Elämä yksin

Vierailija kirjoitti:

...Ei tuohonkaan havahtuminen hyvälle tunnu.

<Voittaa se ikuisen yksinäisyyden.

Hankkisit vaikka sauvakävelykaverin.
-->
Kommentti on ilmoitettu.

Kommenttisi on jonoutettu moderointia varten ja julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kommenttisi on lähetetty.
?????? 

Itse luovutin jo yli kymmenen vuotta sitten. Ihan hyvää elämää elää näinkin

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tai kai vieläkin on yksi haave, jonka halusin toteutuvan enemmän kuin mitään muuta. Se vaan oli sellainen, että sen on mahdoton toteutua. En keksinyt siitä ulospääsyä, joten ainut keksimäni vaihtoehto oli surra. Syvään suruun meni noin 1,5 vuotta, se ihan kamalaa aikaa. Sitten olo alkoi vähitellen helpottaa. Tuntuu, että olen ikään kuin saapunut eri puolelle, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Että ennen vuosikaudet itkin että tekisin mitä vaan haaveeni takia. Nykyään puolestaan musta tuntuu, että vaikka tekisinkin haaveeni takia mitä vaan, sen saavuttaminen ei ole mahdollista, ja koen saaneeni asian kanssa jonkinlaisen rauhan. Mutta liikaa mun ei kannata jäädä sen kans enää piehtaroimaan, niin kyllä saa surun vielä pintaan, mutta se ei silti ole enää sellainen kaiken nielevä suo.

Eli ymmärrän ap:tä, vaikka oma haaveeni olikin eri. Ja jos yhtään auttaa, niin en itsekään ole parisuhteessa. Sopivan sellaisen löytäminen tuntuis

Jep, sureminen on ainoa tie irti ja eteenpäin. Mitä sen jälkeen sitten vielä onkaan jäljellä. Arvostan, että jaksoit käydä syvän surun läpi. Minäkin olen jo useamman asian osalta, enköhän tämän hartaimmankin toiveen osalta onnistu, vaikka kauan menisi.

Vierailija kirjoitti:

Onhan elämässä paljon muutakin mistä nauttia! Ja muita tärkeitä ihmissuhteita.

Tämä on täysin totta. 

Uskoisin kuitenkin, että AP ei sure ihmissuhteiden puuttumista, vaan juuri tietynlaisen ihmissuhteen, parisuhteen puuttumista.

Vertautuu omassa mielessäni siihen että, jos joltain kuolee läheinen, niin en voisi häntä lohduttaa sillä, että onhan ne muut ihmissuhteet ympärillä yhä ennallaan. Se ei silti korvaa sitä yhtä puuttuvaa, sen aiheuttamaa valtavaa kaipausta, surua ja tuskaa. Vaatii sen asian hyväksymistä ja suremista.

Kaikkiin asioihin elämässä ei ole aina välttämättä ratkaisua. Voi joutua vain kohtaamaan surun, tuntemaan kivun, koska myös toivo voi olla raskasta, täyttymätön toivo, sillä se saattaa lisätä henkistä kipua. Joskus asian sureminen, siitä irti päästäminen, auttaa keskittymään muuhun, löytämään mielekkyyttä muualta. Näkemään myös niitä erilaisia muotoja rakkaudesta, jotka tuolla ketjussa kauniisti aiemmin mainittiin.

Usein meille on vain vaikeaa istua toisen tuskan ja surun seurassa. Haluamme yrittää ratkaista sen. Suruun ei ole ratkaisua.

"Uskoisin kuitenkin, että AP ei sure ihmissuhteiden puuttumista, vaan juuri tietynlaisen ihmissuhteen, parisuhteen puuttumista."

Näinhän se on. Ei ne muut ihmissuhteet samoihin tarpeisiin vastaa. Mutta ei voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

...Ei tuohonkaan havahtuminen hyvälle tunnu.

<Voittaa se ikuisen yksinäisyyden.

Hankkisit vaikka sauvakävelykaverin.
-->
Kommentti on ilmoitettu.

