Mitä hemmettiä taas 😮 noi kelan säännöt

Ei helevetti ja me maksetaan toi pelleily

Sosialistit taas vauhdissa, mitä tukia noista mahtaa saada kun ollaan "kotitoimistolla"

Yksikään tulosvastuullinen yritys ei voi toimia noin, mutta näillä kunta/kaupunki/valtio venkuloita ei paina mitkään säännöt

Minä olen luullut että ovat aina työpaikalla päivät!! Miten ihmeessä tietoturva -asiat on hoidettu jos kotona koneella tehdään töitä??? Kysyn vaan että kuinka moni niitä pääsee lukemaan? Heti toimistolle joka iikka.

Vierailija kirjoitti:

Sosialistit taas vauhdissa, mitä tukia noista mahtaa saada kun ollaan "kotitoimistolla"

Vappupäivän aamuna klo 8 minun puhelin piippasi, kun Kelan täti oli etätöissä. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen luullut että ovat aina työpaikalla päivät!! Miten ihmeessä tietoturva -asiat on hoidettu jos kotona koneella tehdään töitä??? Kysyn vaan että kuinka moni niitä pääsee lukemaan? Heti toimistolle joka iikka.

Hakkerit, koska olen melko varma, ettei niiden tietoturva-asiat ole hoidettu. 

Siis kamalaa jos pitää mennä työpaikalle töihin. Mitä hittoa oikeesti.

Jouduin kerran soittamaan neuvontapuhelimeen,vaikka suosin sähköistä asiointia. Ajattelin, että se olisi nopeasti hoidettu kuin jossittelemalla.

5 min. puhelu venyi 20 minuuttiseksi, kun vauva itki kovaäänisesti taustalla. En pahemmin saanut selvää. Lopulta lopetin puhelun ja jonotin uudelle virkailijalle. Siinä on tehokkuus kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Siis kamalaa jos pitää mennä työpaikalle töihin. Mitä hittoa oikeesti.

Kyllä noi vois useemminkin käydä, niin tulisi asioiden hoitoon ryhtiä. 

Koko homma on mennyt täydeksi pelleilyksi jo.

Ymmärrän jos joku firma tekee noin mutta ei valtio voi toimia tuolla tavalla kun niillä ei ole mitään valvontaa

Nämä työntekijät pakotettiin etätöihin, kun heidän kotipaikkakunnillaan olevat toimipisteet lakkautettiin. Nyt yritetään pakottaa lähitöihin satojen kilometrien päähän.

Nykyään tuntuu että valtaosa puhelimitse tehtävästä asiakaspalvelusta on suoritettu etätyönä.

Kauheen kiva asioida kun

-Puhe kuuluu kuin jostain kaukaa tunnelista 

-Taustalta kuuluu lasten mekastusta

-Taustalta kuuluu aspan Spotify soittolista

-Taustalta kuuluu telkkarin ääniä 

-Aspa on jatkuvasti silleen et "hetki, odotatko hetken" ku yrittää puhelun aikana ratkaista kotona vallitsevaa kriisiä

Mikä tässä on ongelma? Työntekjiät säästävät aikaa matkakuluissa ja esim. toimistolle laittautumisessa. Päätetyötä voi tehdä vaikka sohvalla löhöten niin ei kroppakaan kuormitu.

Vierailija kirjoitti:

Ei helevetti ja me maksetaan toi pelleily

Ja sun sohvalla makoilu.

Mitä se yksi työpäivä viikossa toimistolla hyödyttää? Siis täh.

Vierailija kirjoitti:

Yksikään tulosvastuullinen yritys ei voi toimia noin, mutta näillä kunta/kaupunki/valtio venkuloita ei paina mitkään säännöt

Niinpä, joka viikko käytävä. Yksityisellä ei tarvitse edes joka kuukausikaan.

Vierailija kirjoitti:

Yksikään tulosvastuullinen yritys ei voi toimia noin, mutta näillä kunta/kaupunki/valtio venkuloita ei paina mitkään säännöt

Mihin perustat tuon ajatuksesi? Veljeni on IT-alalla ja tekee töitä pääsääntöisesti kotoa käsin.

