Rikkinäisen lapsuuden eläneet, millaiset välit teillä on sisaruksiinne aikuisina?

Vierailija kirjoitti:

Emme ole väleissä. Terapeutin suositus.

Kuuliko terapeutti molempia osapuolia vai ainoastaan sinua? Terapeutti on muodostanut käsityksensä vain sinun puheiden perusteella.

Toki, jos hajoat aina yhteydenpidon jälkeen, on perusteltua välttää kontaktia.

Tiedän tapauksen, jossa terapeutti diagnosoi potilaansa äidin psykopaatiksi tapaamatta ko äitiä. Vain potilaan kertoman perusteella. 

Mielestäni se oli ammattitaidotonta. Varsinkin kun potilas puhui tätä totena monille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emme ole väleissä. Terapeutin suositus.

 

Kuuliko terapeutti molempia osapuolia vai ainoastaan sinua? Terapeutti on muodostanut käsityksensä vain sinun puheiden perusteella.

 

Ei terapeutin tarvitsekaan kuunnella kuin potilastaan, ja sillä perusteella hyvä terapeutti pystyy kyllä päättelemään, onko yhteydenpidosta potilaalle haittaa vai ei. -ohis

Rankka lapsuus. 

Kyllä se rikkoi välit myös sisaruksiin. Toinen alkoholisoitui ja toisen psyyke kulkee äidin jalanjäljissä.

Onneksi on oma perhe ja ystävät. Mutta tunnen itseni usein juurettomaksi.

Huonot kotiolot ilmeisesti joko lähentävät tai etäännyttävät sisaruussuhteita. Meilläkin tapahtui tuo jälkimmäinen. Emme ole huonoissa väleissä, mutta emme millään tavalla läheisiä. Ja vaikka asumme samassa kaupungissa, emme näe toisiamme kuin korkeintaan lasten syntymäpäivillä, rippijuhlissa ja sellaisissa.

En tiedä pitäisikö tästä olla jotenkin pahoillaan. Meillä on omat perheet ja ystävät, jotka riittävät.

Kyllä me siskon kanssa lapsina tukeuduttiin toisiimme. Ja välillä nuorina ja aikuisina.

Tuntuu, että välillämme on joku outo kilpailu, kumpi selvisi sieltä paremmin.

Molemmat saivat pysyvät haavat. Sisko kertoo saaneensa diagnooseja. Minä en. Mutta kyllä tiedostan monen asian juontavan lapsuudesta.

Siskon kanssa on kuin munankuorilla kävelyä. Koskaan ei tiedä, milloin reagoi johonkin traumansa kautta. Ja sitten lähtee. Aiheettomia syytöksiä ja draamaa. Järkipuhe ei tehoa. Pahentaa vaan.

On helpompaa pitää etäisyyttä. On niin raskassoutuista menoa.

Tasavertaista sisaruussuhdetta meille ei koskaan tule. Enkä halua enää yrittää. Liian monta pettymystä ja outoa draamaa.

Rikkinäinen lapsuus heijastuu varmaan kaikkiin ihmissuhteisiin. Riippuu tietysti siitä kuinka paha tilanne oli.

Sellainen niinkuin kuuluukin. En ole tekemisissä. Veli pahoinpiteli ja katsoi vierestä kun kaverinsa pahoinpitelivät minua lapsena, sama toistui aikuisena (kerran) ei nyrkkitappelussa vaan esim. juridisessa ja psykologisessa väkivallassa. 

Opin läksyni. Luulin, että aikuisuus tekisi ihmisestä järkevämmän, ei tee. Nykyään en ole missään tekemisissä koko suvun kanssa ja elämäni on tasapainoista, tervettä ja hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me siskon kanssa lapsina tukeuduttiin toisiimme. Ja välillä nuorina ja aikuisina.

Tuntuu, että välillämme on joku outo kilpailu, kumpi selvisi sieltä paremmin.

Molemmat saivat pysyvät haavat. Sisko kertoo saaneensa diagnooseja. Minä en. Mutta kyllä tiedostan monen asian juontavan lapsuudesta.

