Tätä on yksinäisyys

Tunnustan, että en pidä yhteyttä enkä kysy kuulumisia teiltä, jotka ette osaa puhua mistään muista kuin omista asioistanne, lapsienne-  tai lastenlastenne asioista (loputtomasti).  Nämä viimeksi mainitut ei kiinnosta tippaakaan ja se teidän pitäisi kyllä tietää ja ymmärtää että vapaaehtoisesti lapsetonta ei loputtomat kakarajutut kiinnosta. Ettekö pöljät tajua että sivuutan nuo lapsiasiat aina, toistuvasti ja vaihdan puheenaihetta. Puhukaa vaikka mieluummin omia asioitanne, vit..u ketään ei kiinnosta kuulla loputtomia samankaltaisia tarinoita mitä lapsenne tai lapsenlapsenne teki eilen tänään tai on tekemässä huomenna, mitä ne söi, mitä ne leikki, missä oli pipi, mitä ostin sille, oliko nuttura sopiva vai ei, mitä se sano siitä ja tästä. Ei helvetti enää yhtään. En minäkään puhu joka puhelussa lemmikkieläimeni tekemisiä, syömisiä,  ulkoilujuttuja, mitä se söi tms. Älkää ihmetelkö ettei minusta kuulu kun juttunne pyörii lähinnä hupakoiden tasolla.

Yksineläjänä ja ajoittain yksinäisenäkin joudun pitämään yhteyttä ainakin satunnaisesti muutamiin joita en oikeasti kaipaa enkä oikeastaan edes viihdy heidän seurassa enää. Aikoinaan viihdyin. Tämä siksi että olemme tunteneet pitkään, enkä ilkeä pistää välejä kokonaan poikki ja kaipaan edes jotain seuraa ainakin satunnaisesti. Heistä molemmista on kuoriutunut iän myötä meko erikoisia piirteitä, jopa vahingoniloa tai jotain ihme kieroja kuittailijoita joka kumpuaa selvästi silkasta kateellisuudesta. Samat aihepiirit ja vihjailu/kuittailu samasta asiasta toistuu josta osaan kyllä nokkelana tulkita mistä kyse. On jopa päin naamaa sanottu todella hassuja asioita joita en kyllä ikinä itse sanoisi ääneen kellekään (s...tanan pöljä). Hyödynnetään röyhkeästi minun omaisuutta ja hyväntahtoisuutta kun en ilkeä kieltäytyä sinällään pikkujutusta, ilman että itse antaa mihinkään mitään apua tai pistää tikkua ristiin ylipäätään minkään eteen. Siitä huolimatta satunnaisesti kysyn kuulumisia tai lähden jonnekin lounaalle tai ulkoilemaan. Jos minulla olisi riittävästi muita ystäviä tai kumppani, nämä ystävät saisi jäädä.

Ap - väitän että tuo ei ole yksinäisyyttä koska sulla kuitenkin on kumppani, lapsi ja oikein mainitset että 10 ystävää. 

Sinä vain koet ettet tule kuulluksi ja kohdatuksi. Et saa tarvitsemaasi yhteyttä ystäviisi tai lähipiiriisi. Se on eri asia.

Yksinäisyys on ihan eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Jos maksat minulle 200 €/kerta, voin kuunnella huoliasi 45 min ja leikkiä olevani niistä kiinnostunut. Miltä tämä kuulostaa?

