Harmittaa ihan vietävästi välillä, että synnyin perheeseen, jossa oli sairaat vanhemmat ja päihdeongelmia. Elämä on työlästä.

Itsellä sama ap. Kateellinen ei saisi olla mutta perintömökki ja ilmainem raha jne aiheuttaa katetta. Itse ihan pulassa vanhempien raha sekoiluiden takia. Molemmat jo kuolleet. Siitä ylpeä että olen.saanut omat lapset kasvattaa turvallisessa ydinperheessä rauhallisesti, ehkä heillä helpompaa. 

 . 

Vierailija kirjoitti:

Semmoista se on. Olen itsekin päihdeperheestä ja viisikymppinen. Eipä ne traumat sieltä mihinkään koskaan häviä, ne kulkee mukana loppuun saakka. Mutta aika tekee sen että ne ei häiritse enää samalla tavalla kuin nuorempana. On ihan turha märehtiä näitä asioita kun niille ei vaan voi mitään. Täytyy vaan yrittää pitää omat oireet hallinnassa ja elellä rauhassa. Valitettavasti monelle kuten itselleni se on tarkoittanut sitä että en hirveästi jaksa ihmisten kanssa, vaan olen mieluummin puolisoni kanssa kahden. Töissä nyt on pakko käydä mutta kaverit on tippuneet vuosien varrella. Olen tilanteeseen tyytyväinen ja se onkin ollut oma valintani.

Minä olen jo eläkeikäinen ja kyllä päihderiippuvaisen toisen vanhemman aiheuttamat lapsuusajan traumat edelleen kulkevat mukana. Sen tajuaminen jo varsin pienenä lapsena ettei meillä ollut normaalia perhettä, asioita piti salata ja peitellä muilta aiheutti pysyvästi huonon itsetunnon ja se on vaikuttanut negatiivisesti moniin elämän valintoihin ja ihmissuhteisiinkin. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus turvalliseen ja onnelliseen aikuisten huolista vapaaseen lapsuuteen, mutta näin ei ole vielä tänäkään päivänä; vanhempien kykyä toimia vanhempina kyseenalaistetaan vieläkin liian vähän.

Ymmärrän,  samoja kokemuksia

Minua huvittaa, miten tärkeää joillekin on uskotella itselleen ja toisille, että kyllä kaikki ovat samalla lähtöviivalla, että kaikilla on samat mahdollisuudet. Eivät ole ja ei ole. Lapsia syntyy turvattomiin, vahingollisiin ja muuten epäsuotuisiin olosuhteisiin, missä lapsen kehitys vaarantuu eri tavoin. Toiset lapset taas syntyvät turvallisiin, kaikin tavoin hyviin ja turvattuihin olosuhteisiin, missä lähtökohdat hyvään elämään on ihan erilaiset. Ja tietysti kaikkea näiden väliltä.

Vierailija kirjoitti:

Minua huvittaa, miten tärkeää joillekin on uskotella itselleen ja toisille, että kyllä kaikki ovat samalla lähtöviivalla, että kaikilla on samat mahdollisuudet. Eivät ole ja ei ole. Lapsia syntyy turvattomiin, vahingollisiin ja muuten epäsuotuisiin olosuhteisiin, missä lapsen kehitys vaarantuu eri tavoin. Toiset lapset taas syntyvät turvallisiin, kaikin tavoin hyviin ja turvattuihin olosuhteisiin, missä lähtökohdat hyvään elämään on ihan erilaiset. Ja tietysti kaikkea näiden väliltä.

Näin juuri. On erikoista miten ihmiset luovatkin sellaisen käsityksen, että jokaisella täällä on samanlaiset mahdollisuudet. Suomessakin jokaisella on mahdollisuus kouluttautua, on ruokaa jne, jokaisen vastuulla on miten pitkälle elämässään aikoo. Yksikön vastuulla se mitä elämällään tekee.

