MIKSI lapsiperhearjesta ei kerrota rehellisesti?

ajaks osoittautuu toi aika ku lapset oli pieniä. "Pieni lapsi pienet huolet, iso lapsi isot huolet." terv. suurperheen äiti

Jos oman käsityksen mukaan äidin kuuluu olla aina iloinen ja jaksava ja niin edelleen, niin eihän siinä tilanteessa voi tunnustaa, että ei se ihan niin hienosti mene.



Tai sitte se äitiys vaan toisille on niin helppoa ja ihanaa, en minä sitä epäile. Kummallisuutensa kullakin. Onhan sellaisiakin, jotka esimerkiksi hölkkäävät henkihieverissä "kun se on niin ihanaa".

yleensä viitsi kertoa noista asioista kavereille. saatan kyllä mainita huonosti nukutusta yöstä. puhutaan kaikkea muuta. enkä itekään jaksais kuunnella vertaistarinoita.

Ekan lapsen jälkeen ihmettelin että miksei siitä puhuta rehellisesti että lapsiperhe-elämä EI ole yhtään rankkaa, vaan aina vain jauhetaan sitä samaa rankkaa-rankkaa-rankkaa-virttä.



Toinen lapsi ei sitten ollutkaan yhtä helppo kuin ensimmäinen (plus että niitä oli nyt kaksi, eikä ensimmäinenkään enää uhmaikäisenä ollut yhtä helppo kuin vauvana), ja nyt tunnistan hyvin sen mielestäni erittäin yleisen rankkuusvalitusvirren.

tuo yhden 1-vuotiaan äiti...

ystävilleni arjesta. Olen yh, kaksi lasta, ja kyllä minä puhuisin yhtä soopaa, jos kirkkain silmin väittäisin elämän olevan leppoisaa :D. Raskastahan se on, ja todellakin kaikki asiat pyörivät lasten ympärillä. MUTTA, vaikka arki on raskasta, en sitä vaihtaisi mihinkään muuhunkaan. Ja kyllä mainitsen myös tämän seikan siinä sivussa :). En tajua missä pumpulissa olet kasvanut, jos et kuule keskustelua raskaasta arjesta :o?

ystävilleni rehellisestti arjesta, olen kuulemma valittaja ja luulevat että en ole onnellinen lapsistani. Asia ei todellakaan niin ole, puran vaan niitä rankkoja juttuja. Ja yksikin kommentoi, että menisit töihin, jos se on noin kamalaa. Että en sit varmaan enää pura kenellekään lapsettomalle.

koska EN JAKSA kuunnella aiheesta enempää kuin mitä itse joudun elämään.



Ärsyttävintä mitä tiedän ovat yhden lapsen äidit, jotka alkaa avautua. Argh!



Meillä on itsellä kaksi lasta, joista kuopus on sairastellut ihan valtavasti ja itselläni on ollut myös vakavia terveysongelmia. Sukulaisia ei ole ja arki on ollut raskasta.



Siihen päälle en yksinkertaisesti jaksa kuunnella esimerkiksi esikoisen koulutoverin (9 vee) äidin ruikutusta siitä, kuinka kamalaa hänellä on. Tekee töitä lähinnä harrastuksenomaisesti, miehellä neljä kuukautta lomaa vuodessa, kuuden tunnin työpäivät ja perheellä hyväkuntoinen isoäiti jatkuvasti passissa.

Aika kultaa muistot. Olen jo alkanut 4v:n kanssa miettimään, että mikä siinä vauva-ajassa oli niin kauheata, vaikka silloin melkein(!) kaduin lapsen hankintaa.



Ei sitä kaikille ala ensimmäiseksi valittamaan, miten mulla on rankkaa, vaan vääntää hymyn huulille ja sujuvasti valehtelee, että vähän väsyttää, mutta muuten kaikki on hyvin.



Apua ei tule pyydettyä, ettei muut (varsinkin anoppi!!) pääse sanomaan "ei se pärjää".

Sen lisäksi, että kaikki vauvat eivät valvo öitä. Jotku nukkuu aina yönsä. Ihan pienenä heräävät vain syömään ja jatkavat unia. Ja päivällä ovat päivänpaisteita!



Luotan nyt muutaman kaverin puheisiin, että kun on ikäeroa kahteen ekaan niin se kolmas on helppo. Eli kun kaks ekaa oli pienellä ikäerolla ja nyt jo isoja koululaisia niin kolmannen kanssa on helppoa (ilmeisesti, jos ei tule neljättä heti perään)

munkin mielestä rankkuudesta kyllä puhutaan aika lailla.



Sen sijaan osa rankkuudesta olisi kyllä ihan vältettävissä. Mä en ole tajunnut koskaan miksi se talo pitää pykätä just vauva-aikaan kun yöunet on vähimmillään ja perhearki eniten sitovaa. Ja sitten vielä talous monesti tiukoilla kun on vaan yksi tienaaja. Tilantarvehan tulee vasta isoomilla lapsilla. Alle kouluikäisillä ei niinkään.



