Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jolla ei ole elämässä enää mitään odotettavaa?
27.11.2025 |
Ei unelmia, ei mitään kivoja juttuja tulossa, mitä voisi odottaa. Samaa oravanpyörää viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kaikki mitä ennen tykkäsi tehdä, on nyt unohdettu liian epäkäytännöllisenä. Eikä ne enää edes kiinnosta.
Ja olen vasta reilu 30.
Kommentit (41)
Mä, ikää 48. En mä kyllä mitään odotettavaa tai unelmia kaipaakaan. Olen tyytyväinen elämääni tällaisenaan. Hetki kerrallaan, nautiskellen kun on nautittavaa, sinnitellen kun on kärsittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä.
Oot kuin mä, iänkin osalta!
Vierailija kirjoitti:
Mä, ikää 48. En mä kyllä mitään odotettavaa tai unelmia kaipaakaan. Olen tyytyväinen elämääni tällaisenaan. Hetki kerrallaan, nautiskellen kun on nautittavaa, sinnitellen kun on kärsittävää.
Miten tuollaisen saavuttaa? Olen aina ollut touhuava projekti-ihminen. Nyt olen toivon menettänyt sohvaperuna.
Etkö odota joulukuusen valoja, täysikuuta talvitaivaalla, torstain hernekeittoa, seuraavaa saunakertaa, kevään ensimmäisiä lehtiä, kesän yöttömiä öitä? Mikä on muuttunut epäkäytännölliseksi?
No minä odotan sitä Joelin näköistä poikaystävää kun en kerran voi Joelia saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etkö odota joulukuusen valoja, täysikuuta talvitaivaalla, torstain hernekeittoa, seuraavaa saunakertaa, kevään ensimmäisiä lehtiä, kesän yöttömiä öitä? Mikä on muuttunut epäkäytännölliseksi?
No en tosiaankaan. Ei nuo ole minulle mitään sen kummempia nautintoja. Koko tunne-elämäni on latistunut. Matkustella ei viitsi, koska se on vaikeaa ja kallista, eläimiä ei viitsi pitää kun on kalliita ja sitovia, mitään ei viitsi tehdä kun se vaatii kaikennäköisiä järjestelyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Minä olen. Ja kun sen oikein oivaltaa, niin ei ole mitään ihanampaa. Vapaus. Oma harrastukseni on kirjojen kerääminen ja luon faktatietoon pohjautuvia salaliittoteorioita nettiin monella eri kielellä. Oujee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä, ikää 48. En mä kyllä mitään odotettavaa tai unelmia kaipaakaan. Olen tyytyväinen elämääni tällaisenaan. Hetki kerrallaan, nautiskellen kun on nautittavaa, sinnitellen kun on kärsittävää.
Miten tuollaisen saavuttaa? Olen aina ollut touhuava projekti-ihminen. Nyt olen toivon menettänyt sohvaperuna.
Aika monet taitaa saavuttaa vanhemmiten, mutta touhuajat vähän myöhemmin, joko saavutettuaan pääasialliset unelmansa jo, tai jos vaan enää mikään ei oikein nappaa.
Itse olen aina ollut vähän tällainen. En koskaan ole nuorenakaan ihmeemmin tavoitellut mitään, vaan mennyt virran mukana. Kun mahdollisuuksia on auennut, koulutuksiin, töihin, parisuhteisiin, olen tarttunut niihin, mutten ole erityisesti asettanut tavoitteita ja pyrkinyt niihin. Esim. lapsiasiakin, mä olin että saa tulla jos sopiva kumppani löytyy ja biologisesti onnistuu, jos ei niin ei haittaa. En löytänyt vakipuolisoa, enkä saanut lapsia. Tämä on ihan hyvä näin. Kuten varmasti olisi ollut se lapsivaihtoehtokin. Ikä on vielä tuonut sen, että osaa nauttia valtavan pienistä asioista. Ei tarvi olla mikään onnistuminen töissä tai mitään, riittää se että on kaunis aamu kun katson ikkunasta, tai kahvi tuoksuu erityisen hyvälle, tai joku ohjelma telkkarista on hauska. Tai vaan se että on kiva olo muuten vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat masentuneelta.
Meinasin tulla sanomaan tätä.
T. Ikätoveri
Tuo on masentuneen ja rasittuneen puhetta. Jos ei ole masentunut, ei haittaa jos ei olekaan mitään erityistä odotettavaa, kun on kivaa muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etkö odota joulukuusen valoja, täysikuuta talvitaivaalla, torstain hernekeittoa, seuraavaa saunakertaa, kevään ensimmäisiä lehtiä, kesän yöttömiä öitä? Mikä on muuttunut epäkäytännölliseksi?
No en tosiaankaan. Ei nuo ole minulle mitään sen kummempia nautintoja. Koko tunne-elämäni on latistunut. Matkustella ei viitsi, koska se on vaikeaa ja kallista, eläimiä ei viitsi pitää kun on kalliita ja sitovia, mitään ei viitsi tehdä kun se vaatii kaikennäköisiä järjestelyjä.
