Miksi olet kotona?
Jäin kotiin,koska halusin sitä ja koen sen olevan oikein sekä itseni,että lasten ja miehen kannalta. Mieheni tykkää työstään,minä en. Uskon,että ihmisten pitää tehdä työkseen sitä,mikä tekee heidät onnelliseksi:näin vanhempien onnellisuus "siirtyy " myös lapseen. Kotiäitiys on siis työ,joka tekee minut onnelliseksi,näin uskoisin,vaikka vauva ei ole vielä edes syntynyt!
Viihdyn kotona mainiosti ja täällä riittää puuhaa jo ilman vauvaakin. Koti on paras paikka maailmassa tällä hetkellä. Lapset tulevat ykkösenä,samoin perhe. Jos olisin työssä kun lapseni on pieni,niin tiedän,että olisin nääntynyt työpäivän jälkeen eikä minulla olisi tarpeeksi energiaa enää perheelle. Nytkin ilman lapsia oli pakko aina ottaa päikkärit,koska muuten olin väsymyksestä toimintakyvytön. Eihän äiti voi nukkumaan mennä kun tulee töistä,vaan sitten alkaa kotityöt(molemmilla) ja lasten kanssa pitäisi jaksaa viettää aikaa.
Siispä olen ollut tosi onnellinen nyt kotona ollessa. Työelämän rasitukset ovat jääneet taakse ja saan keskittyä siihen,mikä oikeasti kiinnostaa.
Tulevaisuudessa onkin sitten todennäköisesti ammatinvaihto ja opiskelu edessä..
Kommentit (43)
Mieleeni tulee ilman suurempia ponnisteluja pitkä lista syitä, miksi haluan olla kotiäiti. Meillä on 4 lasta, joista vanhin on 5-vuotias, ja olen ollut kotona esikoisen syntymästä asti.
Ensinnäkin esikoisen kanssa päätökseen vaikuttivat käytännön syyt: imetin häntä 1-vuotiaaksi ja hän oli tottunut nukahtamaan rinnalle. Hän oli myös erittäin huono nukkuja, en olisi jaksanut nousta aamulla töihin rikkonaisten yöunien jälkeen. Kaikeksi onneksi tytärkin nukkui aamulla pitkään ja sain nukuttua univelkoja pois.
Toinen syy on, että olin itse lapsena päiväkodissa ja vihasin sitä. Muistan elävästi että olin todella ahdistunut siitä hälystä ja metelistä ja tiukoista tädeistä, jotka komentelivat kovalla äänellä. Yhteisleikit muiden lasten kanssa olivat riitaisia ja epäreiluja. Äänekkäimmät ja röyhkeimmät lapset veivät lelut ja kiusasivat muita kun hoitajat eivät ehtineet leikkejä valvoa.
Muistan myös kuinka kaipasin lapsena äitiä, joka työskenteli paljon. Haluan itse olla lapselleni läsnä.
Minulla on akateeminen koulutus, mutta en viihtynyt työssäni ja työsuhteeni päättyi, kun äitiyslomani alkoi. Minulla ei ollut siis työpaikkaa, johon palata äitiyslomalta. Se helpotti päätöstäni pysyä kotona.
Nyt kun meillä on jo useampi lapsi syitä kotiäitiydelle on vielä enemmän. Ensinnäkin sairastamme vähemmän. Toiseksi lasten kuljettaminen olisi työlästä. Ja mikä tärkeintä lapset saavat rauhassa omaan tahtiinsa touhuta yhdessä, nauttia toisistaan ja oman kodin rauhasta.
Mieheni on kokopäivätyössä ja kotiutuu päivittäin noin 17.30. Siihen mennessä tapahtuu täällä kotona TODELLA paljon ja se aika, jonka ehdimme yhdessä viettää miehen kotiuduttua on todella lyhyt. Olen usein miettinyt, kuinka kamalan vähän ehtisimmekään viettää aikaa lasten kanssa, jos minäkin kävisin työssä ja kaikki kotiutuisimme vasta illalla.
Ja nyt kun perheessämme on vauvaikäisiä sekä leikki-ikäisiä huomaan, kuinka todella pieniä ja tarvitsevia nuo taaperot ovatkaan. Ensimmäinen lapsi tuntui 2-3 -vuotiaana jo aika isolta, mutta nyt kun sen ikäisiä vertaa 5-6 -vuotiaisiin huomaan huikean eron.
Kaiken muun lisäksi vaakakupissa ovat painaneet asiantuntijoiden näkemykset siitä, että yksi hoitaja on pienelle lapselle paras. Oma kokemukseni on, että kotihoito on lapsille parasta noin 4-vuotiaaksi asti.
