Luistimet lapsen lapselle

Söin makaroonia, kuten melkein joka päivä. Se on halpaa ja täyttää vatsan, vaikka ei se oikein maistu miltään. Kun lusikoin sitä, ajattelin vain, että jokainen säästetty euro vie minut lähemmäs lapsenlapsen joululahjaa.

Iltapäivällä ovikello soi. Tiesin heti, kuka siellä oli. Poika Jorma seisoi oven takana, ja hänen katseensa oli tuttu. Hän ei tullut juttelemaan, vaan pyytämään rahaa. Minulla ei ole yhtään antaa, eikä haluakaan. Sanoin lyhyesti 'ei ole' ja suljin oven. Sen jälkeen huone tuntui entistä hiljaisemmalta.

Illalla avasin lippaan, jossa pidän säästöjäni. Ei siellä ollut kuin vain muutama kulunut euro. Laskin ne tarkasti, ja suljin lippaan nopeasti, kuin peläten että joku voisi tulla ja viedä ne.

Kun istuin pöydän ääreen, ajattelin pientä tyttöäni, lapsenlasta. Hän unelmoi luistimista, ja minä kuvittelen hänen nauruaan ja punaisia poskia, kun hän liitäisi jään yli. Järvellä on vasta ohut jää, mutta ehkä jouluksi se kantaa.

Tämä päivä oli samanlainen kuin monet muut: makaroonia, kylmyyttä, ovikellon ääni ja hiljaisuus sen jälkeen. Mutta sisälläni elää vielä pieni toivo että jouluna hän saa luistimet ja hymyilee.