Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suru kun lapset kasvavat
09.12.2025 |
Mulla on ruvennut tulemaan jo ahdistukseen asti surua siitä, kun lapset kasvavat. Vaikka olen samalla siitä tietysti onnellinen ja iloinen, että kehittyvät normaalisti.
Olen viimeaikoina ruvennut miettimään, mitä kaikkea on jäänyt lasten kanssa tekemättä. Vaikka olen aina yrittänyt olla tietoinen ja läsnä hetkessä, silti tuntuu, että kiire ja muu stressi elämässä on vienyt niin paljon voimia, etten tehnyt tarpeeksi sellaisia asioita lasten kanssa mitä olisin halunnut (esim. askarrellut ja leikkinyt). Silloin kun lapset olivat pieniä, sitä oli vaan niin väsynyt.
Nyt sydäntä oikein repii, kun tajuaa että haluaisi palata ajassa taaksepäin. En olisi uskonut, että tämä osuisi omalle kohdalle näin, sillä olen erittäin perhekeskeinen ihminen. Olen ollut paljon kotona, ei oikeastaan omia harrastuksiakaan. Olen ollut omistautunut perheelleni. Mutta samaan aikaan on elämän varrella ollut paljon haasteita, jotka ovat vieneet voimia. Sen vuoksi ei ole jaksanut niin paljoa mitä olisi halunnut.
Miten näin voi päästä käymään, että samaan aikaan on vuosien varrella tiedostanut ajan kulumisen ja yrittänyt tehdä parhaansa ja silti nyt kun lapset ovat jo 11 v ja 15 v niin on kauhean surullinen olo ja tuntuu että tekisi mitä vaan että pääsisi ajassa taaksepäin.
Onko muilla ollut tällaista? Miten selvitä näistä tunteista, jotta pystyisi nauttimaan tästä ajasta? Tiedän että vielä tuon ikäisten kanssa jotain kivaa yhteistä voi tehdä (esim. pelaaminen) mutta askartelu ja leikit eivät enää juurikaan kiinnosta. Ja siitä täytyisi nyt päästä yli.
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen kokenut aivan samanlaisia tunteita, ja ei niissä ole mitään pahaa, toisin kun täällä on kommentoitu. Ongelmaksi se muodostuu jos lasten edessä märehtii.
Itselleni oli aivan valtava kriisi kun esikoinen aloitti koulun. Kuopus on vielä 4v, eli pieni toki, mutta kasvaa kovaa vauhtia. Itselläni ollut aina ongelmia jaksamisen kanssa, ja haluaisin jaksaa lasten kanssa enemmän touhuja, kuin mitä jaksan. Ja haluaisin haluta leikkiä, olen huono siinä. Välillä nämä kaikki mietteet saa minut ihan allapäin olevaksi ja itkuiseksi. Mielestäni se kertoo nimenomaan siitä että lapset ovat rakkaita ja tärkeintä maailmassa <3
Leikkiminen on kyllä kannattavaa. Siinä kehittyy tiivis ja yhteinen side lapseen. Mä oon yrittänyt leikkiä lapseni kanssa joka päivä (jos ei ole harrastuksia). Kun tyttö oli pieni leikittiinkin melkein päivittäin. Tytön
Minusta tuntui ihan tyhmältä leikkiä, mutta päätin, että kun lapsi sitä pyytää, niin sitten menen mukana.
Varmaan moni kritisoi, mutta kasoin kellosta ajan; puoli tuntia pitää ainakin paneutua leikkiin.