Ihmisten auttaja

 

*kaikki terapeutit

Vierailija kirjoitti:

Minulla (n 54v) myös tilanne, että elämä luisuu kokoajan siihen suuntaan että on enää vähemmän ystäviä, edes tuttuja joiden kanssa pidetään yhteyttä tai käytäisi joskus jossain. Käyn töissä ja siellä saan arkipäivän sosiaalisuustarpeen tyydytettyä mutta viikonloput, pitkät pyhät ja lomst on masentavia. Elän yksin, lapsia ei ole, parisuhdetta en ole etsinyt enää pien 10 vuoteen koska en vaan jaksa ns hakata päätä seinään, en ihastu helposti enkä ala olemaan kenenkään kanssa ns muodon vuoksi koska en sinällään tarvitse välttämättä miestä mihinkään. Haluaisin toki fiksun kumppanin johon ihastun ja joka ihastuu minuun, mutta kerta toisensa jälkeen yritykset ovat kariutuneet johonkin isompaan tai mitätyömään tai ei vaan elämäntilanne sovi. 

Enenevässä määrin ystävät ja tutut ovat niitä jotka ensinnäkin ottavat yhteyttä vain jos tarvitsevst jotain, tai heillä on joku elämäntilanne josta haluavat avautua. Voi o

Tutulta kuulostaa..

Viikonloput on välillä tyhjiä kun ei oikein huvita mennä mihinkään. Toisen ihmisen kanssa on mielekkäämpää tehdä mitä tahansa.

En tiedä miksi tästä tuli niin vaikeaa. Aika kuluu kyllä yksinkin ja aika ennen nettiä oli yksinäiselle ahdistaampaa. Silti netissä ei rakenneta suhteita. Toisaalta mihin tässä enää muutenkaan voi luottaa..mihinkään rasittavaan energiasyöppöön ei ole aikaa eikä voimia. Nämä kokemukset kun muistaa niin on taas vähän helpompaa olla yksin.

Tutustu kuuntelijoihin.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti tunnistan myös suurimmasta osasta ystäviäni, sukulaisiani ja tuttujani tuon etteivät he jaksa kuunnella yhtään muiden asioita. Mietin usein että johtuuko se minusta vai käyttäytyvätkö muitakin kohtaan samalla tavalla. 

Tyypillisin ollut varmaan aina lapsuudenaikainen ystäväni jonka kanssa tehty ja toheloitukin vaikka mitä, suurinpiirtein jaettu kaikki elämänkäänteet ja pidetään yhteyttä vähintäänkin muutamia kertoja vuodessa. Hän on ihan hauska ja nokkelaälyinen ihmiinen, mutta puhelut tapahtuu aina, siis ihan aina, vain silloin kun hänellä on sellainen aika, esim ajaa pitkää matkaa autolla yksin tai on yksin kotona. Hän puhuu tai käsittelemme hänen asioita 80- 90% ajata ja aina ensin. Vaikka minä soittaisin hänelle (aika etukäteen tietty sovittu) hän kertoo omat kuulumiset ensin. No kun ne on käsitelty hän kyllä saattaa kysyä minun asioista (jos muistaa esim edellisestä puhelusta jonkun tilanteen tms)  mut

Facebookryhmiä vinkkaan asiakeskusteluihin. Laatu vaihtelee mutta tuolta löytyy kyllä ihan mielekästä ajatustenvaihtoa jostain tietystä aiheesta kuten vaikka kaupunkisuunnittelu.

Ap pitääkö niiden ystävien nimenomaan kysellä? Kaikki eivät halua udella. Reippaasti vaan kerrot omat kuulumisesi, jos haluat niistä puhua. Jos ystävä vaihtaa puhennaiheen omiin kuulumisiinsa, kuuntelet hetken ja kommentoit, ja sitten jossain vaiheessa voit taas puhua omista asioistasi.

Tarvitseeko sitä paitsi puhua vain jomman kumman omista kuulumisista? Miksi ei voi puhua maailman tapahtumista, politiikasta, ilmastosta, tieteesstä tai kirjoista? Tavatkaa vaikka taidenäyttelyssä, sielläkin voi hiljaa jonkin kommentin vaihtaa, ja kun näyttelyn jälkeen menette kahville, niin varmasti riittää juteltavaa.

