MIKSI lapsiperhearjesta ei kerrota rehellisesti?

Eli yhden lapsen äidit ei tiedä mitään miten rankkaa voi olla ja vain monilapsiset perheet on niitä oikeita perheitä koska on saanut kärsiä vuosia.

Minä olen ihan oikea äiti jolla on 1 lapsi. Vauva -aika oli todella rankkaa kun vauva itki öisin paljon ja söi jatkuvasti (imetin 8kk). Kun lapsi oli siinä 1 vuoden, elämä helpottui suuresti. Ei olei tullu mieleenkään rakentaa taloa smaan aikaan tai tehdä lisää lapsia kun siitä yhden vauva-ajasta oli juuri selvitty.

Nyt lapsi on 6v ja meillä elämä hymyilee. Vauva-aika oli rankkaa ja niin olin sen kuvitellutkin olevan, eniten yllätti se ettei enää voinut lähteä ripeasti mihinkään...

Muutamalla ystävällä oli se taloprojekti raskauden aikana ja sitten vielä tekivät sisaruksen. Ihan hullua! Ovat vieläkin väsyneitä 6 vuoden jälkeen ja kateellisia minulle jonka elämä on ollut jo vuosia helppoa.

He täällä varmaan nurisevat miten minä en ymmärrä elämästä mitään ja sen vaikeudesta. Itseppähän ovat itsensä siihen suohon saaneet, rahat on aina loppu, velkaa on paljon ja väsyneet monta kertaa eron partaalla käyneet vanhemmat.

Me asumme vuokralla, itselläni oli jopa mahdollisuus jäädä kotiäidiksi näiksi vuosiksi ja parisuhteessa ei ole vikaa.

Samaa mieltä!

Mulla on kolme lasta ja pahin pikkulapsiaika on vähitellen takanapäin. Ihan tervejärkisinä tästä on selvitty, avioliitto on kasassa, kumpikaan ei ole masentunut, lapset ovat perusterveitä jne.



Mua on jo vuosia ihmetyttänyt kun vanhemmuudesta puhutaan niin negatiivisesti. Julkaistaan kirjoja, joissa äitiydestä kerrotaan "karu" totuus ja naiset tilittää kun on ollut niin helvetin vaikeaa.



Ei mulla ole ollut sellaista. Toki on välillä kaikenlaista vääntämistä ja säätämistä ja riitoja ja huutoa, mutta ei mun mielenterveys ole ollut koetuksella.

koska EN JAKSA kuunnella aiheesta enempää kuin mitä itse joudun elämään.

Ärsyttävintä mitä tiedän ovat yhden lapsen äidit, jotka alkaa avautua. Argh!

Meillä on itsellä kaksi lasta, joista kuopus on sairastellut ihan valtavasti ja itselläni on ollut myös vakavia terveysongelmia. Sukulaisia ei ole ja arki on ollut raskasta.

Siihen päälle en yksinkertaisesti jaksa kuunnella esimerkiksi esikoisen koulutoverin (9 vee) äidin ruikutusta siitä, kuinka kamalaa hänellä on. Tekee töitä lähinnä harrastuksenomaisesti, miehellä neljä kuukautta lomaa vuodessa, kuuden tunnin työpäivät ja perheellä hyväkuntoinen isoäiti jatkuvasti passissa.

Yhden lapsen äidillä ei voi olla rankkaa mutta kahden voi, helvetti mitä kapeakatseisuutta! Mutta itse saat palstalla valittaa kuinka rankkaa on ollut!

koska siinä on tasan SE YKSI AINOA LAPSI.

kerroin lapsettomille kavereille, että lapsellani on aika kova temperamentti, ja muutenkin ollut aika vaativa vauva.. Kaverit totes siihen että "No eikä oo, kaikki lapset on semmosia. kyllä ne kaikki saa joskus kiukku kohtauksia ja tavarat lentelee!" ja vika on mussa kun en tätä tajua.

