Miksi psykoterapiassa pitää käydä säännöllisesti?

Kelan terapiahan on kuntouttavaa terapiaa ja terapia toimii parhaiten säännöllisesti toteutettuna.

Omasta kokemuksesta tiedän, että terapia alkoi mennä voiton puolelle, kun traumaterapian jälkeen oli parempi olo eikä huonompi olo.

Mutta suosittelen kaikille sitä, että harkitaan sitä omaa terapiamuotoa. Psykoterapia on aika raskas terapiamuoto ja itse jouduin kärvistelemään psykoterapiassa juuri siksi, että se toimii tosi hyvin traumoihin, muuten olisin mielelläni ottanut jonkin muunlaisen terapian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulle joka vinkkasit kognitiivisesta! Täytyy ottaa työn alle sellaisen etsiminen, jos on enemmän joustoa ja ymmärrystä omantahtisuudesta.

Ja hei, psykodynaaminenpa hyvinkin! Onko sullakin ollut tällaisia jokseenkin erikoisia kohtaamisia sen suuntauksen terapeuttien kanssa?

 

Kokemusta psykodynaamisesta, oli 2 kert viikossa. Harvennusta sitten kun vointi huomattavasti parempi, eli terapia jo loppumaisillaan. Se on prosessi ja vaatii ilmeisesti tiiviisti tapaamisia. 

Ja terapeuttihan on varannut kalenteristaan sulle tunnin vaikka joka keskiviikko klo 12, kerta viikkoon jonnekin päivämäärään x.x. asti. Ei se niin mene, että keksit yhtäkkiä perua ja hän ei saisi palkkaa. Ei siihen keskiviikon klo 12 ajalle voi yhtäkkiä jotakuta toistakaan ottaa. 

Miksei voi? Miksi tämä on ainoa ala, jossa sovitaan tuolla lailla aina sama aika hamaan ikuisuuteen, sehän nimenomaan mahdollistaa tuon uhriutumisen että voi kun ei kukaan muukaan tähän hätään voi tulla niin sinun täytyy. Aika outoa! Viikko tai kuukausi kerrallaan pitäisi sopia, kuten normaalistikin missä tahansa muualla. Tämä ala ottaa vähän liikaa erivapauksia musta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulle joka vinkkasit kognitiivisesta! Täytyy ottaa työn alle sellaisen etsiminen, jos on enemmän joustoa ja ymmärrystä omantahtisuudesta.

Ja hei, psykodynaaminenpa hyvinkin! Onko sullakin ollut tällaisia jokseenkin erikoisia kohtaamisia sen suuntauksen terapeuttien kanssa?

 

Kokemusta psykodynaamisesta, oli 2 kert viikossa. Harvennusta sitten kun vointi huomattavasti parempi, eli terapia jo loppumaisillaan. Se on prosessi ja vaatii ilmeisesti tiiviisti tapaamisia. 

Ja terapeuttihan on varannut kalenteristaan sulle tunnin vaikka joka keskiviikko klo 12, kerta viikkoon jonnekin päivämäärään x.x. asti. Ei se niin mene, että keksit yhtäkkiä perua ja hän ei saisi palkkaa. Ei siihen keskiviikon klo 12 ajalle voi yhtäkkiä jotakuta toistakaan ottaa. 

Näin tietysti mutta kyllä asiakkaan näkemys on hyvä huomioida. Voi esim. Tavata joka toinen viikko 90min tai sitten sen 45min. Joillekin tällainen on toimivampi. Psykodynaaminen vie valtavasti aikaa koska terapeutti on niin passiivinen ja asiakkaan pitää itse lopulta oivaltaa asiat. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty ja lopputulos on pettymys asiakkaalle. Uudemmissa suuntauksissa terapeutti jakaa enemmän näkemyksiään ja on läpinäkyvämpi ja ohjaavampi. 

Psykoterapiassahan on monta alasuuntausta: psykodynaaminen, kognitiivinen, behavioraalinen, integratiivinen, traumaterapeuttinen integratiivinen, alan olla aika vakuuttunut, että suomessa on vain liikaa painotettu tuota psykodynaamista ja kun siellä huitelee vielä niitä vanhan koulukunnan edustajia, jotka haluaa uudelleenohjelmoida asiakkaita sinne 1980-luvulle juuri ennen eläkeikää, niin jälki on vähän erikoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulle joka vinkkasit kognitiivisesta! Täytyy ottaa työn alle sellaisen etsiminen, jos on enemmän joustoa ja ymmärrystä omantahtisuudesta.

Ja hei, psykodynaaminenpa hyvinkin! Onko sullakin ollut tällaisia jokseenkin erikoisia kohtaamisia sen suuntauksen terapeuttien kanssa?

