Lue keskustelun säännöt.
Aiotteko jaksaa vielä vuoden 2026?
29.12.2025 |
Miten on, jaksatteko roikkua mukana vielä tulevankin vuoden? Omasta puolestani alan olla sitä mieltä, että taidan jättää leikin kesken.
En oikein enää tiedä, mitä tehdä. Aina, kun luulen, etten enää voi voida huonommin, tipahdan pykälän verran alemmas. Elän käytännöllisesti katsoen täysin yksin enkä muuta enää osaa. Toisinaan kaipaan seuraa, mutta häpeänsekainen itsevihani on niin voimakas, että toisten tapaaminen saa aikaan suoranaisen romahduksen. En kelpaa muiden ihmisten joukkoon, on kuin olisin häpeäksi omalle lajilleni. Pelkän olemassaolon itsessään ei kuuluisi tuntua näin pahalta, mutta se tuntuu. En näe minkäänlaista ratkaisua.
Tulkoon vuosi 2026 millaisena ikinä tahtookin. En usko menettäväni paljoakaan: klassinen sivistys, kielitaito, luonnon arvostaminen ja ajattelun hyveet ovat kuolleet. Enköhän minäkin voi mennä siinä samalla.
[Edellinen aloitus poistui jostakin syystä, vaikka keskustelu oli aivan asiallista. Harmittaa, koska mukana oli todella fiksuja viestejä, jotka antoivat paljon ajateltavaa. Laitan tämän siksi uudelleen - en roskapostimielessä vaan siinä toivossa, että hyvä keskustelu jatkuisi.]
Kommentit (44)
Mulla on koko ajan jotenkin odottava olo. Tuntuu, että jonkin pitäisi muuttua, mutten tiedä, minkä. Vähän kun roikkuisi välitilassa vuodesta toiseen. En odota uutta vuotta innolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Aion jaksaa. Sitten nuoruusvuosieni en ole nk kantanut maailmantuskaa harteillani. En siis enää ajattele maailmassa tapahtuvia asioita, joille en voi yhtään mitään. Toisaalta jo 13 vuotta sitten kävin kättelemässä Kuolemaa ja kaikkien mua silloin hoitaneiden lääkäreidenkin mielestä on käsittämätön ihme, että selvisin hengisssä. Arvostan tätä elämäni jatkoaikaa, vaikkei tämä olekaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Tänään on tänään, huomenna jotain muuta. Tai huomista ei enää edes ole. Tiedän, miten pienestä voi olla kiinni, onko huomista vai ei. Mulla siis tietyllä tavalla fatalistinen elämänasenne.
Järkevää puhetta ja järkevä asenne sen taustalla. Ei ihmekään, jos tuollaiset kokemukset korjaavat perspektiiviä. Kiitos, kun kerroit! Toivon Sinulle helpompaa jatkoa.
Huomaan jääneeni jumiin jonkinlaiseen "platonilaiseen an
Ehkei kannata lukea sitä Platonia, jos siitä menee nuppi sekaisin :D
Tämä vuosi on ollut yhtä alamäkeä, kunto rapistuu, motoriikka käsistä on melkein kadonnut. Ikää on jo ihan riittävä määrä, joten voi olla, että päätän lähteä tulevan vuoden aikana. Kuolinsiivous on pahasti kesken, rojua on kertynyt vuosien varrella ja sen hävittäminen on työlästä, kun kädet eivät kunnolla toimi ja näkö vetää viimeisiä. Suurin pelko on joutua yhteiskunnan hoidettavaksi ja nyt vielä pystyn lähtemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä jaksanko. Sairastan parantumatonta syöpää. Samaan aikaan minulle tarjotaan jatkuvasti töitä. Olen ottanut niitä vastaan valikoiden sillä varauksella etten pysty suoriutumaan niistä. Lisäksi aloin sokeutua. Silmäni leikattiin kaksi viikkoa sitten, enkä ole vielä tiedä oliko siitä mitään apua. Toisaalta järjetöntä leikata kuolevan ihmisen silmät. Ajattelen kuitenkin että minulla olisi vielä jotain annettavaa, mutta koska kattava kuolinsiivous on tehty, voin lähteä milloin tahansa jättämättä jälkeläistäni pulaan.
