Lue keskustelun säännöt.
Itkettekö ikinä töiden takia? Tai työpaikalla?
25.11.2025 |
Olen ollut viime aikoina niin ahdistunut työn kuormittavuuden takia, että töissä on ollut monesti sellainen pala kurkussa. Tänään kyyneleet sitten tulvahtivat silmään ja yritin koota itseni. Käykö teille ikinä näin?
Taustaksi sen verran, että olen korkeakoulutettu, mutta teen suorittavaa työtä (kun ei muutakaan saa).
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Mun työ on tällä hetkellä todella kuormittavaa. Muistettavaa on aivan liikaa. Puheluita pahinpina päivinä yli 50 ja sen lisäksi hoidettava asiakastyö livenä. Vaihdevuodet painaa päälle. Ei ole itku kaukana. Koko ajan tunne, etten riitä, muista ja joku katastrofi odottaa kulman takana.
Nämä vaihdevuodet tekee kyllä kaikesta extratyölästä. Kuusi vuotta jo hikoillut ja stressannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kakituttaa enemmän kuin itkettää:3
Vierailija kirjoitti:
Joo. Se on aina ollut selkeä merkki vaihtaa työpaikkaa.
Eipä sitä noin vain enää vaihdeta koska työpaikkoja ei ole/ei palkata valkoihoista suomalaista.
Kerran aloin työpäivän jälkeen bussia odotellessa itkeä, koska yksi esimiehistä oli ollut niin ilkeä ja käyttäytynyt kuin olisin näkymätön. Siitäpä aika nopeasti alkoikin onnistunut uuden työpaikan metsästys.
En itke. Palkka juoksee, minä en.
Keskity siihen että sinulla on oikea elämä töiden ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hoitoala ja kyllä, lohdutukseksi katselen YouTubesta NurseJohnn nimisen koomikon sketsejä ja syön liikaa suklaata.
Täälläkin hoitoalalla ja kyllä joskus itkettää. Raskaita tilanteita tulee välillä ja kuormitus on kova. Lohdutukseksi syön myös suklaata ja katson Netflixin The Pitt-sairaalasarjaa. Se käy ihan vertaistuesta ja siinä on iki-ihana Noah Wyle.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samassa työpaikassa useita vuosia. Välillä siellä on tapahtunut asioita, jotka ovat olleet todella ahdistavia. Ja toisinaan työtahtia on kiristetty niin, että vahvimmankin hermot alkavat pettää. Pahimpina kausina ei enää edes itkettänyt, kun ei ollut voimia itkeä. Tai ei enää tuntenut mitään. Nyt olen pitkällä sairauslomalla. Aivan loppu, keho ja mieli. Kroppa vetää kierrokset edelleen 0-100 ihan todella yllättävistä asioista, eli en ole palautunut vieläkään oikein yhtään.
Mietin miksi työelämä on tämmöistä. Puristetaan kaikki mehut ihmisestä irti ja vähän päälle, niin ettei mitään jää jäljelle. Ja sitten ohje on, että vähennä vapaa-ajalta kaikki kuormittava pois ja lepää. Mun elämä meni lopulta siihen, että tein töitä ja nukuin kotona. Mitään muuta elämää ei juurikaan ollut. Eihän sen niin pitäisi olla, ikinä.
Hyvä kirjoitus. Voimia sinne. Olen ollut samassa jamassa ja toipuminen vie pitkään. Joskus tuntuu ettei tästä toivukaan. Ei minuakaan enää itketä, olen sisältä täysin tyhjä, jopa tunteet on kulutettu minusta pois.
Samaa tuokin, että töissä on ollut pitkään kaikenlaista. Ahdistavia tilanteita, epävarmuutta, esimiestasolla järjetöntä sähläämistä, jatkuvia kiristyksiä; lisää työtehtäviä, mutta ei lisää aikaa niiden suorittamiseen. Koko työyhteisö on uuvuksissa, nuoret ja innokkaat ja kyynistyneet konkarit ja kaikki siltä väliltä horjuvat romahduksen partaalla.
Ja kyllä, ohjeena on täälläkin annettu vapaa-ajan rauhoittamista ja ajan käytön priorisoimista kotona. Oikeasti en jaksaisi töiden jälkeen kuin nukkua, mutta perheellisinä on muutakin puuhaa aina. Ja haluaahan sitä perhettään nähdä ja heidän kanssaan tehdäkin jotain. Olisi myös ihanaa harrastaa jotain kivaa. Käydä jumpassa ja uimassa, olen haaveillut aikuisten taidekoulusta iät ja ajat, mutta en vain jaksa.