Osittain totta mutta tunnen myös suurta kipua kun kuulen tuollaista kommentointia. Siinä oikein vielä lyödään lyötyä. Kun oikeasti joutuu tekemään valtavan paljon enemmän työtä. Minä ainakin psyykkisesti ja fyysisesti väsyn herkästi ja sosiaaliset tilanteet ovat hankalia vaikka niissä pärjäänkin hienosti pinnallisella tasolla. Kuitenkin minulla on erilaisia vaihtuvia minätiloja, pelkoja, jatkuvaa ympäristön skannausta, olen hyvin herkkä ja jollain tasolla hauras. Olen myös hiton vahva. Kuitenkaan nämä ei näy ulospäin. Kukaan ei nää miten paljon traumatisoituneet kamppailevat ihan arkielämässä ja kuinka vahvoja he ovat jo sen puolesta. 

Minäkin tahdon kyllä elää normaalia hyvää elämää mutta väsyn siihen järkyttävään suorittamiseen ja pärjäämiseen. Olen uupunut ja masentunut monta kertaa. Kohta palaan taas työelämään. Toivottavasti tällä kertaa kävisi paremmin - ap

Paljon vaikuttaa elämään millaiseen perheeseen sattuu syntymään .Eikä se ole itsestä kiinni millaiset lähtökohdat saa. Melkoinen selviytyjä joka lapsena ponnistaa huonoista oloista pinnalle .

Vierailija kirjoitti:

Paljon vaikuttaa elämään millaiseen perheeseen sattuu syntymään .Eikä se ole itsestä kiinni millaiset lähtökohdat saa. Melkoinen selviytyjä joka lapsena ponnistaa huonoista oloista pinnalle .

Totta, kukaan ei itse valitse perhettäbmihin syntyy. Ja se mihin synnytään, vaikuttaa kyllä aivan kaikkeen, millainen perhe ja olosuhteet, mikä paikkakunta, minkälaiset vanhemmat ja heillä valmiudet vanhemmuuteen, perheen tavat elää, saako varhaislapsuudessa hyvän perusturvallisuuden tai ei, millaisia ihmisiä lapsella on ympärillään ja kaikki mikä vaikuttaa lapsen kehitykseen. Ja tässä on kyse vain lapsen ensimmäisistä vuosista.

Jos jatketaan edelleen, lapsen elämään vaikuttaa se, minkälaiseen päiväkotiin päätyy ja millaiseen ryhmään, millaisia kavereita saa. Miten lapsi saa mahdollisuuksia vaikka harrastaa ja mahdollisuuksia tehdä mielekkäitä asioita, miten kannustetaan, tuetaanko vaikka hyvää itsetuntoa ja itseluottamusta. Sama juttu kouluaikana.

Tuosta vielä haluan jatkaa koska minulle on itsellekin hyvin epäselvää mihin kykenen. Tahdon ajatella, että minusta on kyllä periaatteessa mihin vain ja sillä tahdonvoimalla ja positiivisella asenteella olen kyllä päässyt eteenpäin. Minä olen työntekijänä ahkera, kannustan olemuksellani muita mutta ollen myös ystävällinen ja joustava työkaveri. Pystyn mukautumaan ympäristöön sillain kuten ajattelen muiden haluavan minun olevan.

Samalla kaiken positiivisen ja ahkeruuden takana minä syvällä koen etten kelpaa, etten riitä. Minun on lunastettava odotukset tai tehtävä enemmän, jotta olisin tarpeeksi. Pelkään, että olen tyhmä tai huono. Sitten maalaan roolin, joka ei ole sellainen. Sitten tämä ulottuu myös ihmissuhteisiin. Minä tahdon olla se joka on hyvä, tukee, kuuntelee ja kohtaa toisen ihmisen. En kuitenkaan itse uskalla tulla täysin kohdatuksi vaan aina minulla on jopa tietämättä jonkinlainen kontrolli ja rooli päällä. Minä tunnen olevani pohjimmiltani jotenkin huono ja vääränlainen. Sitten erilaiset minätilat vuorottelevat päässäni. Kuvittelen olevani joko erityisen taitava ja hyvä tai erityisen huono ja taitamaton. Menen yli-ja alivireystilassa jatkuvasti. Ihan arjessani ilman töitäkin tai ilman ihmissuhteita. Kuvittelen voivani tehdä vaikka mitä vielä elämäni aikana ja maalaan isoja haavekuvia. Sitten olenkin sängynpohjalla seuraavana päivänä.

