Uskon, että puolison kuolemasta selviää " helpommalla" , kuin vanhemman tai lapsen...

Nyt aikuisena jos menettää vanhempansa, se luonnollisesti on vähemmän paha asia kuin puolison menettäminen. Itse olen menettänyt isäni kun olin 10 vuotias ja silloin se tuntui pahalta ja tuntui toosiiiii pitkään pahalle. Eli jos lapsena menettää vanhempansa luulen sen olevan pahempaa kuin aikuisena puolison menettäminen.

En siis saisi häntä mitenkään takaisin enkä korvattua. Kuin en myöskään vanhempiakaan tietysti, mutta vanhempien aika joka tapauksessa yleensä tulee tässä elämässä ennen meitä, se on luonnollisempaa ja siten myös hyväksyttävämpää.

uskon siis että jos menettää lapsena vanhempansa niin lapsi ei ole vielä valmis menettämään vanhempiaan niin nuorena ja silloin se vaikeaa. Näin aikuisena tietenkin on puolison menettäminen pahempaa kuin vanhemman.

Oman lapsen kuolema on kaikista kauheinta!

Hain itse eroa exästäni kahdeksantoistavuoden jälkeen, enkä ole osannut ottaa uutta vaikka erostakin jo aikaa kohta saman verran.

Olisi varmaan silti ollut hänen kuolemansa paha jos ykskaks yllättäen, sairaan ihmisen kuolema on helponpi hyväksyä!

Joillekkin puolison kuolema on varmasti helpotus.

Menetin mieheni 16 onnellisen yhteiselon jälkeen kun lapseni oli 2v ja 6kk. Muserruin täysin, siis aivan totaalisesti! Olisin ollut aivan valmis lähtemään itsekin mutta jotenkin lasten läsnäolo esti konktreettiset teot. Itsetuhoisesti elin kylläkin.



Ja mitä tulee " uuteen" mieheen, niin niille idiooteille jotka luulevat että ihminen on kertakäyttötavaraa ja että uusi korvaa vanhan, niin en edes tiedä mitä sanoa muuta kuin että kyllä elämä teitäkin opettaa. KUKAAN ei KOSKAAN voi viedä toisen ihmisen paikkaa. Vaikka uusi rakkaus tulisikin niin kaipaus kytee aina siellä taustalla. Itse olen ollut yksin nyt 3 vuotta ja sylin kaipuu on kova, mutta KOSKAAN ei kukaan korvaa lasteni isää.



Minusta osoittaa täyttä kypsymättömyyttä tällaiset aloitukset yleensäkin.

Mutta laitanpa listan ketkä ovat tärkeimpiä.



-Esikoinen

-Kuopus (molemmat on yhtä rakkaita mutta esikoisen tunnen jo paremmin, osaa puhua, ilmaista itseään, kuopus on vasta 11kk)

-Mieheni

-Äitini

-Veljeni



Juuri tuossa järjestyksessä. Äitiini on ihan ok välit, silti en voisi kuvitellakaan menettäväni miestäni.



Isä on jo kuollut.

Hyvin läheisellä tarkoitan esimerkiksi kolmea rakkainta ihmistä elämässäsi.



Kuin suru olisi verrannollinen siihen, missä suhteessa vainaja on ollut surevaan? Suhtaudut suruun kuin se olisi projekti, jonka päätyttyä voit ottaa uuden ihmisen menetetyn tilalle.



Ei elävässä elämässä niin mene. Ensinnäkin kuka tahansa voi olla se pahin menetys. Jollekin se on täti, toiselle isä, toiselle ystävä. Oman lapsen menetys menee ehkä ainoana poikkeuksena, s eon aivan omanlaisensa menetys. Mistään muista ihmissuhteista ei voi automaattisesti olettaa, että juuri se olisi kaikille kipein paikka.



Toisekseen suru ei ole mikään prosessi, josta selvitään. Siitä ei välttämättä selviä koskaan. Ylensä aika helpottaa, mutta on surua, joka ei helpota. On myös surua, joka tulee ja menee. Ja sellaista joka lievenee ajan kanssa. On ihan kaikenlaista surua!