Olen todella pahoillani puolestasi. Toivon Sinulle pelkkää hyvää.
Ap
Myös minä toivon kaikkea hyvää vaikka sanat ovat melko voimattomia.
Vierailija kirjoitti:
Tämä vuosi on ollut yhtä alamäkeä, kunto rapistuu, motoriikka käsistä on melkein kadonnut. Ikää on jo ihan riittävä määrä, joten voi olla, että päätän lähteä tulevan vuoden aikana. Kuolinsiivous on pahasti kesken, rojua on kertynyt vuosien varrella ja sen hävittäminen on työlästä, kun kädet eivät kunnolla toimi ja näkö vetää viimeisiä. Suurin pelko on joutua yhteiskunnan hoidettavaksi ja nyt vielä pystyn lähtemään.
Kauhea kuulla, olen pahoillani. Tilanne vaikuttaa hurjan raskaalta. Sanoisin jotakin rohkaisevaa, jos osaisin; kaikkea hyvää, miten sitten lopulta käykään!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa jaksaa. On todella paljon "kortteja käännettävänä", vaikkei siltä tällä hetkellä tunnu. Ala selvittämään mielen salat ihan tosissaan (mene kirjastoon tai tutki netissä). Kun olin itse todella masentunut, aloitin sisäisen puheeni korjaamisen niinkin yksinkertaisella keinolla, että aina kun sain epätoivoisen ajatuksen tai mollasin itseäni - eli koko ajan - pakotin itseni jatkamaan seuraavaksi lauseella "...no mutta, olen hyvä asiassa x" tai "no mutta, asia x on maailmassa/ elämässäni hyvin". Eli ota no mutta -sääntö tänään käyttöön. Jankkaa vaikka alkuun yhtä samaa hyvää asiaa, minkä keksit. Pikku hiljaa niitä positiivisia asioita löytymään enemmän, kun harjoittaa sitä lihasta. Aivoradat alkavat kytkeytymään uudelleen ja virittymään positiiviseen perusasetukseen. Yritä pysyä läsnä tässä hetkessä harjoituksen avulla sen sijaan että murehdit mennyttä tai pelkäät tulevaa. Kärsit silloin kahdesti. Olen tullut pitkän matkan alkupisteestä. En enää halunnut päättää päiviäni ja nykyään olen aika hyvä kiitollisuusharjoituksissa ja onnellinen ihminen. Joskus hyvään tuuleen riittää vaikka lumisade tai pelkkä hyvälle maistuva herne lol. Mutta itsestä se työskentely täytyy lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa jaksaa. On todella paljon "kortteja käännettävänä", vaikkei siltä tällä hetkellä tunnu. Ala selvittämään mielen salat ihan tosissaan (mene kirjastoon tai tutki netissä). Kun olin itse todella masentunut, aloitin sisäisen puheeni korjaamisen niinkin yksinkertaisella keinolla, että aina kun sain epätoivoisen ajatuksen tai mollasin itseäni - eli koko ajan - pakotin itseni jatkamaan seuraavaksi lauseella "...no mutta, olen hyvä asiassa x" tai "no mutta, asia x on maailmassa/ elämässäni hyvin". Eli ota no mutta -sääntö tänään käyttöön. Jankkaa vaikka alkuun yhtä samaa hyvää asiaa, minkä keksit. Pikku hiljaa niitä positiivisia asioita löytymään enemmän, kun harjoittaa sitä lihasta. Aivoradat alkavat kytkeytymään uudelleen ja virittymään positiiviseen perusasetukseen. Yritä pysyä läsnä tässä hetkessä harjoituksen avulla sen sijaan että murehdit mennyttä tai pelkäät tulevaa. Kärsit silloin kahdesti. Olen tullut pitkän matkan
Kiitos pohdinnasta! Tuota olen paljon harjoitellutkin ja tullut siihen tulokseen, että ajatusten ja tunteen välillä on jokin kitka: ajattelen tietoisesti ja systemaattisesti asioita, jotka ovat hyvin ja joista on syytä olla kiitollinen, mutta kiitollisuus jää ajatustasolle sen sijaan, että muuttuisi tunteeksi. Spontaani kiitollisuus on hieno ja palkitseva tunne, mutta jotenkin en saa sitä "aktivoitua". Luulen, että itseinho on tavalla tai toisella jarruna tässä kaikessa. Kiitos joka tapauksessa, tässä on mietittävää!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen yleensä ihan valoisa ja positiivinen, mut nyt alkaa tuntua tosi toivottomalta. Niin moni asia on pitkään ollut pahasti vinksallaan. On ikävä lähteä uuteen vuoteen jo valmiiksi lannistuneissa fiiliksissä.