 

Kokemusta psykodynaamisesta, oli 2 kert viikossa. Harvennusta sitten kun vointi huomattavasti parempi, eli terapia jo loppumaisillaan. Se on prosessi ja vaatii ilmeisesti tiiviisti tapaamisia. 

Ja terapeuttihan on varannut kalenteristaan sulle tunnin vaikka joka keskiviikko klo 12, kerta viikkoon jonnekin päivämäärään x.x. asti. Ei se niin mene, että keksit yhtäkkiä perua ja hän ei saisi palkkaa. Ei siihen keskiviikon klo 12 ajalle voi yhtäkkiä jotakuta toistakaan ottaa. 

Näin tietysti mutta kyllä asiakkaan näkemys on hyvä huomioida. Voi esim. Tavata joka toinen viikko 90min tai sitten sen 45min. Joillekin tällainen on toimivampi. Psykodynaaminen vie valtavasti aikaa koska terapeutti on niin passiivinen ja asiakkaan pitää itse lopulta oivaltaa asiat. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty ja lopputulos on pettymys asiakkaalle. Uudemmissa suuntauksissa terapeutti jakaa enemmän näkemyksiään ja on läpinäkyvämpi ja ohjaavampi. 

Mulla ei ollut koskaan psykodynaamisessa ongelmana se, etten olisi oivaltanut asioita, vaan etten uskaltanut puhua terapeutille oivalluksista ja pärjäämisestä, koska hän tuntui haluavan koko ajan päästä jonnekin sisäisen lapseni loputtomaan tuskaan, jonka takia en kyennyt enää hoitamaan oman aikuisen elämäni asioita ja oli pakko lopettaa. Siinä siis petti vähän se ihmiskäsitys, että täytyy repiä potilasta koko ajan riekaleiksi, että hän ymmärtää käsitellä asioita. Potilas voi pohtia paljonkin mutta jos pelkää terapeuttiaan tilanne on aika haastava. Siksi tuota aikalisää 

Luottamuksen ja turvallisuuden tunteen saavuttaminen oikeasti tunnetasolla edellyttää että terapeuttia tapaa ja oppii tuntemaan riittävästi. Ajatushan kuitenkin on siinä riittävän turvallisessa vuorovaikutussuhteessa käsitellä ja muuttaa asioita. Harvajaksoinen tapaaminen ei oikein palvele sitä edistymistä. Ehkä kuntoutuspsykoterapia ei ole oikea-aikaista jos ei jaksa tapaamisia vaan joku harvajaksoinen supportiivinen keskustelu jossa tavoitteena kannattelu ennemmin kuin ratkominen ja työstäminen olisi aloittajan tän hetkisiin tarpeisiin parempi?

Itse kieltäydyin ehdottomasti menemättä toiseksi vuodeksi.

Itse kieltäydyin ehdottomasti m e n e m ä s t ä toiseksi vuodeksi.

Vierailija kirjoitti:

Luottamuksen ja turvallisuuden tunteen saavuttaminen oikeasti tunnetasolla edellyttää että terapeuttia tapaa ja oppii tuntemaan riittävästi. Ajatushan kuitenkin on siinä riittävän turvallisessa vuorovaikutussuhteessa käsitellä ja muuttaa asioita. Harvajaksoinen tapaaminen ei oikein palvele sitä edistymistä. Ehkä kuntoutuspsykoterapia ei ole oikea-aikaista jos ei jaksa tapaamisia vaan joku harvajaksoinen supportiivinen keskustelu jossa tavoitteena kannattelu ennemmin kuin ratkominen ja työstäminen olisi aloittajan tän hetkisiin tarpeisiin parempi?

Se voi olla. Mietin nykyään paljon itsekseni asioita ja siitäkin tuntuu olevan apua yhdessä asioista lukemisen kanssa. Terapeutti oli lääkekielteinen ja oma lääkäri taas oli määrännyt lääkettä ja nyt kun olenkin sopivan tuntuisella lääkityksellä, tuntuu kuin vuosia olisi mennyt hukkaan siinä pään seinään hakkaamisessa että terapeutin näkökulman takia pitäisi yrittää selvitä ilman lääkkeitä. Luottamuksen rakentaminen oli kyllä vaikeaa. 

Tuo fysioterapia on hyvä vertaus, koska sinnehän mennään usein ellei aina lääkärin lähetteestä. On jo valmiina diagnoosi ja ongelma, jota ruvetaan hoitamaan tieteellisesti validoiduilla menetelmillä nimenomaan fysioterapian kautta. Fysioterapian lisäksi voi olla muita hoitoja; vaikka lääkitys ja ravitsemushoito.