Sain osakseni siis hirveän määrän vähättelyä ja halveksuntaa, kun kehtasin vihjata että on rankkaa.. Niin, ja ko. kaverit ovat nähneet lapseni kerran. Tuli sen verran pahamieli että jatkossa esittelen heille vain sitä ruusuista puolta, kokekoot sitten joskus itse mitä se on.

Eivät he tiedä arjesta yhtänä mitään itsekään.

Kuka sä olet sanomaan kenenkään arjesta yhtään mitään! Juuri monen lapsen äidit ovat usein niitä jotka ei näe kuin oman perheensä ja oman napansa. Eivät kaikki, onneksi.

Yhden lapsen kanssa voi olla rankkaa jo siksi että vanhempien pitää toimia jatkuvasti leikkikavereina. Yksilapsisia syytetään itsekkyydestä, mutta moni on tunnustanut tehneensä toisen lapsen mm. siksi että pääsisi itse vähemmällä kun lapsella on leikkikaveri.

Kyllähän se on ihan perheestä ja lapsesta kiinin. Me ollaan esim. matkusteltu ihan entiseen malliin, käyty viikonloppuristeilyillä jne., lapsi on kulkenut mukana. Ei aiemminkaan rymytty missään laivan yökerhoissa, vaan mentiin hyvän illallisen jälkeen nukkumaan ja aamulla ihanalle erikoisaamiaiselle ja maihin tutustumaan paikkoihin. Nyt on itseasiassa helpompaa, kun ostoksia ei tarvi kantaa vaan ne kulkee vaununkopassa ;)

Nyt kun lapsi on 1v niin toki tavarat on hujan hajan ja välillä menee hermot kun sata kertaa kieltää, mutta asia ei siltikään mene perille. En kuitenkaan vaihtaisi tätä enää entiseen, vaikka kahdestaan eläminen olikin toisinaan helpompaa!

koska siinä on tasan SE YKSI AINOA LAPSI.

Eikö silloinkaan voi olla vaikeaa? Meillä oli totisesti vaikea vuosi esikoisen syntymän jälkeen. Nyt kolmen lapsen kanssa voidaan jo vähän nauttiakin elämästä.

MITEN HIRVEÄÄ hänellä oli ollut, kun se yhdeksänvuotias oli vauva - siis joskus 8 - 9 vuotta sitten. Silloinkin tosiaan miehellä 4 - 6 tunnin työpäivät, työpaikka kodin vieressä ja tän äidin äiti aina auttamassa.



Ja tilanne jossa sitä alkoi ruikuttaa oli se, että minulla oli juuri ollut molemmat lapset kolme viikkoa flunssasa, toisella astma eli taas valvottiin se kolme viikkoa, itse olin ensin flunssassa ja sitten sain pahan kilpirauhastulehduksen.



No, tokenin siitä joten kuten, vein hänenkin lapsensa leikkimään puistoon (edelleen kuumeisena, koska tulehdus piti kuumetta päällä neljä kuukautta) ja tää äiti tuli sinne perässä ja alkaa vuodattaa sitä elämänsä rankkuutta - kun silloin vuonna 2002 joutui ihan valvomaan, kun hoiti sitä yhtä tervettä vauvaa kahden aikuisen avustamana. Ja sitten kun näki, että minulla oli dekkari mukana siellä puistossa, alkoi selittää, että hän lukee vain korkeakirjallisuutta...

On terve kuin pukki, ollut viimeksi flunssassa vuonna 2007. Ja tosiaan hoitamassa on äiti (max puolipäivätöissä), isä (puolipäivätöissä, neljä kuukautta lomaa) ja mummo (reipas eläkeläinen).



Minulla sen sijaan on kroonisesti sairas tämä kuopus.

Mulla on kolme lasta ja pahin pikkulapsiaika on vähitellen takanapäin. Ihan tervejärkisinä tästä on selvitty, avioliitto on kasassa, kumpikaan ei ole masentunut, lapset ovat perusterveitä jne.

Mua on jo vuosia ihmetyttänyt kun vanhemmuudesta puhutaan niin negatiivisesti. Julkaistaan kirjoja, joissa äitiydestä kerrotaan "karu" totuus ja naiset tilittää kun on ollut niin helvetin vaikeaa.

