Harmittaa ihan vietävästi välillä, että synnyin perheeseen, jossa oli sairaat vanhemmat ja päihdeongelmia. Elämä on työlästä.

Joskus sitä vaan katsoo vaikka somea ja vertaa toisiin ihmisiin vaikka tiedän ettei niin tulisi tehdä. Sitä vaan kun koko elämä on ollut yhtä kaaosta alusta asti ja peliä, jossa opetellaan selviytymään läheisissä suhteissa ja sopeutumaan, niin en oikein tiedä mitä teen tällä aikuisen ihmisen elämällä. Yritän parhaani mutta silti jokin vetää minua alaspäin. Kuin en vain kuuluisi tähän elämään. Ihan tyhjä olo. Kuin minua ei olisi edes olemassa vaikka yritän koko ajan pitää itseni positiivisena ja jatkaa elämääni. Minun on hiton vaikeaa välillä ymmärtää mitä ihmettä täällä oikein teen. - ap

Kiitos kirjoituksista, syvällisiä pohdintoja.

Jokainen meistä menee omaa polkuaan, koitetaan tehdä hyviä valintoja niiltäosin mihin pystymme itse vaikuttamaan.

Uskon etä meillä kaikilla on elämässämme omat riippakivemme, niiden ei tarvitse määritellä meitä.

Oma tarina meillä kaikilla.Olemme yhtä arvokkaita.

Pienistä murusista on lupa ja tärkeää iloita ja olla kiitollinen.

Olet kokenut kovia mutta et ole kuitenkaan katkeroitunut.

Keskity itseesi ja omaan hyvinvointiin, maailma ympärillä pauhaa, emme pysty eikä tarvitse sitä taakkaa harteillemme ottamaan.Voimme kuitenkin olla hyviä ja ystävällisiä.

Ihanaa talviaikaa sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kirjoituksista, syvällisiä pohdintoja.

Jokainen meistä menee omaa polkuaan, koitetaan tehdä hyviä valintoja niiltäosin mihin pystymme itse vaikuttamaan.

Uskon etä meillä kaikilla on elämässämme omat riippakivemme, niiden ei tarvitse määritellä meitä.

Oma tarina meillä kaikilla.Olemme yhtä arvokkaita.

Pienistä murusista on lupa ja tärkeää iloita ja olla kiitollinen.

Olet kokenut kovia mutta et ole kuitenkaan katkeroitunut.

Keskity itseesi ja omaan hyvinvointiin, maailma ympärillä pauhaa, emme pysty eikä tarvitse sitä taakkaa harteillemme ottamaan.Voimme kuitenkin olla hyviä ja ystävällisiä.

Ihanaa talviaikaa sinulle!

Näin se täytyy ajatella ja mennä. En usko, että kenelläkään lopulta on helppoa. Ihminen on sellainen ja tarve kehittymiselle aina on. Mutta on tämä välillä raskasta. Pakko se on vaan yrittää hengittää ja mennä eteenpäin.

Ihanaa talviaikaa sinulle myös :) - ap

Semmoista se on. Olen itsekin päihdeperheestä ja viisikymppinen. Eipä ne traumat sieltä mihinkään koskaan häviä, ne kulkee mukana loppuun saakka. Mutta aika tekee sen että ne ei häiritse enää samalla tavalla kuin nuorempana. On ihan turha märehtiä näitä asioita kun niille ei vaan voi mitään. Täytyy vaan yrittää pitää omat oireet hallinnassa ja elellä rauhassa. Valitettavasti monelle kuten itselleni se on tarkoittanut sitä että en hirveästi jaksa ihmisten kanssa, vaan olen mieluummin puolisoni kanssa kahden. Töissä nyt on pakko käydä mutta kaverit on tippuneet vuosien varrella. Olen tilanteeseen tyytyväinen ja se onkin ollut oma valintani.

Samanlainen tausta, valitettavasti itse sairastuin paskojen vanhempien takia krooniseen psykoosiin jonka vuoksi aikuiselämäkin on ollut ihan hirveää. 

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Näin puhuu ihminen joka ei ole kokenut sitä kun tajuaa ettei ikinä tule olemaan samalla viivalla muiden kanssa lapsuutensa takia. Jos aivojesi toimintatapa pilataan jo varhaislapsuudessa sen korjaaminen on helvetin työlästä enää aikuisena. Itselleni selvisi aikuisena että minulle on tapahtunut lapsuudessa asioita joiden vaikutuksia ei voi korjata koskaan.

Jokainen käsittelee tavallaan. Itse en ole jaksanut ymmärtää omien vanhempieni päihdeongelmia. Sen verran sairasta paskaa jouduin lapsena kokemaan ja näkemään. Kyseessä oli lopulta vanhempieni valinta, joka toistui koko ajan huolimatta siitä että heille annettiin uusia mahdollisuuksia läheisten ja yhteiskunnankin puolesta monta kertaa. Kyseessä oli kahden toisilleen jo lähtökohtaisesti sopimattoman alkoholistin epäonninen liitto, jonka onneton siemen minä olen.