Kommenttisi on jonoutettu moderointia varten ja julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kommenttisi on lähetetty.
?????? 

Tänään tullut myös minulle ihan asiakommenteista..

Olen kyllä valtavan surullinen puolestasi Ap. En eniten parisuhteen puuttumisen vuoksi, vaan sen kroonisen sairautesi, jonka vuoksi et kelpaa työhönkään, taikka ole se ykkösvalinta siis.

Itsellä vähän samankaltainen tilanne, mutta tk-eläkkeellä, sinkku, keski-iän ylittänyt. 

Parisuhteessa nuorena, sairauteni vuoksi en halunnut lapsia, mies päätyi tekemään toisen kanssa, parisuhde päättyi(myös sairaudella ja työkyvyttömyydelläni osuutta hänen eropäätökseensä). Pitkään sitten sinkku, myöhemmin lyhyemmässä suhteessa, mutta erosin miehen alkoholiongelman vuoksi, johon hän ei hakenut apua. Olen yhä avoin ajatukselle parisuhteesta, mutta en hae tai odota sellaista aktiivisesti.

Olin pitkään surullinen ja masentunut, erityisesti koska terveys ei voi tulla ennalleen, siihen tuli 15 vuotta sitten suurempi käänne huonompaan. Olen nyt keskittynyt etsimään iloa liikuntaharrastuksista, tutustunut myös uusiin lajeihin. En missään tapauksessa ole niitä ihmisiä, joka tarjoaa liikuntaa ratkaisuna kaikkeen! Päinvastoin, kehottaisin etsimään itseä kiinnostavaa tekemistä. Itselleni se oli aiemmin käsityöt, ja inhosin kaikkea liikunnallista, mutta 40v täytettyäni mielenkiinnonkohteet muuttuivat. Pointti on siinä, että tekee jotain, mitä tahansa mistä pitää, joka tapahtuu kodin ulkopuolella. Toki tietysti minkä oma sairaus sallii, mutta kyllä useinmiten johonkin vielä pystyy. 

Sitä kautta minulle on alkanut myös muodostua uusia kaverisuhteita, löytynyt samanhenkisiä ihmisiä, joskus saanut vertaistukeakin, toki kuunnellen myös muita. Ei se tietenkään parisuhdetta korvaa, tai sen jättämää tyhjää tilaa täytä, mutta on se tuonut mielekästä tekemistä elämään, sisältöä, ja samalla auttaa kunnon ja sairauteni hoitoon. Eniten siinä kuitenkin on kohentunut mieli. 

Olen alkanut kokea ettei elämä ole niin joko/tai, että jos parisuhde puuttuu, niin se on sitten pelkkää peukaloiden pyörittelyä hamaan hautaan. Kohtaamieni naisten kertomukset omista parisuhteistaan ovat myös tuoneet näkökulmaa ettei sekään pelkkää onnea ole, vaan voi vaatia todella paljon, hyväkin suhde, koska elämässä tulee paljon vastaan. Etenkin jos on lapsia myös. 

Minulta lapset puuttuvat, painavasta syystä, ja se oli ehkä omakohtainen syvin suruni elämässä. Ei kuitenkaan enää sellainen, ettei elämälläni voisi olla myös muuta tarkoitusta kuin lapset tai parisuhde. Taikka työ. Joskus se on sitten muut ihmiset, ystävät, harrastukset, pienet ilonhetket, silloin kuin niistä pystyn krooniselta kivulta nauttimaan. Itse en jaksaisi enää huolehtia esim.lemmikistä, eikä ole myös varaa. Aiemmin on ollut kissa ja koira. Nyt siitäkin haaveesta luovuin hiljattain kokonaan.

Kiitos kaikille, olen saanut tältä ketjulta itsekin paljon, löytänyt taas uusia näkökulmia. <3

Erityisen paljon kiitoksia sinulle Ap tarinasi jakamisesta. Toivottavasti tämä vuosi olisi valoisampi.