Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten reagoisit, jos joutuisit eroamaan pitkästä avioliitostasi?
01.01.2026 |
Entä sinä, joka erosit, oliko reaktiosi erilainen kuin luulit?
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kuvitella tilannetta. Todennäköisesti kuolema meidät erottaa. Sen etäron minä hieman pelkään koittavan liian varhain. Puolisollani on perinnöllinen taipumus vakaviin sairauksiin.
Olemme 52- ja 54v ja olleet yhdessä teini-iästä saakka.
Sen eron siis, typo...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole onnellinen tässä suhteessa. Ainut syy miksi jaksan tätä on muu perhe ja suku. Vaimoa en kaipaisi metriäkään m50
Ehkäpä pelkäät myös eroamista. Siinä muuttuu moni asia kuitenkin eikä ole etukäteen varmaa tietoa miten siihen reagoi.
Erosin, omasta aloitteesta mutta nopeasti ja yllättäen tulleesta syystä. Reagoin kahdella tavalla, olemalla hyvin ratkaisukeskeinen - asunto, talouspuoli ym. Ja toisaalta laihduin 10 kg muutamassa kuukaudessa, kun suru ja stressi vei nälän. Iltaisin kyyhötin suihkun lattialla ja itkin salaa lapsilta. Erosta yli pääsemiseen meni joku kolme vuotta, eikä se varmaan koskaan miksikään kivuttomaksi muistoksi muutu. En varmaan ole enää koskaan onnellinen, mutta elämä on ihan siedettävää.
En osaa edes kuvitella. Toiseen on niin tottunut, että pala minua kuolisi. 😢
T: Tuntematon
Itsetuhoisia ajatuksia tulisi varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin jo panemassa seuraavaa ukkoa
Olen todella tyytyväinen, että jätin alkoholistimiehen. Kyllä on elämä parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin ajattelin, että voisin katsastaa tarjontaa, mutta nyt olen tullut sihen tulokseen, että yksin on hyvä. Ei miestä, ei ongelmaa, ei pettymyksiä, ei vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Melkein kuolin siihen ahdistukseen ja suruun. En pystynyt nukkumaan, en syömään, elämäni vedettiin sillä sekunnilla viemäristä alas. Elämä jatkui. Itkin joka päivä ajaessani töihin ja palatessani. Reagoin voimakkaammin mitä olisin olettanut ennen eroa.
Olen ollut tässä tilanteessa. Kyse ei edes ollut mistään pitkästä suhteesta vaan salamarakastumisesta, jonka uskomattoman kiihkon ja kaiken muunkin muistan vieläkin, yli 30 vuoden jälkeen.En ole koskaan ollut niin huonona kuin tuolloin, miehen lopetettua suhteen aivan yllättäen. Itkin, laihduin, lähes menetin työkykyni ja toimintakykyni. Sitä kesti noin vuoden, eikä mikään auttanut.
Jälkikäteen asiaa pohdittuani tajusin, että kyseessä oli psyykkinen kriisi, joka oli aktivoinut minussa lapsesta asti kertyneet hylkäyskokemukset ja menettämisen pelon. Mies ei ollut ollut kaiken sen murheen arvoinen, vaikka olikin uskomattoman hyvä sängyssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kutsuisin varmaan kaikki tutut johonkin mukavaan paikkaan ja järjestäisin isot pippalot.
Vierailija kirjoitti:
Kutsuisin varmaan kaikki tutut johonkin mukavaan paikkaan ja järjestäisin isot pippalot.
Kiva idea, mutta minulta on kuollut nyt viime vuosina niin paljon ystäviä, ettei tulisi kuin ihan pienet pippalot.
Leskeksi jäämiseenhän jokainen avioliitto viimeistään päättyy ja silloin olisivat ystävät tärkeitä. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän ystäviä on maan povessa. Todella surullista välillä miettiä ystäviä, joiden kanssa ei enää voi koskaan tehdä niitä asioita, joita yhdessä tehtiin. Muistelen heitä jokaista usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua edes miettiä tuommoista, ei olisi edes mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
En halua edes miettiä tuommoista, ei olisi edes mahdollista.
Se on aina mahdollista, ikävä kyllä. En kyllä toivo omallekaan kohdalle.
Alue: Aihe vapaa
Vaikea kuvitella tilannetta. Todennäköisesti kuolema meidät erottaa. Sen etäron minä hieman pelkään koittavan liian varhain. Puolisollani on perinnöllinen taipumus vakaviin sairauksiin.
Olemme 52- ja 54v ja olleet yhdessä teini-iästä saakka.