Jos haluaa kuuntelua, diakoni ja pappi voivat hoitaa sen ilmaiseksi. On tietysti myös erilaisia puhelimia ja chattejä.

Medioista saa kuitenkin helposti sen käsityksen, että jos on vaikeaa olla, pitäisi lähteä etsimään ratkaisua terveydenhuollosta ja niin sanotuista mielenterveyspalveluista. Tämä on tietysti myös alan ammattilaisten etu. 

Osa asioista ratkeaa rahalla, osa plastiikkakirurgialla, osa juttelulla, osa sosiaalipalveluilla, osa lääkkeillä tai psykokirurgialla ja sitten on vielä erityisiä puhepohjaisia terapiamuotoja sekä yleiset kuuntelupalvelut. 

Kaikkiin vähän korkea-arvoisempiin ammatteihin liittyy myös ns. mysteerien suojelua eli ammattisalaisuuksia ja tiedon piilottelua. Uskontopuolella konkreettinen esimerkki siitä on se, miten joissakin kirkkokunnissa vain muutamat ihmiset saavat oleskella messuissa tietyissä kirkon osissa, koska he ovat 'oppineita'. Psykoammatteissa taas 'mieli' on taas tehty salaperäiseksi ja mysteeriseksi asiaksi, jota psykiatri, psykologi, psykoterapeutti yms. selittää ihmisille ja näin kärjistettynä voi tulla tilanteita, missä vapaaehtoinen tekee ilmaiseksi jonkun juttelun, mistä taas psykologi saa 100 euroa tai mitä he nyt saavatkin. Ei riitä ja meille uskotellaan, että se ei riitä, että saa avun, vaan se pitää tulla myös oikealta ihmiseltä, joka kantaa tiettyä yhteiskunnan hänelle myöntämää viittaa. Väärä ihminen, joka tietää oikeat asiat on uhka. Silloin oikeat asiatkin voivat kuulostaa vaaralliselta. Voi käydä myös niin, että oikean ihmisen epäonnistuessa auttamaan toista ihmistä hän saa siitä ihan hyvän korvauksen, vaikka valmiuksia auttaa ei olisi hirveästi ollut, kun taas sama epäonnistuminen vapaaehtoisen kohdalla olisi voinut johtaa haukkuihin ja puheeseen siitä, miten puoskareita pitää valvoa. Ammattilaisella on siis tuo suoja, jonka turvin hän voi naiivisti ajatellen kestää pettymyksen tuottamisen, koska hän käyttää yhteiskunnassa suurinta puhevaltaa ja hän voi selittää, että sitten kukaan muukaan ei olisi osannut auttaa. 

Kunniallisen keskiluokkaisen ihmisen habitukseen taas kuuluu se, että hän kunnioittaa asiantuntijoita eikä arvioi mahdollisia eturistiriitoja. 

Lääkkeisiin suhtautuminen taatusti kyllä jakaa terapeutteja, voisin kuvitella. Omani oli tosiaan sellainen, että kun kerroit its emurha-ajatuksista hän ei halunnut millään tavalla ottaa niitä tosissaan ja vasta lääkityksen myötä tajusin, miten sadistista tuollainen on, että totaalisessa depressiossa oleva ihminen yrittää ratkoa jotain terapeutin päättämää asiaa kun terapeutti kieltäytyy sitä huomaamasta. 

Luin tosi kiinnostavan artikkelin, jossa amerikassa oli tehty mielialakyselyitä koneella automaattisesti potilaille aina vastaanoton jälkeen ja niistä yhdistettynä terapeuttien mielikuvaan asiakkaan tilasta oli käynyt ilmi, että kaikki ei ollenkana huomanneet miten suisidaalinen potilas oli, koska omasta mielestäni hymyilevä asiakas oli merkki onnistuneesta terapeutista kun taas asiakas ei halunnut tuottaa pettymystä terapeutille tai kyennyt puhumaan asioista. Se oli tosi kiinnostavaa ja toivoisi että sellainen kvantitatiivine mittaus tulisi suomeenkin osaksi terapiapraktiikkaa.

Mua terapia ei ainakaan parantanut, päinvastoin.

Käyntien välillä kelaat 247 yksinäsi traumojasi pääsi sisällä hajoamiseen asti, istut hetken terapiatuolissa turhaan, 

tämä toistuu, toistuu, toistuu...

Vierailija kirjoitti:

Tuo fysioterapia on hyvä vertaus, koska sinnehän mennään usein ellei aina lääkärin lähetteestä. On jo valmiina diagnoosi ja ongelma, jota ruvetaan hoitamaan tieteellisesti validoiduilla menetelmillä nimenomaan fysioterapian kautta. Fysioterapian lisäksi voi olla muita hoitoja; vaikka lääkitys ja ravitsemushoito.