Tämä on todella raastavaa. Kun en tiedä kuka tai mitä olen. Olen tosi hyvä myös peittämään näitä itsessäni ja kontrolloin tätä kaikkea ettei paljastu muille kuinka sekaisin olen pääni sisällä. Olen mielestäni hyvä huijaamaan. Töissä olen saanut aina loistavat työtodistukset sekä koulutodistukset. Pääsen paikkoihin joihin haen. En huijaa ihmisiä niin että valehtelisin jotain vaan, koen, että esitän paljon reippaampaa ja järkevämpää kuin olen. Sitten kun tuo rooli ei enää pidäkään enkä jaksa enää niin väsyn, uuvun ja masennun. Enkä ole edes varma olenko oikeasti tuo järkevä tyyppi vai tyhmä.

En siis tiedä kuka olen. Vaikeita on kun tahdon olla aito ja hyvä tyyppi mutta sitten tämä sekamelska aiheuttaa sen, että eristäydyn enkä pysty luomaan syvällisempää yhteyttä keneenkään.

Tämä nyt on aika rehellinen teksti. Olisi kiva kuulla samaistuuko joku tällaiseen? - ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon vaikuttaa elämään millaiseen perheeseen sattuu syntymään .Eikä se ole itsestä kiinni millaiset lähtökohdat saa. Melkoinen selviytyjä joka lapsena ponnistaa huonoista oloista pinnalle .

Totta, kukaan ei itse valitse perhettäbmihin syntyy. Ja se mihin synnytään, vaikuttaa kyllä aivan kaikkeen, millainen perhe ja olosuhteet, mikä paikkakunta, minkälaiset vanhemmat ja heillä valmiudet vanhemmuuteen, perheen tavat elää, saako varhaislapsuudessa hyvän perusturvallisuuden tai ei, millaisia ihmisiä lapsella on ympärillään ja kaikki mikä vaikuttaa lapsen kehitykseen. Ja tässä on kyse vain lapsen ensimmäisistä vuosista.

Jos jatketaan edelleen, lapsen elämään vaikuttaa se, minkälaiseen päiväkotiin päätyy ja millaiseen ryhmään, millaisia kavereita saa. Miten lapsi saa mahdollisuuksia vaikka harrastaa ja mahdollisuuksia tehdä mielekkäitä asioita, miten kannustet

Niin ja joillekin, joiden mielestä kaikilla on samat mahdollisuudet, tuntuu olevan vaikeaa myöntää esimerkiksi niitä asioita, mitkä on itsellä olleet hyvin.

Minä ainakin voin myöntää, että lapsuudessa ja perheellä on ollut merkittävä vaikutus elämääni ja mahdollisuuksiini. Kotona oli hyvät vanhemmat, turvallista olla, oli mahdollisuus harrastaa mitä halusi, lasten kanssa vietettiin aikaa, leikittiin, liikuttiin ja tehtiin erilaisia asioita, käytiin retkillä, uimassa, puistossa, luettiin ja niin edelleen. Valittiin hyvät päiväkodit ja koulut, kannustettiin ja autettiin läksyissä. Arki oli sujuvaa ja esimerkiksi perheen kanssa tehdyt yhteiset lomamatkat oli kivoja arjen keskellä.

