Miten reagoisit, jos joutuisit eroamaan pitkästä avioliitostasi?

Erosin 22 vuoden liitosta. Se vapauden tunne oli mahtavaa. Sisustin omaa kotia omannäköiseksi, ryhdyin harrastamaan kauan exän toiveesta tauolla olleita harrrastuksia uudelleen ja pystyin pikkuhiljaa olemaan rennosti jälleen oma itseni. Nukuin paremmin, söin vähemmän ja aikaa oli taas omille ystäville ja itselle. Ajattelin, että olisin ollut surullisempi, mutta lähinnä kohdin vihaisuutta ja katkeruutta silloin kun ajattelin mennyttä liittoa. Arki on nyt hyvää ja oman mielen mukaista, siitä olen päivittäin kiitollinen.

Tätä pelkään mitä tapahtuisi niin en uskalla 

Melkein kuolin siihen ahdistukseen ja suruun. En pystynyt nukkumaan, en syömään, elämäni vedettiin sillä sekunnilla viemäristä alas. Elämä jatkui. Itkin joka päivä ajaessani töihin ja palatessani. Reagoin voimakkaammin mitä olisin olettanut ennen eroa.

Riippuu siitä mitä eron taustalla olisi. Jos mies olisi pettänyt, kokoaisin kaiken voimani, että pystyn käyttäytymään kylmästi, rationaalisesti ja nopeasti. Jutut olisi juteltu ja hoitaisin asiat juristin välityksellä niin ettei tarvitse nähdä enää. Jatkossa tervehtiminen riittäisi kontaktiksi, jos on lasten juhlissa tms. tavattava.

Jos eron syy olisi jokin muu, niin sitten koettaisin auttaa miestä hänen ongelmissaan, jotka erosta koituvat ja siitä erosyystäkin ehkä. 

Olen eronnut nuoruudessa kahdesta poikaystävistä. Heistä toinen kirjoitti minulle pari vuotta kirjeitä eron jälkeen, en ollut muistanut koko asiaa, kun nyt papereita pois heittäessäni törmäsin hänen kirjeisiinsä. Meillä siis oli ihan hyvät välit, vaikka hän taisikin edelleen olla minuun ihastunut kirjeistä päätellen. Toinen ero oli ensirakkaudesta, jota yhä rakastin, vaikka itse hänet jätin. Ei pettämisen takia, vaan siksi, että hän lähti ulkomaille töihin useammaksi kuukaudeksi. Surin häntä niin että sydän tuntui fyysisesti kipeältä. Hirveä tunne.

Ja jos noinkin lyhyen suhteen päättyminen otti koville, mitä se olisi vuosikymmenten yhdessäolon jälkeen! Minulla on välillä rytmihäiriöitä, saattaisi tulla sen kanssa ainakin ongelmia. Mutta olen sen tyyppinen, että kun suhde loppuu, en katso taakseni, joten varmasti pärjäilisin ihan hyvin. 

En usko että niin käy. Uskon hyvin vakaasti, että vasta kuolema meidät erottaa ja toivon että siihen on vielä pitkä, todella pitkä aika. Sydän särkyy pelkästä ajatuksesta. Rakastamme toisiamme syvästi, useamman vuosikymmenen kokemuksella. Puhumme aina toisinaan syvällisiä myös tästä asiasta, ja edelleen on se sama vahva varmuus molemmilla toisiamme kohtaan. Arjen pienet teot sitten tietenkin näyttävät joka päivä sen kaiken monin tavoin. Silloinkin vaikka toinen olisi työmatkalla tmv. Kukaan ei koskaan voisi yltää samaan. Se alkoi aikoinaan ihmeellisellä tavalla ja toivomus olisi, että jonain aamuna sitten vanhuksina emme vaan kumpikaan enää nousisi uuteen aamuun. Mutta ainahan se todennäköisempää on, että toinen jää leskeksi.

Jouduin itse psykoosiin ja 5 vuodeksi mielisairaalaan muutaman vuoden suhteen päättymisen myötä.

Vierailija kirjoitti:

Melkein kuolin siihen ahdistukseen ja suruun. En pystynyt nukkumaan, en syömään, elämäni vedettiin sillä sekunnilla viemäristä alas. Elämä jatkui. Itkin joka päivä ajaessani töihin ja palatessani. Reagoin voimakkaammin mitä olisin olettanut ennen eroa.

Kuinka kauan tuo tuska kesti? Mikä auttoi?

Taas viime vuonna eroa mietittiin. Vielä kuitenkin yhdessä. Suhde kestänyt yli 30 vuotta, eli olisi todella valtavan iso muutos. Siksi ei tunnu oikeastaan edes mahdolliselta.

Vierailija kirjoitti:

Jouduin itse psykoosiin ja 5 vuodeksi mielisairaalaan muutaman vuoden suhteen päättymisen myötä.

Oliko se eka kerta kun sairastuit psykoosiin?

Vierailija kirjoitti:

Tätä pelkään mitä tapahtuisi niin en uskalla 

Etkö tunne itseäsi tarpeeksi hyvin, että pystyisit päättelemään?

En osaa edes kuvitella tilannetta.

Tämä on meille kummallekin ensimmäinen parisuhde. Olimme yli 25v, kun tapasimme.