Jos haluaa kuuntelua, diakoni ja pappi voivat hoitaa sen ilmaiseksi. On tietysti myös erilaisia puhelimia ja chattejä.

Medioista saa kuitenkin helposti sen käsityksen, että jos on vaikeaa olla, pitäisi lähteä etsimään ratkaisua terveydenhuollosta ja niin sanotuista mielenterveyspalveluista. Tämä on tietysti myös alan ammattilaisten etu. 

Osa asioista ratkeaa rahalla, osa plastiikkakirurgialla, osa juttelulla, osa sosiaalipalveluilla, osa lääkkeillä tai psykokirurgialla ja sitten on vielä erityisiä puhepohjaisia terapiamuotoja sekä yleiset kuuntelupalvelut. 

Kaikkiin vähän korkea-arvoisempiin a

Kiitos sinulle tästä! Oli todella ajatuksia herättävä analyysi. 

Vierailija kirjoitti:

Itse kieltäydyin ehdottomasti m e n e m ä s t ä toiseksi vuodeksi.

Minäkin päätin itse koska lopetan.

Ainakin mun terapeutti oli täysturhake.

Pitäisi olla jokin mahdollisuus julkisesti keskustella enemmän terapeuteista palveluntuottajina. Antaa arvioida. Tämä ajatus että potilaat eivät tiedä mistään mitään koska ovat näitä psykiatrin hourupäitä ei vastaa enää mitenkään nykytilannetta. Ymmärrän sen, jos joskus on vielä ajateltu, että täydessä psykoosissa ei kovin luotettavia arvioiinteja hoidosta kirjoiteta, mutta nyt tässä on ihan outoa mysteeriä turhaan. 

Ikimaailmassa en pysty puhumaan niin hyvin,

että kukaan tajuaisi kokemani kuten minä olen kokenut ja ajattelen.

Koska rahastus.

Vierailija kirjoitti:

Ikimaailmassa en pysty puhumaan niin hyvin,

että kukaan tajuaisi kokemani kuten minä olen kokenut ja ajattelen.

Sepä se on se meidän erillisiksi olennoiksi tuomittujen ihmisten tuska. Lapsuuden symbioosista äidin kanssa irtaantuminen on elämän ensimmäinen kehitystehtävä (hengittämisen jälkeen toki). Tajuta, ette edes se äiti ei koskaan tajunnut mitä koit ja ajattelit, vaan se valistunut arvaus, joka usein saattoi osua oikeaan. Toinen ihminen on aina toinen, olemma aina toisia toisillemme. Mutta voimme silti haluta hyvää toisillemme.

Toista se on sienillä ja metsillä! Ne kommunikoi keskenään ja vaihtelee siellä rihmastojensa ja verkostojensa välityksellä ajatuksia kuin vettä vaan :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo fysioterapia on hyvä vertaus, koska sinnehän mennään usein ellei aina lääkärin lähetteestä. On jo valmiina diagnoosi ja ongelma, jota ruvetaan hoitamaan tieteellisesti validoiduilla menetelmillä nimenomaan fysioterapian kautta. Fysioterapian lisäksi voi olla muita hoitoja; vaikka lääkitys ja ravitsemushoito.

Jos haluaa kuuntelua, diakoni ja pappi voivat hoitaa sen ilmaiseksi. On tietysti myös erilaisia puhelimia ja chattejä.

Medioista saa kuitenkin helposti sen käsityksen, että jos on vaikeaa olla, pitäisi lähteä etsimään ratkaisua terveydenhuollosta ja niin sanotuista mielenterveyspalveluista. Tämä on tietysti myös alan ammattilaisten etu. 

Osa asioista ratkeaa rahalla, osa plastiikkakirurgialla, osa juttelulla, osa sosiaalipalveluilla, osa lääkkeillä tai psykokirurgialla ja sitten on vielä erityisiä puhepohjaisia terapiamuotoja sekä yleiset kuuntelupalvelut.&nb

Ymmärsinkö nyt oikein että ajattelet että psykologialla ei olisi tieteellistä perustaa? Niin ja että se koulutus ja kokemus mitä mielenterveyden hoitoa tekevillä ei olisi minkään arvoista? Vähän sekava tuo sun luettelo myös. Ja mitä on psykokirurgia? 

Ei hän varmaan ihan tuollaista väittänyt, ehkä että koko näkemys ihmisen hyvinvoinnista pitäisi olla kokonaisvaltaisempi? Ei samaa hoitoa kaikkeen ja vaan yhtä koko ajan, monimuotoista.