Elämäni olisi varmasti ollut aika erilaista jos olisin syntynyt vaikka jonnekin pohjoiseen, työttömille tai työkyvyttömille, elämänhallintaongelmaisille vanhemmille jollekin sellaiselle paikkakunnalle missä ei olisi ollut samoja mahdollisuuksia, jos en olisi saanut hyvää perusturvallisuutta, jos olisin joutunut elämään pelottavan ja stressaavaa lapsuuden.

Minun vanhemmat oli juoppoja myös. Jouduin sen takia lastenkotiin 9 vuotiaana ja olin lastenkodissa 16 ikään saakka ja muutin sitten omilleni. Sossuakat sanoi että pärjään yksin asujana ja sain sossusta 1000 markkaa kuukaudessa tukia ja ne maksoi vuokrankin vielä koska olin alaikäinen. Kävin amista samaan aikaan. Olin käynyt iltatöissäkin 2 vuotta ja minulla oli 17000 markkaa säästössä. Ei ne kysellyt tiliotteitakaan. Kyllä minä pärjäsinkin. Amiksen jälkeen meninkin armeijaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vielä haluan jatkaa koska minulle on itsellekin hyvin epäselvää mihin kykenen. Tahdon ajatella, että minusta on kyllä periaatteessa mihin vain ja sillä tahdonvoimalla ja positiivisella asenteella olen kyllä päässyt eteenpäin. Minä olen työntekijänä ahkera, kannustan olemuksellani muita mutta ollen myös ystävällinen ja joustava työkaveri. Pystyn mukautumaan ympäristöön sillain kuten ajattelen muiden haluavan minun olevan.

Samalla kaiken positiivisen ja ahkeruuden takana minä syvällä koen etten kelpaa, etten riitä. Minun on lunastettava odotukset tai tehtävä enemmän, jotta olisin tarpeeksi. Pelkään, että olen tyhmä tai huono. Sitten maalaan roolin, joka ei ole sellainen. Sitten tämä ulottuu myös ihmissuhteisiin. Minä tahdon olla se joka on hyvä, tukee, kuuntelee ja kohtaa toisen ihmisen. En kuitenkaan itse uskalla tulla täysin kohdatuksi vaan aina minulla on jopa tietämättä jonkinlainen kontrolli ja rooli päällä. Minä tunn

Kuulostaa epävakaalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vielä haluan jatkaa koska minulle on itsellekin hyvin epäselvää mihin kykenen. Tahdon ajatella, että minusta on kyllä periaatteessa mihin vain ja sillä tahdonvoimalla ja positiivisella asenteella olen kyllä päässyt eteenpäin. Minä olen työntekijänä ahkera, kannustan olemuksellani muita mutta ollen myös ystävällinen ja joustava työkaveri. Pystyn mukautumaan ympäristöön sillain kuten ajattelen muiden haluavan minun olevan.

Samalla kaiken positiivisen ja ahkeruuden takana minä syvällä koen etten kelpaa, etten riitä. Minun on lunastettava odotukset tai tehtävä enemmän, jotta olisin tarpeeksi. Pelkään, että olen tyhmä tai huono. Sitten maalaan roolin, joka ei ole sellainen. Sitten tämä ulottuu myös ihmissuhteisiin. Minä tahdon olla se joka on hyvä, tukee, kuuntelee ja kohtaa toisen ihmisen. En kuitenkaan itse uskalla tulla täysin kohdatuksi vaan aina minulla on jopa tietämättä j

Tottakai kuulostaa, sitähän se onkin. Kuitenkin tuollainen yksi sanainen lokerointi ja sinne työntäminen sekä luukun sulkeminen on tässäkin tapauksessa aika ankeaa. Ihmisiä on niin helppo vain hiljentää ja pienentää toteamalla, että se nyt vain on "tuollainen" ja siten ihminen eristetään tai eristäytyy itse vaikka mahdollisuudet voisi olla paljon hedelmällisemmällekin keskustelulle ja lopputulokselle. - ap 