Koetetaan pärjätä, parempaa ensi vuotta!
Jossain helvetissäkö sitten luulet riemun repeävän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ihmisillä on noin heikko resilienssi, että lööppien katastrofiuutisointi vie elämänhalun? Kaksi sukupolvea sitten Suomessa on sodittu. Siis pommeja putoillut lentokoneesta Helsinkiin. Jokaisen lähipiirissä ollut joku kuollut tai loukkaantunut. 30 vuotta sitten tuntui, ettei talouslamasta selvitä mitenkään. Ja kas, vain alle 10 vuotta myöhemmin oli palattu juppitalouteen.
Mitä enemmän minä huolestun tulevaisuudesta, sitä päättäväisempi olen jaksamaan tuottaa sen oman panokseni työnantajafirman menestykseen ja yhteiseen veropottiin. En elättääkseni ventovieraita herkkiä kukkasia, vaan pedatakseni omalle lapselle tulevaisuutta. Näyttäisikö hänen tulevaisuutensa varmemmalle vai epävarmemmalle jos minä luovuttaisin?
Kuulostat ihan minulta, ap. Vihaan itseäni ja olemassaoloani niin paljon, etten juurikaan enää liiku kodin ulkopuolella. Tämä masennuksen aiheuttama yleinen eksistentialistinen tuska, anhedonia ja lamaannus eivät selvästi parane itsestään, mutta minulla ei ole enää voimia hakea apua. Eikä kyllä rahaakaan. Olen etsinyt töitä tuloksetta 9 kk. Työ ja säännöllinen rutiini piti minut jotenkin kiinni elämässä - nyt minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään. Yritän harrastaa ja liikkua, mutta en saa nukutuksi ja voimani ovat siksikin jatkuvasti vähissä. Ulos lähteminen on valtavan ponnistuksen takana. Ei ole uskoa siihen, että saisin töitä ja pääsisin jälleen korjaamaan elämääni parempaan suuntaan. Ainoa syy, miksi olen tässä vielä, ovat lemmikkini. Jos saan niiden elämän järjestettyä niin, että minua ei tarvita, lähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miltä tuntuu elää oikeaoppisesti luodussa keinotekoisen pelon ilmapiirissä parisuhteessa? Nyt olen sen kokenut ainakin, koen parhaillaankin.
Puolisoni on mielensä sisäisten kipujen kanssa kamppaileva ihminen, joka on jaksanut sinnikkäästi tähän asti pitkän polkunsa. Mutta valitettavasti yhtenä pärjäämisen keinona on tämä kotona toteutuva kaiken kontrolloinnin ilmapiiri. Aina kun olemme kotona ja minua pyydetään tekemään tai toimittamaan jokin asia, olen tuomittu epäonnistumaan. Tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan homman jälkeen, tai itse työtä ei ole tehty oikein tai riittävän nopeasti. Ymmärrän että puolisoni pään sisällä velloo paljon omaa päätäni pahempi kaaos kaiken tämän keskellä, mutta onko se oikein, että kaaos välittyy myös minuun, joka yritän tukea häntä?
Ovatko asiat sitten paremmin, kun saan välillä omaa "järjissä pysymisen" aikaa yksin kotona? Ei, huojennus toimii hetken. Sitten tilalle astuu pelko siitä, mitä "tällä kertaa" olen tehnyt väärin yksin kotona ollessani. Kun puoliso tulee kotiin, harvoin olen niin siistinä saanut kotia pidettyä että tulos välttäisi. tai sitten vaihtoehtoisesti puolisollani on itsellä uupunut olo päivän tekemisistä. uupuneena kohti uutta vuotta, ainakin arki tuo taas rutiineja elämään ja ennakoitavuutta.