Vierailija kirjoitti:

Muutin kotikonnuille pääkaupunkiseudulta muutama v sitten. Minulla on täällä 2 pitkäaikaista tuttua alunperin harradtusporukoista jääty kavereiksi ja satunnaisesti pidetty yhteyttä. Yllätyksekseni toinen otti yhteyttä vain kun tsrvitsi kyytiä johonkin tai hoitamaan hänen lemmikkiä. Ei koskaan muuten. Toisesta alkoi kuoriutua nyt vanhemmiten todella oudon kiero piikittelijä joka oli juuri tuollainen että puhuu ihan kokoajan vaan itsestään. Hän lähti kyllä mielellään ehdottamiini tapaamisiin tai joskus (harvemmin kuin minä) itsekin ehdotteli jotain syömään menoa tms, mutta puhui tauotta itse etten juuri saanut suun vuoroa. Oikein hermostui silmin nähden jos yritin sanoa aiheesta omalta näkökannalta jotain ja erityisesti jos vielä yritin saada sanottua asiani loppuun koska hän keskeytti minut kokoajan. Usein huomasin hänen kehonkielestään että minun asiani ei kiinnosta häntä paskan vertaa, käänsi ihan fyysisesti päänsä poispäin ja katseli ihan muualle, vaihtoi ihan kesken lauseeni aihetta aivan kun ei olisi kuullutkaan että edes puhun. Se oli kyllä loukkaavaa.

Ajattelin että hitto mikä moukka. Mutta toisaalta ymmärrän ja huomaan että hänellä alkoi selvästi jonkun sortin aivorappeuma joka usein näkyy ensin persoonallisuusmuutoksina ja käytöksessä siten ettei pysty sitä kontrolloimaan, suodatin pettää siis jo. Harmi, sillä hän oli aikoinaan mukava ihminen jonka kanssa naurettiin paljon.

Mistä tuollaisen aivorappeuman tunnistaa? Kuvauksesi kuulostaa tutulta, tulee mieleeni useampikin tuttava. Itse olen ajatellut tuollaisen muuttuneen käytöksen liittyvän hormonitoiminnan muutoksiin, johonkin kriisiin elämässä, päihteisiin (ennemmin siis päihtymykseen tai riippuvuuteen kuin pysyviin vaurioihin) tai iän myötä korostuviin luonteenpiirteisiin. Joidenkin kohdalla olen tajunnut, ettei kyseinen henkilö ole muuttunut hankalammaksi, vaan ollut sellainen aina ja oma sietokyky on heikentynyt. Tai sitten ollut ihan hauskaa isommassa porukassa, mutta kahden kesken korostuu liiallinen itsekeskeisyys.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat ap aika vaativalta. Jos olet tunteja jonkun kanssa kuuntelemassa, varmaan saat kerrottua itsestäsikin samalla luontevasti. 

Mitä väliä sillä kertomisella on, jos toinen ei kuuntele aidosti, ei välitä?

En ole yhdeksään viikkoon tavannut ketään tuttua.

Suhakza

Ap täällä. Kiitos kaikille kommenteista ja ajatuksista. Ymmärrän, kun joku kuvaili tätä "luksusyksinäisyydeksi". Että kun kuitenkin on ystäviä. Sitä vain kaipaa ehkä liikaa kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen tunnetta, aitoa henkistä läheisyyttä, että joku olisi oikeasti kiinnostunut niin, että jaksaa kuunnella kauemmin kuin minuutin verran ja vielä kyselisi tarkemmin. Toki kerron kuulumisistani myös, enemmän itse olen kuuntelijana kylläkin. Välitän aidosti ystävistäni ja he ovat tosi tärkeitä. Lisääkin toivon ystäviä, asun Lappeenrannassa. 

Vierailija kirjoitti:

5 kirjoitti

"Sinun yksinäisyytesi nimittäin on luksusyksinäisyyttä".

En vähättele kenenkään tunteita, ymmärrän kyllä mitä ap tarkoitit ja tunnistan omasta elämästäni täysin saman dilemman. 