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmat oli juoppoja myös. Jouduin sen takia lastenkotiin 9 vuotiaana ja olin lastenkodissa 16 ikään saakka ja muutin sitten omilleni. Sossuakat sanoi että pärjään yksin asujana ja sain sossusta 1000 markkaa kuukaudessa tukia ja ne maksoi vuokrankin vielä koska olin alaikäinen. Kävin amista samaan aikaan. Olin käynyt iltatöissäkin 2 vuotta ja minulla oli 17000 markkaa säästössä. Ei ne kysellyt tiliotteitakaan. Kyllä minä pärjäsinkin. Amiksen jälkeen meninkin armeijaan.

Piti sitten päästä mollaamaan sosiaalitoimen ihmisiä, miksi? Eikös tuo sitten ollut hyvä, että teidän tilanteeseen puututtiin ja pääsit lastenkotiin.

Onhan se totta, että hyvä taloudellinen tilanne tuo turvaa ja helpottaa elämää. Kun voi ostaa hyvät ja laadukkaat ulkoiluvaatteet ja kengät silloin kuin tarvitsee, varata perheelle kivan lomamatkan syksyn kiireiden jälkeen, mahdollistaa lapsille harrastuksia välineineen ja yleensäkin elää siinä turvallisuudentunteessa, että rahasta ei tarvitse aina stressata.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmat oli juoppoja myös. Jouduin sen takia lastenkotiin 9 vuotiaana ja olin lastenkodissa 16 ikään saakka ja muutin sitten omilleni. Sossuakat sanoi että pärjään yksin asujana ja sain sossusta 1000 markkaa kuukaudessa tukia ja ne maksoi vuokrankin vielä koska olin alaikäinen. Kävin amista samaan aikaan. Olin käynyt iltatöissäkin 2 vuotta ja minulla oli 17000 markkaa säästössä. Ei ne kysellyt tiliotteitakaan. Kyllä minä pärjäsinkin. Amiksen jälkeen meninkin armeijaan.

Mitä sitten olisi pitänyt tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmat oli juoppoja myös. Jouduin sen takia lastenkotiin 9 vuotiaana ja olin lastenkodissa 16 ikään saakka ja muutin sitten omilleni. Sossuakat sanoi että pärjään yksin asujana ja sain sossusta 1000 markkaa kuukaudessa tukia ja ne maksoi vuokrankin vielä koska olin alaikäinen. Kävin amista samaan aikaan. Olin käynyt iltatöissäkin 2 vuotta ja minulla oli 17000 markkaa säästössä. Ei ne kysellyt tiliotteitakaan. Kyllä minä pärjäsinkin. Amiksen jälkeen meninkin armeijaan.

Minäkin olin lastenkodissa, tosin vain vuoden, mutta kumminkin. Molemmat vanhemmat alkoholisteja. Lastenkodista palautettiin kotiin, jossa juominen alkoi heti uudelleen. Omilleni muutin 16-vuotiaana sossun luvalla, eivät sijoittaneet laitokseen enää, mutta jotakin käyntejä tekivät. 17-vuotiaana menin armeijaan, se oli ysärin alussa mahdollista sen ikäiselle. Siitä sitten kouluun ja töihin. Aika yksin on saanut kokemusten kanssa olla. Vanhemmat kuoli molemmat viinaan. Itse en ole siihen lähtenyt ja yrittänyt elää rauhallisesti. Silti sukulaiset pitää surkimuksena, koska olen niiden kahden lapsi. Eivät kysy ikinä mihinkään, enkä kyllä enää menisikään, mutta nuorena se sattui. No mitäs noista, näillä mennään. Velikin oli mutta se tappoi itsensä.

Helppohan se on jostain Eirasta tai Kauniaisista huudella, että kaikilla on samat mahdollisuudet, kun on päässyt elämään hyvätuloisten vanhempien kustantamaa elämää, on maksettu kielikurssit, kannustettu hyviin opiskelupaikkoihin ja saatu reissata vanhempien kanssa ympäri maailmaa.