Minulla on ollut todella pahoja ongelmia itsetuntoni ja elämäni kanssa, vaikka en koskaan itse sortunut päihteisiin tai joutunut minnekään hoitoon. Mutta itsensä kovettaminen on ollut kovaa työtä ja henkistä murhaa. Jouduin tekemään sen varhain. Hyvin nuorena. Ulospäin varmaan näytti että olen "selviytyjä-tyyppiä", mutta sehän on vain pintaa. Olen todella altis erilaisille häiriöille joiden kurissa pitäminen on ollut hyvin vaikeaa ja tuhoisaakin. Olen käynyt terapian, olen tehnyt sitä ja tätä, mutta sisällä oleva tyhjä tunne ei minua jätä rauhaan. Tunnehuiput on kyllä tasoittuneet iän mukana, mutta se on vähän siinä ja siinä onko se hyvä vai huono asia. Hyvä sillä tavalla, että en enää heilahtele psyykkisesti niin voimakkaasti tai altistu esim paskoille suhteille, mutta toisaalta sitten en kyllä tunne sitä vähääkään onnea edes hetkittäin. Elämä on harmaata pötköä ja näin se taitaa vaan jatkua loppuun saakka. Parempi sekin toki kuin mikään draama tai vastaava. 

Vinkki: älä hommaa lapsia. Itse en sitä tehnyt. Tiedän että en olisi sillä "parantunut" vaan olisin tavalla tai toisella siirtänyt sen trauman eteenpäin. Pidä huoli itsestäsi.

Jos olet hyvännäköinen vosu, niin panoseuraa löytyy aina.

Siinä jyystäessä murheet unohtuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Näin puhuu ihminen joka ei ole kokenut sitä kun tajuaa ettei ikinä tule olemaan samalla viivalla muiden kanssa lapsuutensa takia. Jos aivojesi toimintatapa pilataan jo varhaislapsuudessa sen korjaaminen on helvetin työlästä enää aikuisena. Itselleni selvisi aikuisena että minulle on tapahtunut lapsuudessa asioita joiden vaikutuksia ei voi korjata koskaan.

Vai niin sherlock. En ole missään tekemisissä äitini kanssa ja isäni on alkoholisti jota en ole nähnyt vuosiin. Välillä hän soittaa ja pyytää rahaa. Minä tein työtä itseni eteen enkä syyttänyt vanhempiani enää teini-iän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Ei vaan jaksa...

Minunkin olisi kuulunut syntyä kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen. Sekoittivat sielujen määränpään yläkerrassa niin synnyinkin köyhään perheeseen. Kyllä vitutti kun avasin silmät ensimmäistä kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kirjoituksista, syvällisiä pohdintoja.

Jokainen meistä menee omaa polkuaan, koitetaan tehdä hyviä valintoja niiltäosin mihin pystymme itse vaikuttamaan.

Uskon etä meillä kaikilla on elämässämme omat riippakivemme, niiden ei tarvitse määritellä meitä.

Oma tarina meillä kaikilla.Olemme yhtä arvokkaita.

Pienistä murusista on lupa ja tärkeää iloita ja olla kiitollinen.

Olet kokenut kovia mutta et ole kuitenkaan katkeroitunut.

Keskity itseesi ja omaan hyvinvointiin, maailma ympärillä pauhaa, emme pysty eikä tarvitse sitä taakkaa harteillemme ottamaan.Voimme kuitenkin olla hyviä ja ystävällisiä.

Ihanaa talviaikaa sinulle!

Mitä tämmöinen selfhelp-paska ja lätinä auttaa? Ei mitään. Kauniita sanoja, mutta tosimaailmassa niillä ei ole mitään merkitystä. En minä pahalla, mutta ehkä tällainen wannabe-terapointi ei ole kovin järkevää sekään.

Poista se kipu ap:lta. Tee se heti. No niin, et siihen pysty. Joten anna olla.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin olisi kuulunut syntyä kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen. Sekoittivat sielujen määränpään yläkerrassa niin synnyinkin köyhään perheeseen. Kyllä vitutti kun avasin silmät ensimmäistä kertaa.

Karman laki. Teit edellisessä elämässäsi jotakin jonka vuoksi joudut nyt elämään tällaisen elämän. Sinusta riippuu opitko läksysi ja paraneeko karmasi. Katkeruus on turhaa. On opittava ja kehityttävä.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen käsittelee tavallaan. Itse en ole jaksanut ymmärtää omien vanhempieni päihdeongelmia. Sen verran sairasta paskaa jouduin lapsena kokemaan ja näkemään. Kyseessä oli lopulta vanhempieni valinta, joka toistui koko ajan huolimatta siitä että heille annettiin uusia mahdollisuuksia läheisten ja yhteiskunnankin puolesta monta kertaa. Kyseessä oli kahden toisilleen jo lähtökohtaisesti sopimattoman alkoholistin epäonninen liitto, jonka onneton siemen minä olen.