Niin, ja tykkään olla kotona ja viihdyn lasteni kanssa. En haluaisi antaa näitä yhdessäolonhetkiä ja -iloja jollekin toiselle hoitajalle.
.. tosi hienosti olette pukeneet ajatuksenne sanoiksi! Itselläni on yksi 2-vuotias lapsi ja toinen syntynee tässä kuukauden sisällä. Haluan hoitaa pienet lapset kotona, koska
* uskon kotimaisia asiantuntijoitamme, joiden mielestä kotihoito on paras vaihtoehto pienelle lapselle.
* minäkin vihaan kiirettä ja hoppua, ja siksi tämä kiireetön (mutta EI todellakaan toimeton!) arki tuntuu hyvältä. Uskon myös, että se on lapsillemmekin vain hyvä asia.
* On ollut ihanaa seurata esikoisen kehitystä ihan kokopäiväisesti. Uskon ja toivon, että suhteemme kehittyy ja säilyy läheisenä ja luottavaisena, osin tämän kotihoidonkin ansiosta. Itse olen ollut reippaasti alle vuoden ikäinen hoitoon mennessäni (kuten varmaan lähes kaikki ikäiseni). Äitini ei muista m i t ä ä n kehityksestäni, ei hyvää, iloista eikä pahaakaan. Suhteemme on ok, mutta ei mitenkään erityisen läheinen. Toivon siis, että minulle ja lapsillemme kehittyy toisenlainen yhteinen elämänhistoria.
* työ ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään elämää suurempaa, enkä tavoittele mitään uralla etenemistä tms. Minulla on akateeminen koulutus ja ihan kiva työpaikka, mutta niitä enemmän arvostan kaikkien eri elämänalueiden keskinäistä tasapainoa.
* kotiäitiys on ainakin minulle todella haastava työ! En ole luontainen kodinhaltija, ja olen joutunut / päässyt tänä aikana oppimaan todella paljon siivoamiseen, organisointiin, ruoanlaittoon jne liittyviä asioita. Saan suurta tyydytystä näistä uusista taidoistani! : ) Olen myös usein ryytynyt ja kyllästynyt loppumattomiin kotitöihin, ja itseään toistavaan arkeen. En siis jatkuvasti n a u t i elämästä ja arjesta, mutta pyrin ottamaan ne ankeammatkin hetket haasteina.
* meillä on juuri ja juuri taloudelliset mahdollisuudet tähän ratkaisuun. Emme juhli, matkusta, shoppaile tai asu väljästi mieheni palkalla ja Kelan rahoilla, mutta tulemme niillä toimeen. Yhteinen päätöksemme on nuukailla nämä muutamat vuodet.
Minäkin kieltämättä pysähdyin ap:n " olemme (puolison kanssa) tasa-arvoisia" -pointtiin. Eihän tasa-arvolla ole sinänsä mitään tekemistä sen kanssa, onko toinen vanhemmista kotona vaiko ei - vaan siihen, miten arvostavasti puolisot kohtelevat toinen toisiaan ja jakavat yhteistä vastuuta perheestä. Mekin olemme mieheni kanssa tasa-arvoiset, eikä se liity tähän kotiäitiyteen mitenkään.
Toinen edelliseen liittyvä ihmettelyni aihe on se, että aika usein saa lukea, kuinka äidit eivät halua olla kotona ja " elää miehensä siivellä" . Sekin on itselleni ihan vieras ajatus. Minulle ei ole kertaakaan tullut mieleenkään, että eläisin jotenkin mieheni rahoilla ja siivellä. Näkemykseni on, että teemme yksikertaisesti erilaista työtä, josta maksetaan erilaista palkkaa. Kaikki tulot ovat koko perheen yhteistä rahaa. Mutta tällainen tilanne tietysti edellyttää sitä, että vanhemmat ovat samaa mieltä lasten kotihoidosta ja pitävät sitä tärkeänä.
Tässä minun ajatuksiani. En tietenkään voi olla varma tai väitä, että juuri / vain näillä keinoilla lapsistani kasvaa tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä! Tärkeintä on varmaan se, että me vanhemmat teemme ensisijaisesti l a s t e n (emme itsemme) kannalta parhaaksi arvioimiamme ratkaisuja, mitä ne sitten ovatkaan.
Ompunäiti
Mäkin aidosti haluan olla kotona ja hoitaa itse lapset, lapsilla ikää 2v2kk ja 10 kk. Vaikka työ on välillä todella rankkaa, niin ihanampaa hommaa en voisi kuvitellakaan. Jos lapset olisivat muualla hoidossa kokisin, että muut saisivat nauttia lasteni seurasta. Eihän se hoitaja tietenkään näin ajattelisi, mutta musta tuntuisi siltä. Nautin suunnattomasti päivistä lasten kanssa ja tuntuu ihan kamalalta ajatella, että joskus saan viettää niin paljon vähemmän aikaa heidän kanssaan.
