Toiset ovat luotuja liikkumaan ja toiset vaan makaa sohvallaan. Millä tämä oikein selittyy?

Osa saa liikunnasta edorfiinejä ja osa ei. Eli toiset liikkuu mielihyvän vuoksi. Osa pakottaa/tai saa itsensä liikkumaan vyvinvoinnin vuoksi. Osa jää sohvalle makaamaan. Esim itse en ole koskaan nauttinut liikunnasta. Mutta olen nauttinut tanssimisesta tai joukkueessa toimimisesta. Ja hyötyliikunta tulee minulle ihan huomaamatta. Kävelen mielelläni johonkin vaikka se 15 km päässä. Muelummin kävely, kuin ruuhkabussi. Työni on fyysistä, raskasta sellaista ja joku vaellus sopii minulle. 

Niin eli liikun valtavasti, mutta liikunta ei tuota iloa itsessään. 

No sitäpä minä olen ihmetellyt.  Miheni suvussa on ollut ihmisiä,jotka ei ole ikinä likkunut aktiivisesti. Toinen oli bussinkuljettaja ja toinen kapan täti. Ikinä eivät harrataneet liikuntaavapaa-aikana. Varsinkaan eläkkeellä ,kumpikin jäi alke kuuskymppisenä. 

 

Toinen eli 97 v ja toinen 94v ,ei edes dementoituneet,,, muut sisarukset eläneet n 90 v.

Revi siitä sitten. Eikä ihmiset tuolla rapakon takanakaan kävele/juokse keskimäärin,kun ei siellä ole edes jalkakäytäviä,,, autoilla menty joka paikkaan ja sitten ovat elneet vähintään yhtä vnhoiksi kuin meillä Suomeesa. 

( eri asia on lkuntosalilla käyvät nykynuoret, en puhu heistä nyt).

 

t

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä on luultavasti enemmänkin kasvatus ja perheessä opitut tavat. Meillä liikuttiin joka päivä, joten se on samanlaista rutiinia kuin esim hampaiden pesu. 

En allekirjoita tuota. Meillä ei lapsena kannustettu liikkumaan eikä juurikaan yhdessä liikuttu. 

Itselläni liikkuminen eri muodoissa tuli tavaksi vasta 2-kymppisenä opiskeluaikana ja on jatkunut nyt yli 30 vuotta. 

En minäkään allekirjoita sitä. Lapseni oli ihan hullu liikkumaan. Hän on myös pienestä pitäen saanut mallin siihen. Nyt nuorena aikuisena hän ei liiku mihinkään. Ei edes kavereiden houkuttelemana. 

Vierailija kirjoitti:

Jos jätetään terveydelliset ja ikään liittyvät seikat pois, on kyseessä pitkälti luonnekysymys ja opittu asia. Kun olin lapsi, vanhempani ottivat minut aina mukaan kävelylle. Siitä on muodostunut elämäntapa ja tunne itseni väsyneeksi, jos olen koko päivän sisällä.

Sinä ja vanhempasi saatte ulkoilusta hyvän dopamiinivasteen. Sen perii geeneissä. Siihen ei voi itse vaikuttaa, eikä se myöskään ole minkään luonteenpiirre. Se on neurobiologiaa.

Paljon opitaan pienestä pitäen. Kavoin maalla, missä ainut keino nähdä kavereitakin koulun jälkeen oli kävellä tai pyöräillä kilometri tai useampi, jolloin nykyäänkin sitä helposti ajattelee, että eihän esim. kolmen kilometrin kävely töiden jälkeen ole edes kummoinen lenkki, vaan normi töistä paluu. Nykyään asun kaupungissa, mutta ajatus on silti "miksi kävelisin erikseen bussipysäkille ja odottaisin, kun kävellen olisin siinä ajassa jo kotona?".

Kun taas yksi ystäväni, joka on kasvanut koko ikänsä keskellä kaupunkia toimivien kulkuyhteyksien päässä on tottunut siihen, että bussilla pääsee "ovelta ovelle", ja katsoo aina kun johonkin mennään, että mikä olisi kätevin reitti bussilla, ettei tarvi kävellä.

Tosin on siinä ripaus tietoista suunnitteluakin tottumusten lisäksi. Tämä ystäväni käy monta kertaa viikossa tiettyyn aikaan salilla, ja "lepää" muut ajat, kun taas minä kävelen kaikki matkat arjessa mitkä on mitenkään ajallisesti järkeviä kävellä. Lopputulos on silti se, että molemmat ovat hyvässä kunnossa.

Kävelen tunnin päivässä, siis 7h viikossa. Ehkä 3 pv vuodessa ilma sellainen, että jään kotiin. Ilmaista, voi harrastaa missä vaan. Ei aina huvita, mutta silloin alan kävellessä mietiskellä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäkin on tutkittu, ettei kaikki saa liikunnasta endorfiinejä. Itse olen siinä onnekkaassa porukassa, joka saa. Tosin sitä voi käyttää huumeen tavoin ja sen vuoksi "paskoa" itsensä. Että puolensa on siinäkin, ainakaan ne, jotka eivät saa endorfiinejä liikunnasta, eivät todennäköisesti liiku liikaa. 

