Itkettekö ikinä töiden takia? Tai työpaikalla?

Melkein alkaa itkettää kun vielä olisi melkoisesti,yli 15 vuotta työelämäpaskaa jäljellä .

Jos jäisi aikaisemmin pois töistä ja työttömäksi 

Työelämä ei anna enää yhtään mitään.

Kyllä. Joskus työtilanne ollut niin raskas ja kuormittava. Sosiaaliala.

Joo. Se on aina ollut selkeä merkki vaihtaa työpaikkaa. 

Aika useinkin. Yleensä väsymyksestä ja turhautumisesta työpäivän jälkeen ja sitten muuten, kun työtilanne lisää muuta uupumuskuormaa. Sama tausta, korkeakoulutettu joka tekee suorittavaa työtä kun oma koulutus ei työllistänytkään. Hukkaan meni opintolaina ja käytetyt tuet  ja nyt kun ei ole enää ensikertalainen ei pääse opiskelemaan toista tutkintoa. Ammattikoulu kelpaisi muuten mutta nimenomaan en jaksa tehdä mitään fyysisesti raskasta hommaa jossa tehtävät toistuu samana päiväsät toiseen.

Kyllä on jotain kertoja näin käynyt. Joskus uupumuksesta, joskus liikuttavan tilanteen vuoksi.  Näin vaikka on pitkä työkokemus. Muutenkin olen superherkästi liikuttava henkilö

Ensimmäinen korkeakoulututkinto ei työllistänyt alalle niin olin aikoinaan jopa puhelinmyyjänä. Minua niin harmitti ja hävetti se työ ja muistan että ainakin kerran itkin vessassa kun "asiakas" sanoi pahasti. En normaalisti ole niin herkkä mutta olin niin hajalla kun olin päätynyt puhelinmyyjäksi enkä pitänyt työstäni. 

En koskaan, ei se ole oikein miesten juttu. Juon viinaa ja pelaan räiskintäpelejä. 

Mun työ on tällä hetkellä todella kuormittavaa. Muistettavaa on aivan liikaa. Puheluita pahinpina päivinä yli 50 ja sen lisäksi hoidettava asiakastyö livenä. Vaihdevuodet painaa päälle. Ei ole itku kaukana. Koko ajan tunne, etten riitä, muista ja joku katastrofi odottaa kulman takana.

Hoitoala ja kyllä, lohdutukseksi katselen YouTubesta NurseJohnn nimisen koomikon sketsejä ja syön liikaa suklaata.

Kyllä. Työpaikallani on kova kilpailu työtehtävistä ja tunneista. Kiusatuksi joutuminen on jatkuvaa. 

Olen ollut samassa työpaikassa jo kohta 30 vuotta. Paine ja kiire sekä aina vain uusien järjestelmien ja toimintatapojen opettelu syö kyllä voimia, mutta jotenkin vain sinnittelen menemään. Joskus olen kyllä ollut lähellä kyyneliä myötätunnosta, kun olen kuunnellut jonkun asiakkaan ikävää kertomusta. Mutta varsinaisen työni takia en ole itkenyt.

Teen asiantuntijatyötä ja työasiat on yleensä hyvin kevyitä. Mutta sitten puhelimessa kerran yksi asiakas alkoi hieman vaikuttaa itsetuhoiselta. Tartuin heti siihen, keskustelu oli pitkä ja selvisi että hän uhkaakin muita (ei minua). Puhuttiin ja puhuttiin, kunnes puhelu päättyi. Sen jälkeen piti hetki hengitellä ja tuli vedet silmiin, haastava tilanne purkautui. Siinä meni ehkä 20 sekuntia ja sen jälkeen ryhdyin toimenpiteisiin. 

Lähinnä itketti pelko siitä, että työt loppuu.

Kun olin vielä hoitoalalla, päikyssä, itkin lähes joka päivä töiden jälkeen. Öisin heräsin paniikkikohtauksiin. Työ oli henkisesti ja myös fyysisesti todella kuormittavaa, vaikka oli ihan normiryhmä, iso ja äänekäs tosin. 

Vaihdoin töitä. Nyt työssä, jossa on kyyneleet tulleet silmiin kahden vuoden aikana kerran ja sekin myötätunnosta, kun eräs asiakas oli aivan rikki. 

Ajattelen niin, että jos töiden takia itkee jatkuvasti, niin se ei oo hyväksi sulle se työ. Itse en halua enää palata takaisin päiväkotimaailmaan, jo pelkkä ajatus saa kehossa paniikkireaktion aikaan. 

Itkin avustajana. Ihmisten ilkeys, työn raskaus, itseni riittämättömyys ja avustettavien vaikeat tilanteet taisivat loppupeleissä olla minulle liikaa. Myös omaishoitajana tulee itkettyä tietysti joskus. Avustajana pidättelin kyyneleitä joskus jopa avustettavan edessä. Joskus meinasin nukahtaa pystyyn. Paloin loppuun, tein liikaa töitä koska palkka oli niin huono.

Nuorena itkin välillä aamuisin mennessäni töihin. Joskus loukkaannuin jonkun ronskimman työkaverin puheista niin että menin vessaan itkemään. Työssä oli paljon muistamista, oppimista ja asiakaskontakteja. Lisäksi oli klo 8:00 alkavia aamuvuoroja ja olen aamu-uninen. Ehtiäkseni aamuvuoroon piti nousta viimeistään klo 6.

Väsyneenä kun saa päällensä väkivaltaisesti käyttäytyvän oppilaan niin jälkeenpäin on monesti itku herkässä. Samoin esimerkiksi sairaskohtauksien jälkeen, ne ovat aina pelottavia vaikka ovatkin jo tulleet todella tutuiksi vuosien varrella.

- Erkkaope

Harjoittelussa on välillä tunteet pinnassa. Uudessa paikassa ei vielä tiedä kaikkea ja välillä työntekijät vain puhuvat ohi tai eivät kommunikoi ollenkaan. Jos kysyy jotain, niin vastausta ei saa tai se on niin ympäripyöreä, että kun sen pohjalta jotain tekee, niin väärin menee. Näinä päivinä kyllä kyseenalaistaa ammatinvalintaansa ihan huolella. Ja jos joku tarttuu tähän, niin en tarvitse mitään perässäkulkijaa vaan ihan pienellä opastuksella hommat sujuu.

Joka päivä kun pääsen töistä, purskahdan itkuun ja joudun keräilemään itseäni autossa puolisen tuntia ennenkuin voin ajaa. Töihin mennessä ahdistaa niin, että on palan tunne kurkussa ja v*tuttaa niin paljon että välillä huomaan työpaikan pihassa etten muista matkasta mitään.

Sairaanhoitaja/tiimiesihenkilö yksityisessä hoivapalveluyrityksessä

En muista, että noin olis koskaan käyny, mutta syksyllä työkamoja palauttaes on kyllä aina vähä haikea fiilis 😢