Ei mulla ole ollut sellaista. Toki on välillä kaikenlaista vääntämistä ja säätämistä ja riitoja ja huutoa, mutta ei mun mielenterveys ole ollut koetuksella.

Jos sulla ei ole ollut niin miten KENELLÄKÄÄN on voinut olla. Voi kiesus mitä järjenjuoksua!

Ei kaikki edes usko, vaikka kertoisi. Tuttavapiiristä esimerkki. Heillä oli jo yksi lapsi, vuoden vanha, tosi allerginen jne. Vanhemmat siinä vaiheessa jo finaalissa. Kaikki lähipiirissä tolkuttivat, että älkää nyt tehkö toista lasta siihen, että odottakaan edes muutama vuosi. Eivät uskoneet. Toinen lapsi tuli. Vanhemmat uupuivat ihan täysin ja sitten alkoivat ihmetellä, että miksi kukaan ei kertonut, että kahden vaippaikäisen kanssa voi olla niin raskasta. Kaikki kertoivat, eivät uskoneet vaan ajattelivat, että ei meillä.



Itse olen kertonut omasta lapsiarjestamme totuuden mukaisesti, en kauhutarinoita, mutta en myöskään ruusuisia puolia pelkästään. Edelleen törmää siihen, että kukaan ei usko. "Ei voi olla tuollaista". Juttelin sitten erään äidin kanssa, jolla on ollut samanlainen tilanne kuin meillä (lapsi ei nuku, on allerginen jne.) ja vasta hänen kanssaan keskusteltuani tajusin, että ei sitä voi tajutakaan, jos ei ole samaa kokenut. Eli ihan turha kertoakaan, kun ei uskota kuitenkaan. Ja sitten tullaan parin vuoden päästä ruikuttamaan, että miksi ei olla kerrottu.

se lapsi on sulle aina lapsi, iästä huolimatta. Lapset muuttaa pois kotoa, sen jälkeen ne huolet yleensä alkaa. Ei pääse opiskelemaan, menettää työpaikkoja, ei saa vakityötä, tyttöystävä kuolee, sairastuu vakavasti, ei löydä paikkaa elämässä, kaikki tuntuu turhalta, eroaa, alkoholisoituu, lapsi ei saakkaan lapsia, tutkimukset vielä vakuudeksi. Eli kaikki ne lasten vastoinkäymiset satuttaa äitiä tosi paljon, en ikinä olis uskonut. Kun lapsi on siinä silmien alla asuessaan kotona, ni heti näkee milloin on avun tarpeessa, mutta valtameren takana työkomennuksella ei näekkään. Olishan se iisiä sanoa et ei tunnu miltään. Mutta kun toisen elämään ei voi niin vaan kympillä sekaantua. "Hevosen voi taluttaa juomapaikalle, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan."

Esikoisen vauva-aika on toistaiseksi ollut ehdottomasti rankin. Kaksi nuorempaa ovat olleet tosi rauhallisia tapauksia. Onhan sitä hulinaa meillä ja välillä ottaa päähän kun 3 poikaa riehuu, mutta nykyään kyllä helpompaa kuin silloin yksinäni zombina esikoisen kanssa kotiin mökkeytyneenä. Sen kanssa kun ei voinut edes yrittää lähteä mihinkään kun aina tuli tuntemattomilta ihmisiltä valitusta siitä yhtäjaksoisesta selkä kaarella karjumisesta (johon ei auttanut vaipanvaihto, vyöhyketerapia, vauvajumppa, vauvahieronta, syöttäminen, erilaiset dieetit, kuplattomat, maitohappobakteerit ja ties mitä kaikkea me miehen kanssa kokeiltiin).