Jos oli hyvä homma menossa, niin aikaa meni joskus parikin tuntia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän samanlaisia fiiliksiä täällä. Lapset 12 ja 10. Molemmilla murrosikä jo alkanut ja kova tarve itsenäistyä. Nyt aloin pikkuhiljaa olla valmis ajatukselle kolmannesta lapsesta, josta mies on jo pidempään haaveillut. Meinattiin jo lähteä yrittämään, kunnes yhtäkkiä sain diagnoosin vaikeasta ja pitkälle edenneestä endometrioosista, joka on ilmeisesti jyllännyt vuosikausia lähes täysin oireettomana. Olen 36-vuotias. Magneettikuvauksista kävi ilmi, että munanjohtimet täynnä verta ja täysin tukossa. Kuulemma luonnollisen raskauden todennäköisyys on n. 2%, ja melko matala myös jopa hedelmöityshoitojen avulla. Lisäksi tosiaan kaksi isoa endometrioomaa molemmissa munasarjoissa. Ehkä parempi siis vain jättää haaveeksi se kolmas lapsi. Otan positiivisena siis sen, että tein lapset silloin nuorena kun siihen vielä pystyin. Jos olisin odottanut, niin olisi voinut olla jo myöhäistä. Ei olisi tullut mieleenkään, että näinkin voisi käydä...
10v ei todellakaan ole murrosikäinen ja 12v myös on sen suhteen vielä hyvin alussa.
Iso kiitos kaikille jotka myötätuntoisesti kommentoivat ja jakoivat ymmärrystä. <3 Näymmä tämän suuntaista muillakin on, mutta kai tästä sitten yli päästään vaikka vaikeita tunteita herättääkin.
Tänäänkin, kun kävelin kaupan leluhyllyjen ohi, niin haikeus iski lujaa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Se on kyllä nykyään monelle tärkeää että käy kuormittavissa töissä ja siinä ei sitten ole aikaa oikeasti tärkeille asioille. Sehän ei ole kansalaisten syy vaan sen että nykyinen yhteiskunta on tällainen. Harva edes osaa käsittää oman elämänsä älyttömyyttä.
ap voi tehdä muutoksen nyt tai jatkaa samaa rataa kuin aiemmin.
Samoja ajatuksia.
Ne työt missä olen ollut, ovat kyllä olleetkin raskaita ja voimaa vieviä, myös osa-aikasella työajalla. Sepä tässä onkin kun perheellinen tarvitsisi rahaa elämiseen, mutta entä jos ei ole verkostoja parempaan työhön ja on pakko mennä niihin raskaisiin matalapalkkatöihin.
Se niin surettaakin, että työ vie voimia tärkeimmältä. Vaikka jotain töitä tietysti tarviikin tehdä, mutta vain onnekkaimmat saa sellaisen työn, jonka jälkeen jää vielä voimia muuhun. Jotkut ihmiset myös väsyy herkemmin.
Pitäisi antaa aito mahdollisuus kotiäitiyteen mutta yhteiskunta ei tätä tue. Töitä kun ehtii tehdä kymmeniä vuosia, mutta lapset ovat vaan hetken pieniä.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekemättömät asiat vaan kaduttaa niin.
-ap
Mitkä asiat jäivät tekemättä? Matkustelu?
Ei vaan olisin halunnut enemmän puuhailla, esim. askarrella ja leikkiä.
-ap
No ala puuhailemaan jos haluat askarrella. Ehkä lapset ovat olleet tyytyväisiä, ettei ole pakotettu askartelemaan. Kysy lapsilta haluavatko tulla tekemään jouluaskartelua, kun se sinulle olisi tärkeää. Sitten voit kysyä mitä he haluaisivat tehdä yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"10v ei todellakaan ole murrosikäinen ja 12v myös on sen suhteen vielä hyvin alussa."
Millä vuodisadalla oikein elät? Voi kuule, tytöillä voi alkaa murrosikä jo 8-vuotiaana. Minun tyttärelläni se alkoi 9-vuotiaana. Minulla on siis 10-vuotias tyttö ja 12-vuotias poika, ja molemmilla todellakin on murrosikä hyvässä vauhdissa. Lääkärintarkastuksessa lääkäri sanoi, että tytön kuukautiset alkavat hyvin todennäköisesti ensi vuoden aikana kaikkien merkkien mukaan. Itsellänikin alkoivat 11-vuotiaana. Tässäpä hieman faktoja:
"Tyttöjen murrosikä alkaa yleensä 813 vuoden iässä."
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00453
"Poikien murrosikä alkaa yleensä 913,5 vuoden iässä."