Tulkoon mainituksi että minä olen perheen mies ja puolisoni nainen, jos joku kokee, että toisin päin tässä riistettäisiin taas naisia.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat ihan minulta, ap. Vihaan itseäni ja olemassaoloani niin paljon, etten juurikaan enää liiku kodin ulkopuolella. Tämä masennuksen aiheuttama yleinen eksistentialistinen tuska, anhedonia ja lamaannus eivät selvästi parane itsestään, mutta minulla ei ole enää voimia hakea apua. Eikä kyllä rahaakaan. Olen etsinyt töitä tuloksetta 9 kk. Työ ja säännöllinen rutiini piti minut jotenkin kiinni elämässä - nyt minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään. Yritän harrastaa ja liikkua, mutta en saa nukutuksi ja voimani ovat siksikin jatkuvasti vähissä. Ulos lähteminen on valtavan ponnistuksen takana. Ei ole uskoa siihen, että saisin töitä ja pääsisin jälleen korjaamaan elämääni parempaan suuntaan. Ainoa syy, miksi olen tässä vielä, ovat lemmikkini. Jos saan niiden elämän järjestettyä niin, että minua ei tarvita, lähden.
Miten tutulta tämä kuulostaakaan...! Osaisinpa sanoa jotakin lohdullista - julmaa, että tilanteesi on noin paha. Kunpa se vielä korjaantuisi!
Minäkin olen samalla tavalla jumissa. Oikealla puolellani on masennus ja vasemmallani syömishäiriö, ja edessä kajastaa pelkkää mustaa. Kumpaankaan en ole koskaan hakenut hoitoa, koska moni muu tarvitsisi sitä minua enemmän, enkä halua viedä tilaa keneltäkään. En edes usko, että voisin parantua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miltä tuntuu elää oikeaoppisesti luodussa keinotekoisen pelon ilmapiirissä parisuhteessa? Nyt olen sen kokenut ainakin, koen parhaillaankin.
Puolisoni on mielensä sisäisten kipujen kanssa kamppaileva ihminen, joka on jaksanut sinnikkäästi tähän asti pitkän polkunsa. Mutta valitettavasti yhtenä pärjäämisen keinona on tämä kotona toteutuva kaiken kontrolloinnin ilmapiiri. Aina kun olemme kotona ja minua pyydetään tekemään tai toimittamaan jokin asia, olen tuomittu epäonnistumaan. Tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan homman jälkeen, tai itse työtä ei ole tehty oikein tai riittävän nopeasti. Ymmärrän että puolisoni pään sisällä velloo paljon omaa päätäni pahempi kaaos kaiken tämän keskellä, mutta onko se oikein, että kaaos välittyy myös minuun, joka yritän tukea häntä?
Ovatko asiat sitten paremmin, kun saan välillä omaa "järjissä pysymisen" aikaa yksin kotona? Ei, huojennus toimii hetken. Sitten t
Kuulostaa järjettömän raskaalta, olen pahoillani! Läheinen joutuu valitettavan usein vedetyksi tuohon samaan suohon, eikä sieltä pääse helposti ylös. Onko Sinulla ketään, jolta voisit saada tukea tai joka tietää tilanteesi?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat ihan minulta, ap. Vihaan itseäni ja olemassaoloani niin paljon, etten juurikaan enää liiku kodin ulkopuolella. Tämä masennuksen aiheuttama yleinen eksistentialistinen tuska, anhedonia ja lamaannus eivät selvästi parane itsestään, mutta minulla ei ole enää voimia hakea apua. Eikä kyllä rahaakaan. Olen etsinyt töitä tuloksetta 9 kk. Työ ja säännöllinen rutiini piti minut jotenkin kiinni elämässä - nyt minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään. Yritän harrastaa ja liikkua, mutta en saa nukutuksi ja voimani ovat siksikin jatkuvasti vähissä. Ulos lähteminen on valtavan ponnistuksen takana. Ei ole uskoa siihen, että saisin töitä ja pääsisin jälleen korjaamaan elämääni parempaan suuntaan. Ainoa syy, miksi olen tässä vielä, ovat lemmikkini. Jos saan niiden elämän järjestettyä niin, että minua ei tarvita, lähden.