Siskon kanssa on kuin munankuorilla kävelyä. Koskaan ei tiedä, milloin reagoi johonkin traumansa kautta. Ja sitten lähtee. Aiheettomia syytöksiä ja draamaa. Järkipuhe ei tehoa. Pahentaa vaan.

On helpompaa pitää etäisyyttä. On niin raskassoutuista menoa.

Tasavertaista sisaruussuhdetta meille ei koskaan tule. Enkä halua enää yrittää. Liian monta pettymystä ja outoa draamaa.

Tämä taitaa olla yleistä. Kun lapsena joutuu taistelemaan selviytymisestä ja vanhempien huomiosta, se voi jäädä päälle. 

Moni yrittää vielä aikuisena miellyttää paskojakin vanhempiaan. Toiveena, josko vanhempi nyt näkisi minut ja hyväksyisi. Moni joutuu kuoppaamaan vanhempansa edelleen näkymättömänä. Mutta tietysti aina voi yrittää, jos vanhemman hyväksyntää kaipaa.

Aika etäiset, ei olla varmaan koskaan edes halattu. Toisaalta myös ymmärretään toisiamme pelkästään katseesta ja nauretaan samoille häiriintyneille jutuille ainoina huoneessa. Eli etäiset mutta kuitenkin ainutlaatuiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me siskon kanssa lapsina tukeuduttiin toisiimme. Ja välillä nuorina ja aikuisina.

Tuntuu, että välillämme on joku outo kilpailu, kumpi selvisi sieltä paremmin.

Molemmat saivat pysyvät haavat. Sisko kertoo saaneensa diagnooseja. Minä en. Mutta kyllä tiedostan monen asian juontavan lapsuudesta.

Siskon kanssa on kuin munankuorilla kävelyä. Koskaan ei tiedä, milloin reagoi johonkin traumansa kautta. Ja sitten lähtee. Aiheettomia syytöksiä ja draamaa. Järkipuhe ei tehoa. Pahentaa vaan.

On helpompaa pitää etäisyyttä. On niin raskassoutuista menoa.

Tasavertaista sisaruussuhdetta meille ei koskaan tule. Enkä halua enää yrittää. Liian monta pettymystä ja outoa draamaa.

 

Tämä taitaa olla yleistä. Kun lapsena joutuu taistelemaan selviytymisestä ja vanhempien huomiosta, se voi jäädä päälle. 

Moni y

Millä tavoin lapsi taistelee vanhempansa huomiosta?

Veljeen on muodolliset ja kohteliaan etäiset välit ja siskoon ei ole välejä lainkaan. 

Siiskoni on minua yli kymmenen vuotta nuorempi ja jouduin vanhemman rooliin esiteinistä alkaen. En osannut olla vanhempana, enkä olisi halunnut sellaista vastuuta itselleni teininä. Oma nuoruutta ei edes ollut, koska jouduin niin isoon vastuuseen. Samalla tunnen syyllisyyttä etten pystynyt parempaan siskoni kanssa. Veljeä ei vastuutettu tällä tavalla.

Isä oli meitä tyttöjä kohtaan väkivaltainen niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Minua myös käytti hyväkseen. Äiti salli tämän kaiken jostain syystä. Äiti pakeni kaikkea vastuuta ja uskoi että töissä käynti riittää ja että ruokaa on pöydässä. Äiti esiintyi ahkerana ihmisenä, joka teki pitkää päivää toimistolla ja vapaa-aikana leipoi, hoiti puutarhaa, teki paljon käsitöitä, marjasti ja sienesti. Tavalliset kotityöt tein minä. 

Masennuslääkkeitä syön varmasti lopun ikääni ja terapiaa on tarvittu. Omaa perhettäni olen vaalinut ja passannutkin. Minä olen äiti ja äitiys on työläs homma, mutta elämäni ihanin asia. Tavallinen ja keskiluokkainen elämä, joka voisi näyttää tylsältäkin on minulle valtava ilon aihe. Vanhempieni sulkeminen pois elämästäni on antanut minulle mielenrauhaa ja energiaa.