vahtimassa?
Minä olin vahtimassa. Pidin kädestä kiinni tiukasti, kuten aina ennenkin. Lapsi onnistui jotenkin kiskaisemaan itsensä irti.
Jos nyt ajatellaan että kävimme joka päivä ulkona vähintään kerran, vuosien ajan, ja näitä karkaamisia tapahtui alle viisi, mielestäni olin kyllä hyvinkin hereillä.
Hoidit kyllä asian varmasti parhaasi mukaan. Onneksi et ole enää tuossa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Tuli vain mieleen, että ajatelkaapa varhaiskasvatusta ja lapsiryhmää jossa n.20 lasta ikähaitarilla 3-6v ja vastaavanlaisia lapsia saattaa olla 2-4kpl. Plus ne 16-18 muuta lasta joista joillakin jotain muuta haastetta kasvussaan ja kehityksessään, esim.titaalista impulssikontrollin puutetta ja aggressiivisuutta.
Ja kasvattajia on 3kpl, muutaman tunnin päivässä, muulloin 2 kasvattajaa, ja päivittäin on myös 1 kasvattaja yksin.
Tuli vain mieleen🤔😫
Ihan samat lapset noissa varhaiskasvatuksissa on kuin mitä entisaikaan oli päiväkodeissa. Ero on vaan se, että siinä missä päiväkodeissa lapsille pidettiin kuria niin varhaiskasvatuksissa jaellaan diagnooseja. Entisajan päikkytäti osasi ottaa levotonta lasta kädestä kiinni ja taluttaa tämän jäähylle, siinä missä nykyajan varhaiskasvattaja ei pysty tekemään mitään koska titaalinen impulssikontrollin puute.
Vierailija kirjoitti:
Ei tähän aina ole ns. oikeaa vastausta. Minulle syntyi tuollainen lapsi, eikä kukaan osannut häntä käsitellä. Käytiin perheneuvolat ym., kukaan ei osannut auttaa eteenpäin, ja myönsivätkin sen ääneen.
Laitokseen lähti sen jälkeen, kun vaaransi itsensä ties monettako kertaa ja nyt oli oikeasti lähellä hengenlähtö. En edes tajunnut, miten uupunut olin: 24/7 valmiudessa raivareita saavan lapsen takia, jota piti koko ajan pitää kädestä ulkona ja nukkua toinen silmä auki, koska sama lapsi ei nukkunut juuri lainkaan.
Arki helpottuu, kun ulkona käyttää valjaita lapsella ja nukkumista varten on häkkisänky tai esimerkiksi sellainen teltta mistä lapsi ei pääse ulos.
Perheneuvolasta on ihan turha mitään kysyä, siellä vastaus kaikkeen on "kuvakortit".
Nepsylapsen kanssa pärjääminen on ollut ennen kaikkea vanhemmuuden opettelua. Omat ennakkokäsitykset lapsen kasvattamisesta on joutaneet romukoppaan ja pitänyt hyväksyä epätäydellinen arki ja elämä. Olen kuitenkin kasvatuksen ammattilainen.... Omat odotukset pitänyt suhteuttaa lapsen tarpeisiin ja yksinkertaistaa elämää. Rajat, rakkaus ja johdonmukaisuus. Lehmänhermot auttaa paljon, mutta itse olen niitä joutunut opettelemaan. Kyllä tämä on ollut raskas tie, mutta pitkäjänteinen työ palkitaan. Varsinkin kun opettelee iloitsemaan pienistä onnistumisista!