Kelarotta oli pienessä suomalaisessa kaupungissa (Akaa) asuva rotta, joka oli vuosikausia elänyt mukavasti yhteiskunnan tukien varassa. Hän oli saanut työttömyyskorvausta ja asumistukea, eikä ollut nähnyt tarpeelliseksi mennä töihin, sillä elämä soljui mukavasti pelkkien tukien varassa lihoen. Hän vietti päivät puistoissa ryypäten ja rellestäen toisten Kelarottien kanssa, ja iltaisin hän katseli televisiota, joi olutta, poltti tupakkia ja pelasi pelejä.

Eräänä päivänä hänen maailmaansa kuitenkin järkytti iso uutinen: hallitus oli päättänyt leikata sosiaalitukia. Rotat kaupungissa alkoivat kuiskia, että tukien varassa eläminen ei enää kohta riittäisi edes vuokran maksuun, saati kaljoihin. Kelarotta ei ollut uskoa kuulemaansa. "Ei kai tätä oikeasti tehdä? Minähän en töihin lähde!" hän tuhahti raivoissaan rotta tovereilleen.

Mutta viikot kuluivat kaljaa juoden, ja tukien määrä väheni pikkuhiljaa. Pian Kelarotalla ei ollut enää varaa ostaa lempijuustoaan ja kaljaa kaupasta. Hän huomasi, että vuokranmaksu alkoi jäädä jälkeen. Hätääntyneenä hän päätti tehdä jotain, mitä ei ollut koskaan kuvitellut tekevänsä: hän alkoi etsiä töitä.

Kelarotta selasi työpaikkailmoituksia netissä ja huomasi, ettei hänellä ollut paljoa taitoja tai kokemusta. Hän kuitenkin pisti itsensä rohkeasti likoon ja haki monia paikkoja. Viikkojen odottelun jälkeen eräänä aamuna hänen sähköpostiinsa saapui viesti: roskakuskin paikka olisi tarjolla.

Roskakuskina työskentely ei ollut mitään glamouria, mutta Kelarotta tiesi, ettei hänellä ollut varaa olla nirso. Hän tarttui työhön ja oppi nopeasti roskien keruun salat. Hän ajoi ympäri kaupunkia roskakuskin lavetti kiiltäen ja nosti roskapönttöjä voimiensa takaa. Työ oli raskasta, mutta siinä oli oma palkitsevuutensa ja mikä parasta, hän sai taas säännöllistä tuloa.

Kaupungilla toiset Kelarotat katsoivat häntä kummissaan. "Miten sinä jaksat nousta joka aamu viideltä ja mennä töihin?" he kysyivät. Kelarotta naurahti ja vastasi: "Se tuntuu aluksi raskaalta, mutta tiedättekö mitä? Töissä käynti antaa enemmän vapautta kuin jatkuva tukien varassa eläminen. Minä saan nyt päättää omasta elämästäni."

Vaikka Kelarotta ei ollut aluksi innoissaan työelämään siirtymisestä, hän huomasi, että elämässä oli paljon enemmän sisältöä ja mielekkyyttä, kun hän oli osa jotain suurempaa. Hän tunsi ylpeyttä tekemästään työstä ja siitä, että hän auttoi pitämään kaupungin siistinä. Ja mikä parasta, hän ei enää elänyt pelkästään tukien varassa hänellä oli oma tulo ja oma tapa kantaa vastuunsa.

Lopulta Kelarotta tuli siihen tulokseen, että vaikka tukien leikkaukset olivat aluksi tuntuneet epäoikeudenmukaisilta, ne olivat saaneet hänet muuttamaan elämänsä parempaan suuntaan. Töissä käynti antoi hänelle paitsi rahaa, myös itsevarmuutta ja tarkoituksen tunnetta.

Tarina perustuu täysin tositapahtumiin.