Omassa tuttavapiirissä on näitä, jotka pitää tällaista elämää ihan itsestäänselvyytenä, eivätkä osaa tai halua nähdä olevansa monella tavalla etuoikeutettuja. Yksikin oli sitä mieltä, että no joutuuhan hän tekemään kotitöitä, siivoamaan ja tyhjentämään tiskikoneen ja pitämään oman huoneen siistinä, ja että hänen vanhempansa tekevät kovasti töitä. Ilmeisesti kuvitteli, että yksinhuoltajaäitini ei tee kovasti töitä, tai että meillä ei lasten ja nuorten tarvinut tehdä kotitöitä.

Jotenkin outoa on se, että kun kerran lasten pahoinpitely, hyväksikäyttö ja vastaavat on rikoslaissa tuomittavia tekoja, selviää alkoholistit tästäkin kuin koira veräjästä eikä heidän tarvitse ottaa mitään juridista vastuuta lapsensa kaltoinkohteluista, vaikka nämä traumat tulevat kalliiksi niin yhteiskunnalle kuin lapselle itselleenkin. Moni juoppo voisi miettiä pari kertaa uudestaan jos näihin puhuttaisiin kunnolla eikä katsottaisi sormien läpi. Suomi on takapajula.

Vierailija kirjoitti:

Helppohan se on jostain Eirasta tai Kauniaisista huudella, että kaikilla on samat mahdollisuudet, kun on päässyt elämään hyvätuloisten vanhempien kustantamaa elämää, on maksettu kielikurssit, kannustettu hyviin opiskelupaikkoihin ja saatu reissata vanhempien kanssa ympäri maailmaa.

Omassa tuttavapiirissä on näitä, jotka pitää tällaista elämää ihan itsestäänselvyytenä, eivätkä osaa tai halua nähdä olevansa monella tavalla etuoikeutettuja. Yksikin oli sitä mieltä, että no joutuuhan hän tekemään kotitöitä, siivoamaan ja tyhjentämään tiskikoneen ja pitämään oman huoneen siistinä, ja että hänen vanhempansa tekevät kovasti töitä. Ilmeisesti kuvitteli, että yksinhuoltajaäitini ei tee kovasti töitä, tai että meillä ei lasten ja nuorten tarvinut tehdä kotitöitä.

Nämä ihmiset on joko tyhmiä tai trolleja. Unohda heidät. On pitävää tutkimustietoa siitä, että lapsena traumoja kärsineet eivät pärjää elämässä keskimäärin samalla tavalla kuin ne joilla traumoja ei ole. Joku tomppeli ei sitä faktaa voi kumota vaikka sanoisi mitä. Joten unohda.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin outoa on se, että kun kerran lasten pahoinpitely, hyväksikäyttö ja vastaavat on rikoslaissa tuomittavia tekoja, selviää alkoholistit tästäkin kuin koira veräjästä eikä heidän tarvitse ottaa mitään juridista vastuuta lapsensa kaltoinkohteluista, vaikka nämä traumat tulevat kalliiksi niin yhteiskunnalle kuin lapselle itselleenkin. Moni juoppo voisi miettiä pari kertaa uudestaan jos näihin puhuttaisiin kunnolla eikä katsottaisi sormien läpi. Suomi on takapajula.

Eikä tarvi olla edes juoppo. Esimerkiksi käytökseltään arvaamaton, epävakaa, mitättömistä asioista raivostuva, itsekäs ja lapsellinen vanhempi on vahingollinen myös. Ainainen turvattomuudentunne ja pelko siitä mitä voi tapahtua. Hän tosin oikein ylpeili sillä, että hän ei kaljaa juo eikä käy baareissa, omassa lääkeriippuvuudessaan ja lääkkeiden väärinkäytössään taas ei nähnyt mitään ongelmaa.