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00454
Voi kun saisi nuo pienet vaatteet vielä narulle kuivumaan!
Mennyttä aikaa ei saa takaisin, nyt teet lasten kanssa heidän ikään sopivia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo perhekeskeisyys on osasyy miksi sinulla on nyt näitä fiiliksiä. Lapsesi kasvavat, kasva sinäkin mukana tai 10v päästä surkuttelet miksi käytit tämän ajan itsesi säälimiseen.
Olet varmasti hyvä äiti lapsillesi :)
Vierailija kirjoitti:
Ja paradoksaalista ehkä sekin, että olen introvertti ja herkkä, jonka vuoksi lapsiperhe-elämä on myös kuormittanut. Mutta silti olen perhekeskeinen ja tykännyt tehdä asioita lasten kanssa -> jotka taas ovat helposti vieneet voimia.
-ap
Ymmärrän ap hyvin. Olen myös introvertti ja herkkä, silti lapsen kasvattaminen tuntuu minusta tärkeimmältä elämäntehtävältä joka mulle on annettu. On päiviä kun kaipaan sitä oma rauhaa, mutta sitä onneksi järjestyy silloin tällöin. Ei ehkä niin paljon kuin haluaisin, mutta koitan ajatella sen niin että vielä tulee aika jolloin mulla on "liiaksikin" aikaa tehdä niitä omia juttujani hiljaisuudessa. Olen kuitenkin tottunut tähän että ympärillä on nyt ääntä ja vauhtia piisaa. Poika täyttää keväällä 4. Ja nämä vuodet on muuten menneet nopeammin kuin mikään ajanjakso elämässä ennen tätä. On pakko myöntää että toisinaan tunnen valtavaa haikeutta siitä, kun tää kaikki yhteinen arvokas aika vähenee ajan myötä (kun alkaa koulu, jne...). Hoidan lasta vielä kotona, kerhossa käy ja harrastuksessa. Pienen lapsen tapa katsoa tätä maailmaa on sellainen asia, mitä soisi meidän aikuistenkin kokevan tässä kiireen täyttämässä ajassa. Kun hämmästellään yhdessä puuhun kiipeävää oravaa tai tutkitaan kun muurahaiset kulkee polkuaan pitkin. Kun ihmetellään vuodenaikojen vaihtelua. Listaa vois jatkaa loputtomiin. Alan melkein pillittämään tässä kirjoittaessa. Jokainen päivä lapsen kanssa on niin arvokas. Jopa nekin päivät kun omat hermot on koetuksella uhmakiukuttelusta tms. Koitan nyt ottaa ilon irti tästä yhteisestä ajasta ja talletan nää muistot sydämeen ja valokuviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mus surettaa, että meillä jäi lapsiluku yhteen miehen toiveesta. Lapsi kohta täysi-ikäinen ja itse en enää lapsia saa ikäni puolesta.
No just joo. Entä jos sisarukset oliskin olleet toistensa vastakohdat ja tapelleet koko sen ajan kun asuisivat kotona ja vielä sen jälkeenkin? Siinä vasta oliskin surua. Ole onnellinen yhdestä, kohta aikuiseksi, kasvatetusta lapsesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla esikoisen murrosikä teki tehtävänsä... Niin vaikean kautta mentiin, että on kyllä vain helpotus että hän on täysi-ikäinen. Murrosiällä on biologinen tehtävä koska muutenhan "ero" tosiaan on liian kivulias sekä lapselle että vanhemmalle.
Elämä menee eteenpäin ja se on haikeaa. mutta jokainen päivä on yllättävän pitkä ja täynnä hetkiä joista voi nauttia
Teini-iässä tulee vaan niitä huonoja muistoja kun tulee huumeet, rikokset, alkoholi ja väkivalta kuvioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua taas surettaa, kun lapseni ei ole sairautensa vuoksi vielä valmis muuttamaan omilleen. Ja muutama muukin "aikuistumisriitti" pitää siirtää myöhemmäksi. Onneksi sairaus on parannettavissa, joten uskon vahvasti, että hän tuosta vielä pääsee omilleen.