Olipa kerran Kelarotta, eli Kalle, joka asui pienessä yksiössään betonilähiössä. Kalle sai lempinimensä naapureilta, sillä hän eleli Kelan tuilla ja tuli harvoin nähdyksi tekemässä varsinaista palkkatyötä. Useimmiten hänet tavattiin kerrostalon kellarikerroksesta, jossa hän vietti aikaa muiden "kellarotiksi" kutsuttujen kanssa. Kalle oli kuitenkin kyllästynyt siihen, että häntä pidettiin vain "Kelarottana". Hän halusi kokeilla, miltä tuntuisi tehdä jotain ihan oikeasti ja ehkä päästä elämässä eteenpäin.

Eräänä aamuna Kalle päätti ryhdistäytyä. Hän katseli asuntoaan, jonka nurkkiin oli kertynyt aikamoista sekamelskaa, ja huokaisi. "Tämä ei tästä parane, jos en tee asialle jotain," hän mutisi itsekseen. "Minä menen töihin! Kokeilen ainakin."

Kalle ei ollut käynyt töissä pitkään aikaan, joten hän alkoi etsiä sopivaa työpaikkaa verkosta ja kaupungin ilmoitustauluilta. Hän huomasi kuitenkin pian, että työnhaussa oli ehtinyt tapahtua paljon muutoksia. Avoimissa työpaikoissa vaadittiin kaikenlaista osaamista, mitä Kallella ei ollut, tai sitten työpaikat sijaitsivat niin kaukana, että niihin kulkeminen olisi ollut hankalaa.

Mutta Kalle ei lannistunut. Eräänä päivänä hän huomasi paikallisessa kahvilassa ilmoituksen: *"Apulainen haussa ei kokemusta vaadita!"* "No tämähän kuulostaa juuri sopivalta," Kalle mietti. Hän otti yhteyttä kahvilan omistajaan, rouva Helmiin, ja sai työhaastattelun heti seuraavalle päivälle.

Seuraavana aamuna Kalle asteli kahvilaan hieman hermostuneena, mutta Helmi oli ystävällinen ja ymmärsi Kallen tilanteen. "Kuule Kalle, täällä ei tarvita kummoisia papereita eikä tutkintoja. Jos olet valmis tarttumaan hommiin ja auttamaan meitä kiireessä, niin tervetuloa kokeilemaan!" hän sanoi hymyillen.

Kalle aloitti seuraavana päivänä. Hän oppi nopeasti täyttämään vitriiniä, keittämään kahvia ja siivoamaan pöytiä. Vaikka työ oli raskasta ja välillä stressaavaa, Kalle tunsi itsensä tarpeelliseksi. Palkkapäivänä hän hämmästyi, kun tilille tuli enemmän rahaa kuin koskaan aiemmin. Hän otti jopa kuvan pankkitilin saldosta muistoksi ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut palkkaa.

Kalle huomasi, että hänen elämänsä muuttui pikkuhiljaa paremmaksi. Hän alkoi herätä aikaisin, piti asuntonsa siistinä ja huomasi jopa nauttivansa kahvilan kiireisestä ilmapiiristä. Naapurustossa monet yllättyivät, kun näkivät "Kelarotan" lähtevän joka aamu töihin. Kallelle itselleen tämä oli suuri muutos, ja hän huomasi olevansa ylpeä siitä, että oli tehnyt jotain itselleen tärkeää.

Vähitellen Kalle alkoi säästää rahaa ja haaveilla isommista asioista ehkä hän voisi joskus muuttaa parempaan asuntoon tai opiskella lisää. Vaikka työ oli usein rankkaa, Kalle oli lopulta kiitollinen itselleen siitä, että oli päättänyt antaa mahdollisuuden uudelle alulle. Naapurustossa hän oli yhä "Kelarotta", mutta nyt siinä nimityksessä oli enemmän myötätuntoa ja arvostusta Kalle oli näyttänyt, että hänestäkin oli vaikka mihin.

Ja niin Kalle eli eteenpäin, ei enää vain Kelan tuilla, vaan omalla työllään, ja joka päivä hän löysi yhä enemmän iloa uudesta arjestaan.