Minulla on ollut todella pahoja ongelmia itsetuntoni ja elämäni kanssa, vaikka en koskaan itse sortunut päihteisiin tai joutunut minnekään hoitoon. Mutta itsensä kovettaminen on ollut kovaa työtä ja henkistä murhaa. Jouduin tekemään sen varhain. Hyvin nuorena. Ulospäin varmaan näytti että olen "selviytyjä-tyyppiä", mutta sehän on vain pintaa. Olen todella altis erilaisille häiriöille joiden kurissa pitäminen on ollut hyvin vaikeaa ja tuhoisaakin. Olen käynyt terapian, olen tehny

Ymmärrän sinua todella hyvin. En voi kuin sanoa sen, että ymmärrän. Itsellä myös ihan sairaita asioita. Siellä oli päihteiden käytön lisäksi myös kaltoinkohtelua, väkivaltaa, seksuaalista häiriökäytöstä. Altistuin lapsena liikaa asioille jotka olisivat aikuisellekin vaikeita kohdattavaksi. Olen ollut vihainen ja voinut todella huonosti. Etenkin kun olen sitten toistanut traumojani ja ollut huonoissa suhteissa, joissa väkivaltaa ja seksuaalista alistamista. Sitä on syytellyt ja hävennyt itseään. Sitä on vihannut itseään ja elämää. Masennusta on ollut, vaikeita jaksoja paljon. 

Nyt kuitenkin olen yksin ja voin ihan hyvin. Pakotan pitämään itseni positiivisena suurimman osan ajasta. Tsemppaan itseäni elämään. Välillä putoan pois työelämästä pääni takia mutta yritän selvitä. Käyn terapiassa, sielläkin kyllä esitän reipasta. En halua kuormittaa terapeuttiani liikaa joka kuulostaa varmaan naurettavalta. Haluan pärjätä ja luoda toivoa itselleni. Silti tunnen myös toivottomuutta ja odotan että kaikki päättyy. Sisälläni joudun siis tasapainottelemaan koko ajan miten suhtaudun ja miten olen. Annan itseni kyllä tuntea ja surra mutta kannattelen myös parhaani mukaan. Joskus ottaa päähän se että kun haluaisin kyetä normaaliin elämään tai että olisi kiinnostuksen kohteita ja muuta mutta kun kapasiteetti tuntuu olevan aika rajallinen. Ikävä kyllä. Yritän silti uskoa, että asiat muuttuvat parempaan. - ap

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tausta, valitettavasti itse sairastuin paskojen vanhempien takia krooniseen psykoosiin jonka vuoksi aikuiselämäkin on ollut ihan hirveää. 

Olen pahoillani :( oikeastaan kaikkien meidän puolesta.

Minä yritän ajatella asian niin, ettei vanhempani vain kyenneet enempään. He eivät syvällisellä tasolla ymmärtäneet mitä tehdä koska olivat itsekin niin hukassa itseltään. Minua tämä ajatus auttaa ja lohduttaa. Minä olen surullinen heidän puolestaan, että elämä meni kuten meni ja nyt mitä minä voin tehdä, on se, että käyn läpi näitä juttuja. Se on sitten minun elämäntyöni. Otan asioita rohkeasti esille, olen ystävällinen, haluan omalla olemisella olla esimerkkinä edes siinä ihmisen roolissa, joka kohtaa toisen ja ystävällinen sekä selvinpäin. Haluan olla mahdollisimman aito. Pidän rajani ja oman tilani, joka tarkoittaa myös etten ehkä pysty täysin antautumaan läheisyyteen ja rakkauteen vaikka niin toivoisin mutta ainakin kykenen kohtelemaan kanssaihmisiä mielestäni hyvin. Päihteidenkäyttäjät, ilkeät tai muut haitalliset ihmistyypit jätän huomiotta. - ap

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Tuo on suurinta ymmärtämättömyyttä ja siten tosi julmaa.

Sinulla on varmaan terveet, rakastavat vanhemmat olleet ja muista ollakin siitä kiitollinen.

Niin hyvin ei ole valitettavasti kaikilla.

Monilla on narsisti/alkoholisti ym sairaat vanhemmat, jotka eivät ole koskaan osanneet elää ja rakastaa lapsiaan, vaan ovat pilanneet omansa ja lapsensa elämän tahallisesti tai tahattomasti, heikkouttaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin olisi kuulunut syntyä kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen. Sekoittivat sielujen määränpään yläkerrassa niin synnyinkin köyhään perheeseen. Kyllä vitutti kun avasin silmät ensimmäistä kertaa.

Karman laki. Teit edellisessä elämässäsi jotakin jonka vuoksi joudut nyt elämään tällaisen elämän. Sinusta riippuu opitko läksysi ja paraneeko karmasi. Katkeruus on turhaa. On opittava ja kehityttävä.

Mene takasin vinku-intiaan karmoinesi.

Täällä ei sellaista ole eikä tunneta. 

Oli köyhää, mutta kiitollinen siitä, että päihdeongelmaa ei ollut. 

...