Kolmas juttu on se, että kukaan ei koskaan voi paikata sitä tilaa, joka jää hyvin rakkaan kuolleen jälkeen. Se uusi mies on uusi mies. Ei hän paikkaa automaattisesti tyhjää paikkaa tai lievitä menetyksestä aiheutunutta surua. Se tyhjä paikka on aina olemassa.

Minä tappaisin itseni, jos tuo ukko tuosta kuolisi. Aivan sama kuinka lapsellista tai vastuutonta se teidän muiden mielestä olisi- en tahdo nähdä maailmaa jossa hän ei ole...sille, jonka logiikalla miehiä saa aina uusia: niin saa lapsiakin. Miten lapsi olisi sen ainutlaatuisempi kuin miehesikään, jos saan kysyä? Rakastan paljon lastani mutta hän on aivan eri asemassa mieheni kanssa. Kumpikaan ei korvaa toista!

minkälaiset suhteet ovat itsellä näihin ihmisiin. Jollakin on huono mies, josta haluaiskin eroon ja ihanat vanhemmat, toisella on huonot suhteet vanhempiin ja todella hyvä mies ihmisenä jne.

Jokaista ihmistä jään kaipaamaan, etukäteen sitä ei tiedä kuinka paljon.

evat joskus. Tosin jos vanhempi kuolee siinä vaiheessa, kun olet vasta lapsi, niin sehän on varmasti tosi raskas tilanne.

suurin osa kai menettää vanhempansa silloin kun vanhemmat ikääntyvät, eli se on luonnollinen tapahtuma, joka kuuluu normaaliin elämään ja koskettaa miltei jokaista ihmistä . Nuoren puolison tai lapsen menettäminen ei todellakaan kuulu siihen tavalliseen elämänkulkuun, miten kaikki toivoisivat elämän menevän. Eikä sitä menetettyä ihmistä todellakaan saa takaisin eikä voi korvata kenelläkään muulla, vaikka sinä niin luuletkin.

Oman lapsen kuolema on varmasti pahinta, mitä voi joutua kokemaan. Puolison kuolema voi olla joko loppuelämän suru tai sitten siitä voi päästä yli nopeasti, kuten oma puolisoni pääsi exänsä kuolemasta.

Veljeni on sairas, ja kuoleman uhka on välillä läsnä. Olisi ihan kauhea menettää hänet. Hän on ainut sisarus minulle...

Ei sillä, rakastan miestäni, mutta silti...

Veri on vettä sakeampaa.

Mutta jos oman puolison kuoleman surusta ei pääse yli, niin miten voi ottaa sitten koskaan uutta puolisoa?

ja se, että jatkaa elämäänsä eteenpäin ja joskus löytää uuden kumppaninkin, ei tarkoita sitä, etteikö suru seuraisi silti mukana. 3

Aivan 100% varmasti mieheni on se rakkain ja läheisin (meillä ei ole lapsia) ja hänen menettämisensä olisi kauheinta. Lisäksi kun se on ollut jo lähelläkin vakavan sairauden vuoksi.

Äidistä ja isästä on jo tehty muutenkin pesäero, mutta puolison kanssa on ollut tarkoitus elää elämänsä loppuun asti... Äidin ja isän kuolema on väistämätön, luonnon laki, että ensin menevät vanhemmat, joten samanikäisen puolison kuolema on vaikeampi hyväksyä.

äidin 16 vuotiaana ja isän nyt 35 vuotiaana. Aika ihmeellistä, mutta isän kuoleman otin raskaammin kuin äidin. Olen itkenytkin sitä enemmän, ehkä se johtui siitä, että nyt ei ole enää ketään ennen mua. Olen siis sitä vanhinta polvea.



Puolison kuolema ei olisi varmaankaan hirveä katastrofi, paitsi lasten näkökulmasta se, että heidän isänsä kuolisi. Lapsen kuolema olisi minulle hirveä järkytys, varsinkin nuorimman joka nyt 3 vuotta. Vanhimmat lapseni ovat jo aikuisuuden kynnyksellä.