Riippuisi toki syistä, miksi erotaan, ja elämäntilanteesta kokonaisuutenaan. Tällä hetkellä näyttää, että eron syy tulee olemaan kuolema. Kumman, sitä ei voi tietää.

Tosi vaikea ennustaa. Toivoisin, että olisin vahva ja rationaalinen, mutta voi olla että taantuisin sille teinitasolle mitä olin 30 vuotta sitten, kun puolison kanssa tapasimme. En silloin osannut yhtään olla yksin, sitä pelkään olisiko sama ahdistus edessä vai osaisinko nyt aikuisena olla myös yksin.

En ole onnellinen tässä suhteessa.  Ainut syy miksi jaksan tätä on muu perhe ja suku. Vaimoa en kaipaisi metriäkään m50

Sanoisin, että kiitos jeesus. Jos tietäisin, etten olisi itse tehnyt aviorikosta, niin tällöin ero paljastaa että toinen on ja jumala suojelee minua siltä. Viaton on vapaa avioitumaan vaikka uudestaan, tai sitten voi mennä taivaan valtakuntaan eikä tarvitse avioitua.

Vierailija kirjoitti:

En ole onnellinen tässä suhteessa.  Ainut syy miksi jaksan tätä on muu perhe ja suku. Vaimoa en kaipaisi metriäkään m50

Hyi mikä ukko. Eroa ja vapauta vaimo

Vierailija kirjoitti:

Taas viime vuonna eroa mietittiin. Vielä kuitenkin yhdessä. Suhde kestänyt yli 30 vuotta, eli olisi todella valtavan iso muutos. Siksi ei tunnu oikeastaan edes mahdolliselta.

Omassa tuttavapiirissä on erottu lasten aikuistuttua hyvin pitkistä liitoista. Kaikilla on mennyt ihan hyvin, on löytynyt uudet kumppanit molemmille eikä mitään sen suurempia draamojakaan syntynyt. Ihan vasta erosi puolituttu pariskunta lähes 40 vuoden liitosta, ovat paljon tekemisissä keskenään ja ystäviä. Liitto oli ollut pelkkää kaveruutta jo pitkään. Vähän luulen, että mies lähti liitosta, koska hänellä on joku uusi ihastus, joten sitten voi ystävyys kärsiä, kun tämä selviää ex-vaimolle. 

Vierailija kirjoitti:

En ole onnellinen tässä suhteessa.  Ainut syy miksi jaksan tätä on muu perhe ja suku. Vaimoa en kaipaisi metriäkään m50

Miksi et ole onnellinen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kuolin siihen ahdistukseen ja suruun. En pystynyt nukkumaan, en syömään, elämäni vedettiin sillä sekunnilla viemäristä alas. Elämä jatkui. Itkin joka päivä ajaessani töihin ja palatessani. Reagoin voimakkaammin mitä olisin olettanut ennen eroa.

 

Kuinka kauan tuo tuska kesti? Mikä auttoi?

 

Pahin vaihe kesti nelisen kuukautta. Muuttui siitä aaltoilevaksi, välillä mietin itseni tappamista ja toisena tiesin etten tule tekemään niin. Alkoholilla turrutin itseäni, kunnes tajusin lähtevän lapasesta. Ei tähän "uuteen elämään" auta mikään. Odotan hetkeä jolloin luonto korjaa minut pois. Kaipaan sitä elämää johon olin matkalla exän kanssa. Exää sekä rakastan että haluan olla ajattelematta. En vihaa, mutta olen loputtoman pettynyt häneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kuolin siihen ahdistukseen ja suruun. En pystynyt nukkumaan, en syömään, elämäni vedettiin sillä sekunnilla viemäristä alas. Elämä jatkui. Itkin joka päivä ajaessani töihin ja palatessani. Reagoin voimakkaammin mitä olisin olettanut ennen eroa.

 

Kuinka kauan tuo tuska kesti? Mikä auttoi?

 

Pahin vaihe kesti nelisen kuukautta. Muuttui siitä aaltoilevaksi, välillä mietin itseni tappamista ja toisena tiesin etten tule tekemään niin. Alkoholilla turrutin itseäni, kunnes tajusin lähtevän lapasesta. Ei tähän "uuteen elämään" auta mikään. Odotan hetkeä jolloin luonto korjaa minut pois. Kaipaan sitä elämää johon olin matkalla exän kanssa. Exää sekä rakastan että haluan olla ajattelematta. En vihaa, mutta olen loputtoman pettynyt häneen.

Kuulostaa tosi rankalta. Onko erosta jo kulunut pitkä aika vai onko se aivan tuore? Kannattaa hakeutua ammattiavun piiriin. Jos sinut petettiin ja jätettiin, se on vakava kiintymyssuhdetrauma.

Olen jo pitkää mielessäni työstänyt eroa. Alun hässäkän; asunnon hankinnan, lasten kuvioiden järjestämisen yms. jälkeen tulee hetki miettiä mitä sitä tekisi loppuelämänsä.

Viimeiset vuodet meiltä on puuttunut toista arvostava ja rakastava parisuhde. Sellaisen jossain välissä vielä haluaisin, mutta ennen sitä pitää oppia vielä itsestään asia jos toinenkin