Joo ihan selvä masennus. Nimenomaan se ponnistelu ja asioiden saavuttaminen saa elämän tuntumaan elämältä. Masentunut jättää pikkuhiljaa elämästään pois kaiken nautintoa tuottavan, kun ajattelee että on parempi olla ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä, ikää 48. En mä kyllä mitään odotettavaa tai unelmia kaipaakaan. Olen tyytyväinen elämääni tällaisenaan. Hetki kerrallaan, nautiskellen kun on nautittavaa, sinnitellen kun on kärsittävää.
Miten tuollaisen saavuttaa? Olen aina ollut touhuava projekti-ihminen. Nyt olen toivon menettänyt sohvaperuna.
Aika monet taitaa saavuttaa vanhemmiten, mutta touhuajat vähän myöhemmin, joko saavutettuaan pääasialliset unelmansa jo, tai jos vaan enää mikään ei oikein nappaa.
Itse olen aina ollut vähän tällainen. En koskaan ole nuorenakaan ihmeemmin tavoitellut mitään, vaan mennyt virran mukana. Kun mahdollisuuksia on auennut, koulutuksiin, töihin, parisuhteisiin, olen tarttunut niihin, mutten ole erityisesti asettanut tavoitteita ja pyrkinyt niihin. Esim. lapsiasiakin, mä olin että saa tulla jos sopiva
Lisään vielä, että ap kuulostaa kyllä vähän oravanpyörään uupuneelta nyt. On ollut mullakin sellaisia vaiheita, varmaan juurikin kolmenkympin kriisissä eniten. Että tätäkö se nyt on seuraavat yli 30 vuotta. Hyvä se on kyseenalaistaakin, vaihtoehtojakin voi hyvinkin olla, itselle sopivampaa työtä vaikka. Toisaalta monelle käy niinkin kuin mulle, ettei se "oravanpyörä" enää tunnukaan pahalta, että siinä oppii ottamaan rennosti ja nauttimaankin.
Toisaalta on onnellisen ihmisen merkki että osaa nauttia hetkestä eikä aina odota jotain parempaa tulevaksi. Keskiviikkokin on ihan hyvä päivä, ei aina kannata odottaa lauantaita, noin esimerkkinä.
Kannattaa lueskella filosofiaa tai psykologiaa. Sieltä löytyy paljon harjoituksia joiden avulla arvostus arkea kohtaan löytyy. Itsellä toimii esim sellainen, että mietin mikä olisi fiilis jos saisin fataali diagnoosin, että eikö nykyhetki olisi siihen verrattuna aivan luksusta. Tai jos mies alkaa tympiä, niin mietin että jos se kuolisi huomenna, ja heti alkaa löytyä asioita mitä tulisi ikävä. Voi tavallaan tehdä itsensä kateelliseksi nykyhetkestä, kaikessa tavallisuudessaan, ilman että kenenkään pitää oikeasti kuolla tai sairastua. Koska joskushan se on edessä, niin ei ole edes niin kaukaa haettua.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on masentuneen ja rasittuneen puhetta. Jos ei ole masentunut, ei haittaa jos ei olekaan mitään erityistä odotettavaa, kun on kivaa muutenkin.
Elämäntilanne on sellainen, että raskasta on, ja taakka ja huoli kestää eliniän, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. En juuri itkeskelen, ja nautinkin välillä vaikka hyvästä ruuasta tai leffasta, mutta valoa ei silti ole tunnelin päässä.
Aiemmin oli tuollaisia ajatuksia, kun työelämään sijoittuminen ja urahaaveet eivät onnistuneet kuten toivoin ja psyykkinen vointi romahti.
Nyt haaveena on edelleen kehittyä henkisesti, pitää taidenäyttely ja treenata itseni ensimmäistä kertaa hyvään fyysiseen kuntoon ja juosta pitkiä matkoja.
N53
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lueskella filosofiaa tai psykologiaa. Sieltä löytyy paljon harjoituksia joiden avulla arvostus arkea kohtaan löytyy. Itsellä toimii esim sellainen, että mietin mikä olisi fiilis jos saisin fataali diagnoosin, että eikö nykyhetki olisi siihen verrattuna aivan luksusta. Tai jos mies alkaa tympiä, niin mietin että jos se kuolisi huomenna, ja heti alkaa löytyä asioita mitä tulisi ikävä. Voi tavallaan tehdä itsensä kateelliseksi nykyhetkestä, kaikessa tavallisuudessaan, ilman että kenenkään pitää oikeasti kuolla tai sairastua. Koska joskushan se on edessä, niin ei ole edes niin kaukaa haettua.
Eli kiitollisuus. Pitää muistuttaa itseään asioista, joista on syytä olla kiitollinen.
Muksut?