Lapsesi ovat viel nuoria ja niiden kanssa voi harrastaa kivoja asioita. Ei syyta surkutella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekemättömät asiat vaan kaduttaa niin.
-ap
Mitkä asiat jäivät tekemättä? Matkustelu?
Ei vaan olisin halunnut enemmän puuhailla, esim. askarrella ja leikkiä.
-ap
Mene päiväkotiin keikkasijaiseksi. Siellä saat oikeasti askarrella ja leikkiä.
Nyt eläkemummelina muistelen joskus kaiholla niitä ihania aikoja, kun lapset olivat pieniä. Touhuilimme yhdessä paljon, mutta vieläkin enemmän olisin voinut olla aidosti läsnä. Parhaani tein, ja on pakko myöntää, että enää en jaksaisi sitä huisketta. Nyt nautin mummona lastenlapsista. On ihanaa touhuilla heidän kanssaan, mutta muutaman päivän touhujen jälkeen lepo on tarpeen.
Nyt kun ap:n lapset lähestyvät murrosikää, on hyvä aika keksiä uusia yhteisiä juttuja. Me teimme nuorison kanssa kerran vuodessa yhdessä matkan mielenkiintoisiin paikkoihin eri puolille Eurooppaa. Lasten ollessa pieniä emme pystyneet reissaamaan. Tämä oli niin houkutteva mahdollisuus, että nuoret lähtivät innolla mukaan jopa pahimmassa änkyrävaiheessa. Murkuille, jotka tunnetusti piehtaroivat oman napansa ympärillä, teki hyvää nähdä erilaista elämää. Nyt murkuista on kasvanut vastuullisia keski-ikäisiä aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Tuo perhekeskeisyys on osasyy miksi sinulla on nyt näitä fiiliksiä. Lapsesi kasvavat, kasva sinäkin mukana tai 10v päästä surkuttelet miksi käytit tämän ajan itsesi säälimiseen.
Olet varmasti hyvä äiti lapsillesi :)
Totta varmasti tuokin.
Kiitos :)
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja paradoksaalista ehkä sekin, että olen introvertti ja herkkä, jonka vuoksi lapsiperhe-elämä on myös kuormittanut. Mutta silti olen perhekeskeinen ja tykännyt tehdä asioita lasten kanssa -> jotka taas ovat helposti vieneet voimia.
-ap
Ymmärrän ap hyvin. Olen myös introvertti ja herkkä, silti lapsen kasvattaminen tuntuu minusta tärkeimmältä elämäntehtävältä joka mulle on annettu. On päiviä kun kaipaan sitä oma rauhaa, mutta sitä onneksi järjestyy silloin tällöin. Ei ehkä niin paljon kuin haluaisin, mutta koitan ajatella sen niin että vielä tulee aika jolloin mulla on "liiaksikin" aikaa tehdä niitä omia juttujani hiljaisuudessa. Olen kuitenkin tottunut tähän että ympärillä on nyt ääntä ja vauhtia piisaa. Poika täyttää keväällä 4. Ja nämä vuodet on muuten menneet nopeammin kuin mikään ajanjakso elämässä ennen tätä. On pakko myöntää että t
Kiva kuulla etten ole yksin tuntemusteni kanssa. Juuri tuo ajatus on itsellänikin, että lapsen kasvattaminen tuntuu tärkeimmältä elämäntehtävältä. Ja niinkuin kirjoititkin, niin se lapsen tapa katsoa ja ihmetellä maailmaa on niin ainutlaatuinen. Ikinä ei ole katunut sellaista päivää, kun on päättänyt tehdä lapsen kanssa jotakin kivaa. Täytyy yrittää silti tästä kaikesta haikeudesta huolimatta keskittyä vielä itsekkin näihin vuosiin.
-ap
Alue: Aihe vapaa
Mä oon itse niin onnellinen kuin lapset kasvaa ja aikuistuu, suhde heihin muuttuu, ja sinusta tulee heille enemmän ystävä kuin äiti.