Mäkään en oikein ymmärrä miten toi tasa-arvo liittyy tähän asiaan. Meillä on mieheni kanssa kaksi lasta, joita minä meidän yhteisellä päätöksellä hoidan kotona. Rahat, jotka tulee on yhteisiä. On aina ollut, silloinkin kun mä opiskelin ja mies oli jo töissä. Tämä on meidän perhe, kaikki tulot ja menot ovat yhteisiä.
tarkoitin sitä, että en kokenut tilannetta luontevaksi: kotona ollessani meille tuli helposti ns. perinteiset roolit, jotka olemme aina kokeneet meille vieraaksi. Minusta tuli perheen ja kodin pyörittäjä ja organisaattori, eikä se rooli lentänyt niin vain nurkkaan miehen ollessa kotona. Mm. kotitöistä tuli nahinaa. Nyt vain olemme kaiken suhteen samalla viivalla. Ennen kaikkea kotitöiden ja lapsenhoidon. Vastuut jakautuvat helpommin. Raha ei ollut kynnyskysymys, vaikka itse tuonkin taloon leveämmän leivän. Molemmat saavat myös toteuttaa omia ambitioitaan, pidämme siitä. Naisten pitkät hoitovapaat ovat kinkkinen kysymys työelämän kannalta, siitä ei pääse mihinkään.
Pohdintaa herättäviä vastauksia! Luettuani olen varma, että olen nyt tehnyt oikean ratkaisun: ryhdyn tekemään lyhyempää työviikkoa, että saan hieman enemmän aikaa lapselle. En haluaisi valita joko tai perheen ja työn väliltä, joustava yhdistäminen rulettaa.
Imetin aikoinaan puoli vuotta, mielestäni riittävästi. Perehtyisin mielelläni teorioihin/tutkimuksiin, joiden mukaan lapsen kehitykselle on parasta olla kotona jopa nelivuotiaaksi. Kotiäideillä yleensä on monta lasta, ratkaisu tuntuu silloin järkevämmältä monesta syystä. Ainokaisen sosiaalinen ympäristö olisi aika lailla erilainen.
Mä ymmärrän kyllä, että lastenhoidon jakaminen on tasa-arvokysymys mitä suuremmassa määrin, vaikken sitä aina itsekään tule ajatelleeksi. Se on tasa-arvokysymys, jos ajattelee perheen työnjakoa, naisten työllistymistä ja ansiokehitystä, tai pitkään kotona lapsiaan hoitaneen naisen eläkettä tai tuloja esim. avioeron yhteydessä.
Mä olen ymmäsrtänyt, että lapselle on tärkeää kiintymissuhteen muodostuminen pääasiallisiin hoitajiinsa (yleensä vanhempiinsa) ja tämän suhteen jatkuvuus. Se, että lapsella on vanhempiensa lisäksi kontakteja muihin hoitajiin, ei todellakaan ole lapselta pois. Ja kun jatkuvuutta ajattelee, päivähoitojärjestelmässämme olisi varmaan paljon kehitettävää. Alle 3-vuotiaiden kotihoitoa suositaan käsittääkseni siksi, ettei sitä pienempi lapsi yleensä pysty pitämään vanhempiaan mielessään. Mutta tämäkin on yksilöllistä, ja päivähoidossa pystytään, jos halutaan, auttamaan lasta eron sietämisessä. Sitä paitsi, kotiäitikin voi olla fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti poissaoleva.
Lapsen parasta voi ajatella silloinkin, kun ei ole mahdollisuutta aivan optimaalisiin oloihin. Esim. itse olen tehnyt lyhyempää työpäivää. Mieskin sai vanhempainvapaata viettäessään tuntumaa kotona olemisesta, eikä sano poikkipuolista sanaa, jos kotiin tullessa paikat eivät kiillä ;) Niin, ja vieroitin esikoisen tämän ollessa 13 kk.
Tuo on niin totta!!
muppett:
Kotiäideillä yleensä on monta lasta, ratkaisu tuntuu silloin järkevämmältä monesta syystä. Ainokaisen sosiaalinen ympäristö olisi aika lailla erilainen.
En osaa sanoa onko olemassa tieteellistä tutkimusta siitä, onko kotihoito parasta lapsille 4-vuotiaaksi asti. Olen kyllä kuullut muutaman päiväkodin johtajan toteavan näin. Itse mainitsin näin kuitenkin vain ja ainoastaan siitä syystä, että kysymys kuului, miksi hoidat lapsia kotona: siksi että olen huomannut OMISTA lapsistani kotihoidon olevan juuri heille parasta ainakin 4-vuotiaaksi asti. Ei siinä sen kummempaa...