Tai miksi tosiaan pitää lähteä siihen harrastusrumbaan?



Tai voisiko omaa uraa sen verran laittaa sivuun että ei matkusta 200 päivää vuodessa?



Kolme lasta

mulla

ja koska lapset nyt vaan harrastaa. Eli minusta esimerkiksi "harrastusrumba" nyt vaan pitää jaksaa ja lapsilla on oikeus siihen, että heitä ei retuuteta enää kouluiässä.

ihmettelin vaan miks kukaan hankkiii lapsia jos se on koko ajan niin kamalaa.



No, olihan se rankkaa, mutta oli ihanaa kanssa. Elämää, kaikkea mahtuu siihen.

Kun sain ensimmäisen lapseni, ajattelin, että miksi kukaan ei kertonut kuinka raskasta tämä vauvaelämä on. Ensimmäiset koliikkikuukaudet olivat kamalia. Vaikka mieskin oli valmis auttamaan ja valvomaan, hän ei voinut mitään sille, että lapsi itki. Naapurit hakkasivat patteriin, ihan kuin olisimme tahalleen itkettäneet lasta. Kantelin vauvaa päivät ja yöt, ja hän ei viihtynyt yhtään lattialla. Olin superväsynyt, mutta miehen kanssa emme riidelleet, vaan olimme väsyneinä samassa veneessä. Kun koliikki helpotti, elämä kirkastui ja alkoi maistua makealta.



Toinen vauva olikin paljon helpompi ja nukkui joka yö parilla syötöllä läpi yön. Kaksi lasta on ollut kiva määrä, koska lapset ovat hyvin pienestä pitäen leikkineet yhdessä. Koskaan ei ole tarvinnut kuulla, että "mulla ei ole mitään tekemistä", koska he ovat aina keksineet kivat leikit. Miehen ja minun parisuhde on niiin hyvä, että tuntuu kuin olisimme vastarakastuneita. Elämä on ihanaa.

kuinka RASKASTA se lapsiperhe-elämä onkaan. Siitä saa toki tehtyä raskaan, todella raskaan. Jos haluaa. mm. tekemällä enemmän lapsia kuin jaksaa hoitaa, hommaamalla joka päivälle jotain ylimääräistä tekemistä esim. jokaiselle jokin harrastus tai useampi jne jne. Meillä on 1 4vuotias lapsi ja oikein on leppoista =) Ja en usko että elämä muuttuisi ylivoimaisen raskaaksi vaikka tulisi toinenkin. Ei mulla ole mitään syytä olla väsynyt tai kiukkuinen.

Ota tämä talteen! Ehkä elämä muuttuu tai voit jatkaa naureskellen elämän helpoutta edelleen, mikä olisi kyllä hienoa.

Kyllä minäkin muistan nuo kaikki varoittelut, ja oltiin miehen kanssa valmistauduttu sairaalasta kotiutumisen jälkeen siihen, että millekään muulle ei enää ole aikaa kuin vauvalla. Noh, kolmisen tuntia nukkuvaa vauvaa ihmeteltyämme mies lähti vuokraamaan leffan. Aina välillä vauva söi, ja sitten se taas nukkui, ja me katseltiin leffaa, kokkailtiin, juteltiin, siivoiltiin jne. Eikä se elämä siitä sen kummemmaksi muuttunut, välillä on lapsilla ollut vaativampia vaiheita, mutta suurimman osan aikaa on ollut varsin leppoisaa ja mukavaa.

Ja tuosta on aikaa 9 vuotta, eikä vieläkään ole elämä muuttunut raskaaksi helvetiksi, vaikka kaksi lasta on tullut lisääkin, ja kaikki vieläpä poikia.

Toki meidän nyt täytyisi tässä kohtaa sitten alkaa pelätä murrosikää, koska silloinhan sitä viimeistään hymy hyytyy, mutta eipä taideta. Katsellaan niitä tilanteita sitten kun kohdalle sattuvat.

"Pieni lapsi pienet huolet, iso lapsi isot huolet." terv. suurperheen äiti

Minulla on viisi lasta ikähaitarilla 2-kohta 17 ja kyllä täytyy sanoa että ihanammiksi ne vaan muuttuu kasvaessaan. Kyllä meillä ainakin on huolet ja vaivat väistyneet ikävuosien mukana. Vai onko muka jotain huolta vielä tulossa? Vanhin valmistuu ammattikoulusta parin vuoden päästä, sittenhän hänellä alkaa jo itsenäinen elämä. Ainoo näköpiirissäni oleva huoli on se että häipyykö hän pois kotoa juuri kun saisi ajokortin ja pääsisi kuskaamaan nuorempia harrastuksiin ;)

lasta. 5. syntymässä. On ollut välillä tiukkaa, mutta siihen on ollut monta muutakin syytä kuin lapset. Onnellisia ollaan perheestämme. Tuntuu, että tämä on todella rikasta aikaa, enkä ikinä vaihtaisi muuhun. Ymmärrän hyvin, kun joku perheellinen valittaa väsymystä. Välillä on ollut sellainen väsy, ettei aiemmin ole tiennyt semmoista olevankaan. Mutta ajanjaksot vaihtuvat, ei koko ajan ole rankkaa.

