Harmittaa ihan vietävästi välillä, että synnyin perheeseen, jossa oli sairaat vanhemmat ja päihdeongelmia. Elämä on työlästä.

Ennemmin tai myöhemmin ihmisen on tutkittava itseään.

Mikä on pääasia?

Olet selviytynyt elossa ja sinulla on mahdollisuus korjaaviin kokemuksiin ja prosesseihin.

Tunteiden näyttäminen on monasti vaikeaa, jos on lapsena joutunut ne kätkemään ja kuollettamaan ne, että selviää hengissä.

Se, että rajat on rikottu hyvin nuorena ja/tai kielletty oikeus elämään läheisten toimesta ovat asioita, joita lapsen psyyke ei voi käsittää. Se että lapsi sivuutetaan kokonaan ja jätetään häpeämään rakkauden ja huomioiduksi tulemisen tarvettaan on hyvin vahingollista.

Minä ajattelen, että jos lasta rakastetaan pyyteettä, hänkin oppii rakastamaan.

Älkää siis syyttäkö mistään itseänne vaan armahtakaa ja ymmärtäkää te sitä pientä, söpöä lasta sisällänne, häntä joka ei saanut tarvitsemaansa lapsena. Kutsukaa lapsi leikkimään ja iloitsemaan pienistä asioista. 

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Ei kaikkia mt-ongelmia noin vaan selvitetä vaan moni on ikuisesti mt-sairas. Ja vanhemmat on sairastuttaneet. 

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Se että näkee syy- ja seuraussuhteet ei ole syyttämistä. 

Sama mulla. Äitini oli päihdeongelmainen ja harmitti se siihen asti kunnes se kuoli. Kun isäni ja äitini erosi niin äitini jotenkin sekosi ja alkoi juomaa ja joi kunnes kuoli vaikka yritin auttaa ja otin viinat pois niin se lähti jonnekkin juomaan silti.

Se oli surullista loppuun asti ja tavallaan helpotus koska ei olis lopettanut juomista millään muuten. Rahasta ei ollut kyse koska äidillä oli satoja tuhansia rahaa ja omakotitalo. Yirin puhua ettei juo ja elämä voi olla hyväö muuten mutta ei uskonut. Surullista oli loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

Se että näkee syy- ja seuraussuhteet ei ole syyttämistä. 

Ihan vapaasti voi syyttää siitä, mihin ovat syyllisiä. Jos eivät kestä kohdata omia tekojaan ja epäonnistumistaan, se on heidän ongelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Ennemmin tai myöhemmin ihmisen on tutkittava itseään.

Mikä on pääasia?

Olet selviytynyt elossa ja sinulla on mahdollisuus korjaaviin kokemuksiin ja prosesseihin.

Tunteiden näyttäminen on monasti vaikeaa, jos on lapsena joutunut ne kätkemään ja kuollettamaan ne, että selviää hengissä.

Se, että rajat on rikottu hyvin nuorena ja/tai kielletty oikeus elämään läheisten toimesta ovat asioita, joita lapsen psyyke ei voi käsittää. Se että lapsi sivuutetaan kokonaan ja jätetään häpeämään rakkauden ja huomioiduksi tulemisen tarvettaan on hyvin vahingollista.

Minä ajattelen, että jos lasta rakastetaan pyyteettä, hänkin oppii rakastamaan.

Älkää siis syyttäkö mistään itseänne vaan armahtakaa ja ymmärtäkää te sitä pientä, söpöä lasta sisällänne, häntä joka ei saanut tarvitsemaansa lapsena. Kutsukaa lapsi leikkimään ja iloitsemaan pienistä asioista. 

Tällain olen päässyt eteenpäin. Olen ajatellut, että minussa elää edelleen se pieni lapsi, joka niin kovasti kaipaa rakkautta, syliä ja että hänet huomataan sellaisenaan kuin on. Ihanana pienenä lapsena. Olen kohdannut tätä lasta itsessäni ja käsitellyt niitä tunteita joita on tullut pintaan. Voin kertoa, että se on ollut todella todella kipeää tunnetyöskentelyä. Siis henkinen kipu on jopa tullut pintaan fyysisenä tuskana. Se alku kun aloin kohtaamaan tätä osaa itsessäni oli todella kivuliasta mutta tietenkin myös hyvin eheyttävää. Minä olen vastuussa nyt tästä osasta itseäni. Olen itkenyt paljon, vihannut, ollut ihan saamarin rikki mutta myös halannut, rakastanut, lohduttanut tätä lasta itsessäni. Nytkin melkein alkaa itkettämään kun kirjoitan tästä.