Tulipa kurja olo puolestasi, halaus sinulle <3. Toivottavasti löydät vielä jonkun muun ratkaisun!
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Aion jaksaa. Sitten nuoruusvuosieni en ole nk kantanut maailmantuskaa harteillani. En siis enää ajattele maailmassa tapahtuvia asioita, joille en voi yhtään mitään. Toisaalta jo 13 vuotta sitten kävin kättelemässä Kuolemaa ja kaikkien mua silloin hoitaneiden lääkäreidenkin mielestä on käsittämätön ihme, että selvisin hengisssä. Arvostan tätä elämäni jatkoaikaa, vaikkei tämä olekaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Tänään on tänään, huomenna jotain muuta. Tai huomista ei enää edes ole. Tiedän, miten pienestä voi olla kiinni, onko huomista vai ei. Mulla siis tietyllä tavalla fatalistinen elämänasenne.
Järkevää puhetta ja järkevä asenne sen taustalla. Ei ihmekään, jos tuollaiset kokemukset korjaavat perspektiiviä. Kiitos, kun kerroit! Toivon Sinulle helpompaa jatkoa.
Huomaan jääneeni jumiin jonkinlaiseen "platonilaiseen an
On varmasti kiduttavaa elää vain oman itsekeskeisen päänsä sisällä. Oletko koskaan miettinyt mitä voisit antaa muille (sen sijaan mitä itse elämältä saat ja miltä sinusta juuri nyt tuntuu?) -eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat ihan minulta, ap. Vihaan itseäni ja olemassaoloani niin paljon, etten juurikaan enää liiku kodin ulkopuolella. Tämä masennuksen aiheuttama yleinen eksistentialistinen tuska, anhedonia ja lamaannus eivät selvästi parane itsestään, mutta minulla ei ole enää voimia hakea apua. Eikä kyllä rahaakaan. Olen etsinyt töitä tuloksetta 9 kk. Työ ja säännöllinen rutiini piti minut jotenkin kiinni elämässä - nyt minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään. Yritän harrastaa ja liikkua, mutta en saa nukutuksi ja voimani ovat siksikin jatkuvasti vähissä. Ulos lähteminen on valtavan ponnistuksen takana. Ei ole uskoa siihen, että saisin töitä ja pääsisin jälleen korjaamaan elämääni parempaan suuntaan. Ainoa syy, miksi olen tässä vielä, ovat lemmikkini. Jos saan niiden elämän järjestettyä niin, että minua ei tarvita, lähden.
Miten tutulta tämä kuulostaakaan...! Osaisin
"Kumpaankaan en ole koskaan hakenut hoitoa, koska moni muu tarvitsisi sitä minua enemmän, enkä halua viedä tilaa keneltäkään."
😂 Älä nyt viitsi. Sinä et hae apua koska et halua ottaa elämästäsi ja itsestäsi vastuuta. Mukavampi ruikuttaa vauvalla itsetuhoisista ajatuksista muilta samanlaisilta huomiota saaden, verhoat kaiken toki mukasyvälliseen pohdiskeluun kuten kaltaisesi tykkäävät tehdä.
Aion jaksaa vielä noin 30 vuotta eteenpäin. Minulla on rakkaiita ihmisiä, puoliso, lapset ja sisarukset, joiden vuoksi kannattaa jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Aion jaksaa vielä noin 30 vuotta eteenpäin. Minulla on rakkaiita ihmisiä, puoliso, lapset ja sisarukset, joiden vuoksi kannattaa jaksaa.
Mä sinnittelen mummoni takia. Hän on kyllä 91-vuotias, joten ei tässä kauaa tarvii kärvistellä.
Järkevää puhetta ja järkevä asenne sen taustalla. Ei ihmekään, jos tuollaiset kokemukset korjaavat perspektiiviä. Kiitos, kun kerroit! Toivon Sinulle helpompaa jatkoa.
Huomaan jääneeni jumiin jonkinlaiseen "platonilaiseen ansaan", jossa aineellinen olemassaolo on vajavaiseksi tuomittu. En edes usko tuonpuoleiseen tai toiseen todellisuuteen mutta huomaan silti pitäväni aineellista maailmaa jotenkin rampana ja kiduttavana. Täällä on vaikea olla.
Ap