Eli yhden lapsen äidit ei tiedä mitään miten rankkaa voi olla ja vain monilapsiset perheet on niitä oikeita perheitä koska on saanut kärsiä vuosia.



Minä olen ihan oikea äiti jolla on 1 lapsi. Vauva -aika oli todella rankkaa kun vauva itki öisin paljon ja söi jatkuvasti (imetin 8kk). Kun lapsi oli siinä 1 vuoden, elämä helpottui suuresti. Ei olei tullu mieleenkään rakentaa taloa smaan aikaan tai tehdä lisää lapsia kun siitä yhden vauva-ajasta oli juuri selvitty.



Nyt lapsi on 6v ja meillä elämä hymyilee. Vauva-aika oli rankkaa ja niin olin sen kuvitellutkin olevan, eniten yllätti se ettei enää voinut lähteä ripeasti mihinkään...



Muutamalla ystävällä oli se taloprojekti raskauden aikana ja sitten vielä tekivät sisaruksen. Ihan hullua! Ovat vieläkin väsyneitä 6 vuoden jälkeen ja kateellisia minulle jonka elämä on ollut jo vuosia helppoa.



He täällä varmaan nurisevat miten minä en ymmärrä elämästä mitään ja sen vaikeudesta. Itseppähän ovat itsensä siihen suohon saaneet, rahat on aina loppu, velkaa on paljon ja väsyneet monta kertaa eron partaalla käyneet vanhemmat.



Me asumme vuokralla, itselläni oli jopa mahdollisuus jäädä kotiäidiksi näiksi vuosiksi ja parisuhteessa ei ole vikaa.

kun jopa täälläkin siihen valitukseen liitetään termi huono äiti, ja siihen ihanaan vauva-arjen ylistykseen sana hyvä äiti.



En käsitä, miksi ihmisten on niin vaikea tajuta, että ne äitiyden kokemukset ovat erilaisia ja samoin on sen lapsiperheen arjen rankkuuden kokeminen. Sitten on vielä erilaisia vauvoja ja erilaisia elämäntilanteita. On naurettavaa väittää, ettei yhden lapsen äiti tiedä mitään lapsiperheen rankkuudesta, jos se äiti on valvonut yöt läpeensä koliikkivauvan kanssa.



Itse koin esikoisen vauva-ajan rankkana. Vauva ei ollut mikään valvoja edes, söi kolmen tunnin välein mutta ei siinä välillä nukahtanut kuin max tunniksi. Niinpä nukuin tunnin pätkissä ja tunsin oloni todella väsyneeksi. En saanut tästä kuitenkaan valittaa, koska ystävälläni oli koliikkivauva, joka huusi käytännössä päivät läpeensä ja iltaisinkin melkoisesti. Omani hymyili päivisin ja nukkui 4-5 tunnin päiväunia putkeen ja iltaisin lähinnä söi. Eihän siinä voinut ja saanut valittaa, vaikka tuntui, että pää hajoaa väsymyksestä. Lapsettomalle siskolleni kerroin rehellisesti tuntemuksiani ja hän julisti minut masentuneeksi...



Toinen lapseni oli sitten sairaampi, mutta vauva-arki oli helpompaa, kun olin varautunut kaikkeen ja haalinut ympärilleni ihmisiä, jotka voisivat auttaa. En edes tarvinnut apua.



Ei sen viiden lapsen äidin kokemukset ole yhtään arvokkaampia kuin sen yhden lapsen äidin kokemukset. Jos vauva ei huuda 6 tuntia päivässä putkeen, saa äiti silti kokea vauva-arjen rankaksi. Ei ole olemassa mitään mystistä sääntöä siitä, millloin on oikeus kokea vauva-arkea rankaksi.



Miksi äidit eivät voisi vain tukea toisiaan sen sijaan, että aina pitää yrittää lytätä ja loistaa, nostaa itseään jalustalle? INhoan näitä "en minä vaan" ja "normaali äiti osaa hoitaa lapsensa" -vastauksia. Kyllä se vauva-arki voi olla rankkaa, ja jos joku ei sitä sellaisena ole kokenut, hieno homma, mutta ei se merkitse sitä, etteikö joku toinen voi kokea saman tilanteen rankempana. Eikä se toinen silti ole huono äiti.

kun lapsiperhearjesta puhutaan. Meillä kolme lasta, joista nuorin vauva ja nautin joka hetkestä perheeni kanssa.

Voi kuinka lutuista ja helvetin uskottavaa!