Edelleen välillä unohdan tämän osan itsessäni ja se kyllä alkaa tulemaan pintaan tavalla tai toisella. Nyt itseasiassa olisi aika jälleen keskittyä mitä sisälläni tapahtuu ja antaa kaiken tulla mitä sieltä haluaa tulla. Turvan kokemuksen myötä koko ajan syvempiä juttuja on myös tullut käsiteltäväksi ja hyvä niin. Mutta on tämä kyllä aikamoista. Tärkeää kuitenkin. 

Hienon viestin kirjoitit, kiitos. - ap

Vierailija kirjoitti:

Sama mulla. Äitini oli päihdeongelmainen ja harmitti se siihen asti kunnes se kuoli. Kun isäni ja äitini erosi niin äitini jotenkin sekosi ja alkoi juomaa ja joi kunnes kuoli vaikka yritin auttaa ja otin viinat pois niin se lähti jonnekkin juomaan silti.

Se oli surullista loppuun asti ja tavallaan helpotus koska ei olis lopettanut juomista millään muuten. Rahasta ei ollut kyse koska äidillä oli satoja tuhansia rahaa ja omakotitalo. Yirin puhua ettei juo ja elämä voi olla hyväö muuten mutta ei uskonut. Surullista oli loppuun asti.

Ymmärrän. Se tuossa on kipeintä, että vaikka kuinka haluaisi ravistella ja herättää toista tilanteessa mikä väistämättä johtaa vain kärsimykseen ja kuolemaan. Niin ei voi tehdä mitään. Ihmisen on haluttava ottaa apua vastaan itse. Se läheisen osa on niin avuton ja hämmentyneen epätoivoinen. Sitten on vaan lopulta hyväksyttävä ja käsiteltävä asioita itsessään. Miettiä miten jatkaa ja rakentaa omaa elämäänsä. Se on se mihin voimme vaikuttaa.

Kaikkea hyvää sinulle, lämmin halaus täältä. - ap

Vierailija kirjoitti:

Ennemmin tai myöhemmin ihmisen on tutkittava itseään.

Mikä on pääasia?

Olet selviytynyt elossa ja sinulla on mahdollisuus korjaaviin kokemuksiin ja prosesseihin.

Tunteiden näyttäminen on monasti vaikeaa, jos on lapsena joutunut ne kätkemään ja kuollettamaan ne, että selviää hengissä.

Se, että rajat on rikottu hyvin nuorena ja/tai kielletty oikeus elämään läheisten toimesta ovat asioita, joita lapsen psyyke ei voi käsittää. Se että lapsi sivuutetaan kokonaan ja jätetään häpeämään rakkauden ja huomioiduksi tulemisen tarvettaan on hyvin vahingollista.

Minä ajattelen, että jos lasta rakastetaan pyyteettä, hänkin oppii rakastamaan.

Älkää siis syyttäkö mistään itseänne vaan armahtakaa ja ymmärtäkää te sitä pientä, söpöä lasta sisällänne, häntä joka ei saanut tarvitsemaansa lapsena. Kutsukaa lapsi leikkimään ja iloitsemaan pienistä asioista. 

Kauniisti kirjoitit. Olet ihana ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kun on aikuinen niin ei voi enää vain syyttää vanhempiaan. Se on laiskuutta. Itse täytyy selvittää tunne-elämän ongelmansa.

 

Tuo on suurinta ymmärtämättömyyttä ja siten tosi julmaa.

Sinulla on varmaan terveet, rakastavat vanhemmat olleet ja muista ollakin siitä kiitollinen.

Niin hyvin ei ole valitettavasti kaikilla.

Monilla on narsisti/alkoholisti ym sairaat vanhemmat, jotka eivät ole koskaan osanneet elää ja rakastaa lapsiaan, vaan ovat pilanneet omansa ja lapsensa elämän tahallisesti tai tahattomasti, heikkouttaan. 

Katoppa aiempi vastaukseni tuollaiseen. En edes kommentoisi jos en tietäisi mitään asiasta

Lämpimiä ajatuksia teille kaikille, joilla on ollut vaikea lapsuus. Ansaitsette hyvyyttä ja lämpöä päiviinne. Maailma on julma ja epäreilu paikka.

Itse jouduin nuorena aikuisena tosi traumaattisen teon uhriksi ja vaikkei se tietenkään sama asia ole, samaistun tuohon että mitä olisikaan voinut olla ilman kaikkea tuota. Jotakin minussa meni pahasti rikki tuolloin ja ei ollut kaukana ettei omakin elämä olisi mennyt viemäristä. Jotenkin siitä selvisin, mutta tietty taakka on aina mukana. Ei joka päivä ja joka hetki, mutta on kuitenkin.