Ihan raamatussakin oleva perusohje on nykyisessä työelämässä kadonnut, ei ihminen elä pelkästään leivästä. Kalliiksikin tämä touhu tulee, vanhemmat eivät jaksa rakastaa lapsiaan, toisiaan, itseään. Työikäiset tekevät töitä, vain töitä, kunnes eivät sitten enää teekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En itke ikinä töiden takia. Kuten joku sanoikin, niin palkka juoksee, minä en.
Kyllä, olen kerran pillahtanut itkuun kesken lounaan ravintolassa miespuolisen jäyhän esimiehen edessä, kun kerroin hänelle avioerostani. Tässä ei ollut mitään noloa, vaan ihan inhimillistä ja esimieskin suhtautui ymmärtäväisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä kun pääsen töistä, purskahdan itkuun ja joudun keräilemään itseäni autossa puolisen tuntia ennenkuin voin ajaa. Töihin mennessä ahdistaa niin, että on palan tunne kurkussa ja v*tuttaa niin paljon että välillä huomaan työpaikan pihassa etten muista matkasta mitään.
Sairaanhoitaja/tiimiesihenkilö yksityisessä hoivapalveluyrityksessä
Kuulostat kovin pahoinvoivalta ja tasapainottomalta, pystytkö hoitamaan esihenkilön työt vai levitätkö lisää pahoinvointia työyhteisöön?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka päivä kun pääsen töistä, purskahdan itkuun ja joudun keräilemään itseäni autossa puolisen tuntia ennenkuin voin ajaa. Töihin mennessä ahdistaa niin, että on palan tunne kurkussa ja v*tuttaa niin paljon että välillä huomaan työpaikan pihassa etten muista matkasta mitään.
Sairaanhoitaja/tiimiesihenkilö yksityisessä hoivapalveluyrityksessä
Kuulostat kovin pahoinvoivalta ja tasapainottomalta, pystytkö hoitamaan esihenkilön työt vai levitätkö lisää pahoinvointia työyhteisöön?
Luulisin että tuo autossa itkevä tiimiesihenkilö tsemppaa töissä aivan valtavasti ja tekee työnsä todella hyvin. Tiimiesihenkilön paikka hoivakodissa on sellainen koiranvirka että uupumatta siitä ei selviä jos on vähänkään työmoraalia ja eettistä selkärankaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän naisten pitänyt olla tunteellisia. Taas nähdään että naiset valehtelevat aina. Olette säälittäviä reppanoita kaikki 😅
Pomo pakottaa vastaamaan positiivisia asioita kaikkiin fiiliskyselyihin ym. On rakastettu kyselyiden perusteella. Kahdenkesken nöyryyttää ja pyrkii itkettämään. Jos on muuta mieltä, löytyy joku keksitty vakava syy, jolla lentää pihalle heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitan tämän ketjun talteen niin voi laittaa linkin kun naiset taas uhoaa jotain.
Muut oli etätöissä, olin yksin toimistolla. Olin niin uupunut, että menin neuvottelupöydän alle makaamaan ja annoin kyynelten valua (miksi pöydän alle? Siellä olisin ollut vähän piilossa jos joku olisi kuitenkin huoneeseen tullut ja olisin voinut esittää vaikka venyttelevänä)
Kaksi viikkoa tästä jätin irtisanoutumiseni.
Vapaa-ajan priorisoinnista oli minullekin mainittu, mutta niin niin kämäisen työnantajan takia en ala rakasta harrastusta lopettamaan. Miksi sitäpaitsi kuvitellaan, että ainoa hyväksytty lepo on olla tekemättä mitään? Kun pää väsyy, tulee kuormittaa kehoa.
Olen itkenyt. Liikutuin toimarin sanoista, kun olin sanonut itseni irti ja olin lähdössä muualle.
Joskus, kun on v ituttanut työvuorot ja kusipäät työkaverit. Taas näin joulun alla on saanut tapella työvuoroista, kuten joka helvetin vuosi. Sama toistuu kesälomissa. Esihenkilö ei osaa olla esihenkilö, ts. määrätä, että Pirkko-Anneli ei nyt voi saada 15 vuotta perätysten jouluaattoa vapaaksi tai aamuvuoroksi, vaan on tultava iltaan, yöhön tai välivuoroon.
T. sairaanhoitaja
Itkeminen ei ole heikkouden merkki.
Kovissa kivuissa itkee ihan jokainen. Kova epäoikeudenmukaisuuden kokemus voi saada kyyneleet silmiin.
Itkeminen on normaalia sekä naisille että miehille, useille eläimille myös.
Itkun jälkeen kyyneleet kuivataan.
Ilmoitukset esimiehelle ja muille viranomaisille ja puhelun tarkka kirjaus.