Koululiikunnalla on varmasti merkitystä myös. Jos on jäänyt itsestään kuva huonona liikkujana, voi olla vaikeampi aloittaa mitään harrastusta. Tämän vuoksi toivoisin, ettei liikunnasta annettaisi numeroita. Kyse on myös rutiineista, jos ei ole lapsena ollut liikunnallinen, voi tuntua hankalalta aloittaa aikuisena. 

Tässä osut oikeaan. Liikunnanopettajat ovat varmasti tuhonneet monen haaveet. Liikunnan hyötyjä on tutkittu paljon, mutta koska liikunta on business, negatiivisia tuloksia ei juurikaan mainosteta. Esimerkiksi osan VO2MAX ei kasva tippaakaan vaikka kui

Koululiikunnassa ei oteta mitenkään huomioon ihmisten välisiä geneettisiä eroja. Koululiikunta ei opeta millään tavalla etsimään jokaiselle omaa mieluisaa tapaa liikkua peruskunnon ylläpitämiseksi. Koululiikunnan numeroarvostelu pitäisi lopettaa.

"Koululiikunnassa ei oteta mitenkään huomioon ihmisten välisiä geneettisiä eroja. Koululiikunta ei opeta millään tavalla etsimään jokaiselle omaa mieluisaa tapaa liikkua peruskunnon ylläpitämiseksi. Koululiikunnan numeroarvostelu pitäisi lopettaa."

Koululiikunta tosiaan pilaa paljon sillä, että se arvostellaan numeroin, ja käytännössä kaikki on ryhmämuotoista. Kesti pitkälle aikuisikään hahmottaa, että enhän minä vihaakaan liikuntaa, haluan vain tehdä sen omassa rauhassa ja omaan tahtiini ilman, että kukaan kyttää niskassa pysynkö tahdissa. Nykyään itsenäinen salilla käynti kuulokkeet päässä on ihanaa omaa aikaa, jossa voin mittailla uusia saavutuksiani ihan itsekseni. Millekään ryhmä-pilates tunnille minua ei saisi vieläkään kirveelläkään, kiitos koululiikunnan luoman käsityksen ryhmässä urheilusta.

Tottumuksista on aika paljon kiinni

Vierailija kirjoitti:

Sohvalla makoilijat eivät ole löytäneet mieleistä lajia. Kaikkialla aina ehdotetaan liikunnaksi lenkkiä ja salia. En minäkään "jaksaisi" liikkua jos nuo olisi ainoat vaihtoehdot. 

Mutta vähäinenkin liikunta on tärkeää terveiden elinvuosien kannalta. Jos elää esim. 90-vuotiaaksi niin sillä on väliä meneekö liikuntakyky 60v, 80v vai kenties säilyy loppuun asti.

Ei kaikkia se eläminen kiinnosta. Tai ainakaan vanhaksi eläminen.. vihaan liikuntaa. Ja tätä painoa on kertynyt sen verran että se on vielä vastenmielisempää.. jos kuolen niin kuolen.. ei elämä ole köyhänä elämisen arvoista.. ainakaan NS melko nuorena.. 

Itsellä oli lapsuudessa runsaasti liikuntaa, sekä ohjattua ja omaehtoista. Teini-iässä se sitten jäi, eikä ole takaisin tullut.

t. kohta viiskymppinen

Mulla ei ollut 10 vuoteen sohvaa, sillon istuin kotona tietokoneella enemmän. xD 

Oon itse sekä aktiivinen että rauhaa kaipaava. Tiedän mistä liikunnasta tykkään, mistä en. 1 kerran viikossa käyn harrastamassa lempilajia. 🙂 

Jos olen töissä, liikun paljon - keskipaljon. Sillon en edes kaipaa muuta liikuntaa. Nyt en ole töissä, ja olen ollut aika paaljon kotona. Se vaihtelee, kuitenkin töihin meen taas joskus.

Minä perheestä se lapsi joka selkeästi tarvii erillistä urheiluharrastusta, sisareni taas se joka "inhoaa liikuntaa", mutta tykkää kävelystä yms. 

Itse en erityisemmin välitä kävelystä taas. 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä on luultavasti enemmänkin kasvatus ja perheessä opitut tavat. Meillä liikuttiin joka päivä, joten se on samanlaista rutiinia kuin esim hampaiden pesu. 

Ei todellakaan ole. Samassa perheessä voi olla ihan erilaisia liikkujia ja esim. siisteystasoltaan täysin erilaisia. Kasvatuksella on muutenkin todella pieni merkitys ihmisen elämässä.

Nimenomaan näin! Ei nämä ole suoraviivaisia asioita.

Olin lapsena ja nuorena erittäin liikunnallinen, käytännössä kaikki koulun ulkopuolinen aika liikkeessä. Sisarukseni olivat paljon rauhallisempia, yksi suorastaan sohvailija. Aikuisena, iän mittaan tilanne kääntyi päinvastoin. Se lapsena liikkumaton on nyt kaikista liikunnallisiin, ja minä eniten sohvailija. En itsekään käsitä, miksi muutuin tällaiseksi, ja olen yrittänyt löytää motivaatiota/ liikunnan riemua, mutta sitä ei vaan löydy. Vanhempamme eivät liikkuneet paljoa, mutta eivät he laiskojakaan olleet.