"Sitä vaan kun koko elämä on ollut yhtä kaaosta alusta asti ja peliä, jossa opetellaan selviytymään läheisissä suhteissa ja sopeutumaan, niin en oikein tiedä mitä teen tällä aikuisen ihmisen elämällä"

Tämähän se on kun ei ole saanut sitä tarvittavaa ohjausta, rohkaisua ja tervettä mallia siitä, miten elämässä tulisi eri tilanteissa toimia. Toiset lamaantuu, jotkut alkavat myös käyttämään aineita, on mielenterveysongelmia, huonoa itsetuntoa. Kun ihmisen identiteetti ei ole saanut syntyä vaan on joutunut jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä selviytymään, niin siinä on moni hukassa kun itsenäistyy. Tämän vuoksi Suomessa tulisi olla enemmän yhteisöllisyyttä, jotta väliinputoajilta vältyttäisiin. Kun ei näissä ihmisissä itsessään ole mitään vikaa, he eivät vain kykene näkemään mahdollisuuksiaan ja tähän tarvitaan läheistä tukea ja kannustusta. Normaalia elämää turvallisessa ympäristössä. 

Valitettavasti vain heitä hoidetaan, jotka oireilevat jo todella pahasti jos heitäkään kun pitäisi koko yhteisön olla tukena tässä maassa mutta yhteiskunta on mikä se on. Niin kauan kun elämme näin hajaantuneina toisistamme ja yksin niin mitään muutostakaan ei ole näkyvissä. 

Sun on tärkeää luoda oman elämäsi ja ELÄÄ sitä vain. Vaikka ei helppoa on parasta jättää mennyt taakseen ja oltava itsesi puolella. Lähtökohta voi olla hyvänä esimerkkinä siitä miten ei kannata toimia kun elämä riepottaa. Päihteillä saa hetken helpotusta mutta ne tunteet on siellä jossain ja vaikeatkin on kohdattava rohkeasti.

Kiitos ap kirjoituksestasi, se oli harvinaisen hieno ja olet ilmeisen taitava ja lahjakas jäsentämään ajatuksia kirjallisesti. 

Sinusta saa joku onnekas hyvän ystävän pohtimaan maailmaa. 

Itselläni samanlainen tausta, olen selvinnyt. Kirjoitan sinulle paremmin huomenna lisää. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap kirjoituksestasi, se oli harvinaisen hieno ja olet ilmeisen taitava ja lahjakas jäsentämään ajatuksia kirjallisesti. 

Sinusta saa joku onnekas hyvän ystävän pohtimaan maailmaa. 

Itselläni samanlainen tausta, olen selvinnyt. Kirjoitan sinulle paremmin huomenna lisää. 

Oho, tästä viestistä olen otettu. Kiitos paljon sanoistasi, ne lämmittävät. 🙏

Olisi kiinnostavaa kuulla taustaasi ja miten olet selviytynyt, kiva jos palaat asiaan. :)

- ap

Minulla ei ollut mitään väkivaltaa tai sellaista. Isä joi, mutta erosivat kun olin vielä aika pieni. Mutta me lapset oltiin aika omillamme, ei kannustettu tai ohjattu elämään. Ja se että en kelvannut äidille sellaisena kuin olin. Nuorena ei sitten osannut tai tiennyt mahdollisuuksistaan mihinkään parempaan. Olen kuitenkin älykäs ja toisenlaisella taustalla olisi varmasti ollut ihan eri mahdollisuudet. Harmittaa että nuoruus meni siinä että yritti selvitä ja kasvattaa sitä itsetuntoa. Oltiin aika köyhiä ja ymmärrän hyvin että se periytyy helposti.

Mutta olen onnistunut nousemaan aika hyvin, ihan tavallinen duunari olen, mutta ei minua edes kiinnosta se akateeminen maailma. Lapsia on ja mielestäni olen onnistunut paremmin kuin oma äitini ja hänkin on nykyään kannustavampi. Omia lapsia yritän opastaa elämään parhaani mukaan. Isäni kuoli jo vuosia sitten alkoholiin. 

Mä synnyin perheeseen, jossa on päällisin puolin kunnollinen imago, mutta suljettujen ovien takana pelkkää vihaa, kaunaa, katkeruutta, narsismia (äiti ei olisi halunnut lasta ja hankki vain mun isän mieliksi ja sosiaalisen paineen takia). 

Vähän samankaltaisten ongelmien kanssa painin. En ole lähelläkään sellaista elämään kuin minkä kokisin mieluisaksi. Kaksymppiswnä yritin muttei ikinä onnistunut. Nyt kolmekymppisenä olen lannistunut enää tähtäämään unelmiin. 

Minulla ei ole samanlaista taustaa, mutta koulukiusatuksi tuleminen yhdistettynä sisäänpäin suuntautuneeseen persoonallisuuteen sekä herkkyyteen ovat johtaneet siihen etten ole muodostanut liiemmin läheisiä ihmissuhteita ja tuttavapiirinikin on suppea.

Toisaalta tämä puolestaan on johtanut siihen että suhteeni Jumalaan on läheinen.