Ja mitä oma äitini sanoi kun kerran uskalsin kertoa esikoisen vauva-aikana etten nuku ikinä kuin tunnin pätkiä silloin tällöin, olen aina kipeä ja kaipaisin apua. Edes kerran viikossa jos voisi tulla ja työnnellä esikoista vaunuissa tai muuten vaan viihdyttää ulkona pari tuntia, että saisin nukkua. Äiti sanoi:"Mene kuule vaikka juoksulenkille, se piristää! Minä en ehdi hoitamaan kun olen jo niin vanha ja väsynyt". Äitini on oikein vireä ja hyväkuntoinen viiskymppinen, ei vaan huvittanut hoitaa huutavaa vauvaa. Näitä nuorempia on sen sijaan mielellään kaitsenut...



Joten ei äidit lytätä toisiamme. Yhden lapsen kanssa voi olla rankempaa kuin kolmen. T:kokemuksen syvä rintaääni.

aina pitää kilpailla kenellä on rankinta? Ja vain rankkuus tekee naisesta oikean naisen?



Eletään vaan omaa elämäämme ja nautitaan!

Niin kauan kun perheessä on alle 3v lapsia, eletään poikkeuksellista aikaa ja usein juuri tuo aika on raskain. Meillä nyt kun nuorempi on 4v (ja isompi 6v), elämä on ihanaa ja sata kertaa helpompaa kuin aikoinaan :)



Mulle vaikeinta oli yöheräilyt, joita molemman kanssa oli 1,5-vuotiaaksi asti. Ja silti kun piti vielä töissäkin käydä, pysyä hereillä ja olla skarppina..

Mutta esikoisen kanssa oli hankalinta. Oli just kans tällanen tunnin pätkissä nukkuja ja kävelin suunnilleen päin seiniä kun olin niin väsynyt. Lisäksi on edelleenkin tosi temperamenttinen, vauvana oli koko ajan ärtynyt ja kanniskeltava, isompanakaan ei suostunut rattaissa juurikaan istumaan, automatkat huusi aina jne. Nyt tämä esikoinen on jo koulussa ja kaksi seuraavaa lasta ovat temperamentiltaan ihan normaaleita ja toki itselläni on "takataskussa" enemmän kikkoja kun tulee hankala tilanne. Ekan kanssa sitä on aina hankalampaa kun ei ole kokemusta mikä juttu toimii ja mikä ei.



Kyllä yhden lapsen kanssa on lupa olla väsynyt! Ekakin lapsi voi olla väsyttävä mutta liitän tämän väsymyksen myös siihen että pitää ryhtyä äidiksi ja oma elämä "lakkaa". Et ole töissä, olet yksin kiukkuavan vauvan kanssa joka ei tajua että yrität parhaasi, mitään kiitosta et tietenkään saa vaan puklua ja huutoa vaan takas.



Varsinkin nyt kun on kolme lasta, meillä on paljon tuttavaperheitä joiden tapaaminen on minulle ja lapsilleni tosi tärkeitä. Isompien lasten harrastukset antavat äidillekin sisältöä elämään ja lähes joka ilta mennään johonkin. Kolmannella on tosi paljon "ohjelmaa"tästä, ja nauttii kun käydään uusissa paikoissa ja kulutetaan odotusaika vaikka kirjastossa.



Kolmen lapsen kanssa ongelmana on lähinnä se että en riitä mihinkään. Koska kun olen lasten kanssa niin kotihommat jää ja kun teen kotihommia tunnen että pitäisi olla lasten kanssa. Mies on reissuhommissa ja toivon hänen viettävän lasten kanssa aikaa viikonloppuisin(ja minä karkaan omille menoilleni kun saan vapaa-aikaa), en halua että mies käyttää aikansa johonkin kotihommiin.

voi olla rankkaa. ei siihen yövalvomiseen tarvi vält tämättä kuin yksi valvottaja. lisäksi kaikki uutta. meillä esikoinen valvotti öitä sekä päiviä. silloin tosin pystyi päivällä torkkumaan niinä hetkinä kuin vauvakin. perheen kasvaessa ei enää. pyykkiä ja siivousta, ruuan laittoa ym. vaatimuksia enempi nyt. jotkin asiat kuitenki helpompaa kuin ensimmäisen kans. t. neljän äiti

Ja aina kun lapsi nukkuu, voi nukkua vanhempikin.

Uppp