Mutta, oikea yksinäisyys sanan varsinaisessa merkityksessä on sitä ettei ole ketään joka ottaa mitään yhteyttä, itsellä ei ole ketään johon voisi olla yhteydessä ja edes kysyä miten menee. Ei ole kumppania, ei lapsia eikä kaikilla edes työpaikkaa. Se on oikeaa yksinäisyyttä. 

Se on just näin kun ei ole ketään. Tollset ihmiset jolla on ukot,lapset, työpaikat oisivat aivan hukassa jos ne vietäiskin pois.

Vierailija kirjoitti:

Miten minusta vaikuttaa, että ap (n63), n54 ja 40+ ovat yksi ja sama kirjoittaja. Täysin sama tyyli ja samat kirjoitusvirheet (joita on muuten runsaasti). Eipä siinä, saahan sitä tarinoida.

Huomasin saman.

Vierailija kirjoitti:

Miten minusta vaikuttaa, että ap (n63), n54 ja 40+ ovat yksi ja sama kirjoittaja. Täysin sama tyyli ja samat kirjoitusvirheet (joita on muuten runsaasti). Eipä siinä, saahan sitä tarinoida.

Ihan selvästi. Kyllä täällä huomaa, kuka kirjoittelee noita novelleja aina eri aiheista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haisooko etupylly pyypyy, hyhhyh pahalle?

Äitiäsi muistelet.

Pitäähän mielisairaankin saada välillä avautua.

_

Vain hyvänyöntoivotus

minulta.

Kirjoitin useita kommentteja

muualle, riittänee.

_

Minulla on usein samanlainen olo muutamien omien ns. ystävien seurassa. Jää jotenkin tyhjä ja mitätöity olo sellaisista kohtaamisista, joissa itse on saanut olla ilmaisen terapeutin tai vaihtoehtoisesti toisen elämän ihanuuden ihastelija. 

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin olen kiinnostunut siitä mitä muille kuuluu, kysyn sitä nimenomaan pääsääntöisesti itse ensin.

Toisaalta olen muutenkin ihminen joka on kiinnostunut lähes kaikesta jollain tasolla, minua kiinnostaa mitä yhteiskunnassa, kotikaupungissa ja ylipäätään maailmassa tapahtuu, havainnoin paljon asioita ja kuolisin pystyyn jos ajatukseni / puheenaiheet pyörisivät lähinnä arkiaskareissa ja shoppailuissa. Olen myös ajautunut jotenkin (yksineläjänä) siihen että minä pidän muihin yhteyttä ja kuuntelen heidän tarinansa. Harva enää kysyy (vanhaa tätiäni lukuunottamatta) mitä mulle kuuluu. Oma äitikään ei ole enää moneen vuoteen kysynyt juuri mitään eikä itse ota yhteyttä (tosin tätä en erityisemmin harmittele koska emme ole koskaan olleet läheisiä ja hänestä on kuoriutumassa todella haasteellinen persoona). 

Kaipaan sellaisia fiksuja ja älykkäitä ihmisiä joiden kanssa keskustelut ovat vuorovaikutteisia, tuovat

Niinpä, eikö ole nimenomaan virkistävää kuunnella sen toisen ihmisen ajatuksia ja kuulumisia, kun niiden omien ajatustensa kanssa viettää kuitenkin 24/7, halusi tai ei.

Minä pidän nimenomaan myös muiden ajatusten kuuntelusta, ei ole terveellistä liikaa velloa vain itsessään. Tietenkin aina vastavuoroisuus pätee, erääseen sellaiseen henkilöön katkaisin välit kokonaan, joka todella puhui tunteja tunteja vain itsestään ja omista asioistaan, mutta kun yritin puhua välillä myös omista asioistani, ei häntä yhtään kiinnostanut enkä saanut mitään vastakaikua. Tuli vain kurja olo.