Myös siisteyskäsitys on iän mittaan muuttunut siten, että lapsena minä olin siistein ja järjestelmällisin, mutta nyt aikuisena se lapsuudessa epäsiistein on vähän väliä pesemässä mattoja ja kaappeja siivoamassa. Mä lopetin yli siivouksen kun lapsiperhearki pakotti joustamaan. 

entisenä ns kympin liikuntaoppilaana menetin kaiken innon kosmetiikkakuntoiluun jo viime vuostuhannnen puolella. Eipä tuosta ole mitään haittaa ollut, rinkka siirtyy edelleen tuntureilla 12-15 km/päivä. Viikko sitten jahtasin naapuriseuran haavakkohirveä +10 km jalkaisin, mm loikkien ojitetulla suolla "vesiesteiden" yli. 

Mutta että muuten vaan tyhjän vuoksi säntäilemään maastoon tai nostelemaan taakkoja, ei todellakaan. 

Joo ei. Ei vaan sytytä.  Itse tykkään pötkötellä. Metsään voi tassutella. Sielläkin taaperran hitaasti, ja katoan kuin hobiitti piiloon, jos joku touhukas reippailija jytistelee lähellä. Hui, ovat ihan pelottavan touhukkaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäkin on tutkittu, ettei kaikki saa liikunnasta endorfiinejä. Itse olen siinä onnekkaassa porukassa, joka saa. Tosin sitä voi käyttää huumeen tavoin ja sen vuoksi "paskoa" itsensä. Että puolensa on siinäkin, ainakaan ne, jotka eivät saa endorfiinejä liikunnasta, eivät todennäköisesti liiku liikaa. 

Koululiikunnalla on varmasti merkitystä myös. Jos on jäänyt itsestään kuva huonona liikkujana, voi olla vaikeampi aloittaa mitään harrastusta. Tämän vuoksi toivoisin, ettei liikunnasta annettaisi numeroita. Kyse on myös rutiineista, jos ei ole lapsena ollut liikunnallinen, voi tuntua hankalalta aloittaa aikuisena. 

Tässä osut oikeaan. Liikunnanopettajat ovat varmasti tuhonneet monen haaveet. Liikunnan hyötyjä on tutkittu paljon, mutta koska liikunta on business, negatiivisia tuloksia ei juurikaan mainosteta. Esimerkiksi osan VO2MAX ei kasva tippaakaan vaikka kui

Kiinnostava tieto, tuo hapenottokyky. En ole koskaan osannut juosta, tuntui vain, että kompastun jalkoihini. Sen sijaan kehityin uimarina todella nopeasti niin, että pystyin lisäämään hapenottokykyäni, ja ennen kaikkea palautumista todella paljon. En ole kilpaillut, enkä ollut seuran jäsen, ts. en ole saanut valmennusta.

Luin  netistä, että hapenottokykyä voi arvioida Cooperin testin tuloksen perusteella. Entä uinticooperin?   

Liikunnanopettajien pitäisi rohkaista, ja jopa valmentaa lapsia löytämään oma spesifi lajinsa. Siitä olisi paljon enemmän kansanterveydellistä hyötyä kuin että kaikki oppivat pallopelien säännöt ja vakiotanssien perusteet, ja vastahakoisia teinejä pakotetaan kävelylle ja cooperin testeihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulun liikunnanopettaja teki aikoinaan kyllä kaikkensa sen eteen, että koko porukka alkaisi inhota liikuntaa. 

 

Mistä tuollaisia liikunnanopettajia tulee paljon? Onko se joku vaatimus että pitää saada lapset ja nuoret inhoamaan liikuntaa? Tuollaiset liikunnan opettajat tuntuvat olevan enemmistö liikunnan opettajista. Pakkohiihdon takia en ole aikuisena hiihtänyt kertaakaan. Jäi näköjään ikuinen inho hiihtämiseen. 

 

M.54

No ne lajit, mitä kouluissa pitää opettaa, lukee opsissa. Se ei ole opettajien syy. Mut jos opettaja on asiansa takana oikealla asenteella, saa hän innostettua useimmat moneen. Eikä kukaan kaikkia. 

Kaikki ovat luotuja liikkumaan, mutta osan on elämä tai maailma tehneet siihen kykenemättömiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ovat luotuja liikkumaan, mutta osan on elämä tai maailma tehneet siihen kykenemättömiksi. 

Joo olis hassua jos jotku olis "luotu sohvalle"

Olisko ne muinoin ollut jotain työnjohtajia ja hallitsijoita, joille ne liikuntaan luodut hoiti eväät pöytään ja muut hengissä selviämiseen tarvittavat hyödykkeet?

Vierailija kirjoitti:

Terveen aikuisen ihmisen tulisi pystyä kävelemään n. 6 km tunnissa.

Terveen aikuisen pitäisi pystyä juoksemaan 15km tunnissa.