Ja sitten näistä kotitöistä ja muista kotiäitiyden lieveilmiöistä: olen samaa mieltä jonkin aiemman kirjoittajan kanssa, että kotityöt kuten monet muutkin ikävämmät puolet kotiäitiydessä voi ottaa haasteena, joissa voi kehittyä. Siksi olen halunnut hoitaa lapset kotona, vaikka samana toistuvat rutiinit joskus leipäännyttävätkin.
Muutenkin olen sitä mieltä, että lasten hoitaminen on opettanut minulle äärimmäisen paljon ennen kaikkea minusta itsestäni. Ja tämä asia on ollut aivan erityisen tärkeä syy kotiäitiydelleni. Koen, että olen oppinut itsestäni, arvoistani, tarpeistani sekä heikkouksistani mutta myös vahvuuksistani omien lapsieni myötä enemmän kuin koskaan työelämässä. Voi olla, että olisin oppinut samat asiat työssäkäyvänä pienten lasten äitinä, mutta en ehkä olisi oppinut tuntemaan lapsiani niin hyvin.
Edelleenkin nämä ovat perusteluja OMALLE valinnalleni. Toisissa perheissä on erilaiset olosuhteet ja ennen kaikkea erilaiset lapset.
Olenkin sitä mieltä, että näissä ratkaisuissa ei kannata vilkuilla sivuille vaan tehdä sellaisia päätöksiä, joiden kanssa itse voi elää. Siis rohkeutta kaikille näiden asioiden parissa pähkäileville!
Tasa-arvosta vielä sen verran, että se mikä eri perheissä koetaan tasa-arvoiseksi on varmaankin vanhempien välinen asia. Sen sijaan yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti katsoen kotiäiti on eriarvoisessa asemassa (työssäkäyviin) vanhempiin nähden. Mutta eihän se ole lasten vika...
Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen totesi äskettäin jossain haastattelussa, että on surullista että kaikissa lastenhoitoa käsittelevissä päätöksissä lähdetään siitä, mitkä ovat ne minimitarpeet, jotka on lapsen kehityksen kannalta täytyttävä eikä siitä, minkälaiset olosuhteet olisivat optimaaliset.
Mielestäni suomalainen yhteiskunta tukee täydellisesti urasuuntautuneita miehiä, osittain työorientoituneita naisia (eri palkkaus, äitiyden aiheuttama syrjintä), mutta ei juuri ollenkaan perheorientoituneita vanhempia ja kaikkein vähiten lapsia. Jos kaikki psykologian, neurologian ja kasvatustieteen ammattilaiset olisivat jo vuosia olleet sitä mieltä, että 8 h työpäivä on aikuisille ehdottomasti liian kuormittava ja tiimeissä ei missään olosuhteissa saisi olla enempää jäseniä kuin 4, niin lainsäätäjät olisivat jo aikoja sitten puuttuneet asiaan ja työnantajat kerskuisivat kilvan, kuinka hyvin nämä asiat on työoloissa huomioitu. Mutta kun kysymys on lapsista, niin mikään ei muutu. Ja älkää ymmärtäkö väärin, tämä ei ole kritiikkiä yksittäisiä vanhempia kohtaan vaan järjestelmää ja päättäjiä.
Tarttis tehdä jotain, vai mitä vanhemmat?
En voisi kuvitellakaan laittavani nyt piirun alle vuotiastani vieraiden hoitoon. Uskon itse, että alle 3-vuotiaan on parempi olla kotona äidin tai isän hoidossa. Vauva kärsii myös pahasta eroahdistuksesta, ei-kävele/ei-puhu ja on superallergikko, joten myös tämä vaikuttaa tilanteeseen. Lapsen kotona hoito on vaatinut ja vaatii suuria taloudellisia uhrauksia, mutta näemme ne mieheni kanssa sijoituksena lapsen tulevaisuuteen. En paheksu vanhempia, jotka valitsevat toisin, nämä ovat perhekohtaisia ratkaisuja. Tämä on vain meidän perheen valinta. Itse kyllä kaipaan työelämää, mutta ehtii sinne myöhemminkin ja jossain vaiheessa toivottavasti mies voi jäädä vuorollaan kotiin. Kun joka päivä näen, että vauva nauttii seurastani ja tuntee olonsa turvalliseksi, tiedän että teen oikein.
Omia syitäni kotiäitiyteen on pääsääntöisesti vain yksi: haluan ehdottomasti lasteni parasta. Näin varmasti ajattelevat kaikki äidit ja tapoja tämän parhaan toteuttamiseksikin on varmasti lukuisia. Itse uskon kuitenkin vakaasti siihen, että omille lapsilleni paras paikka ainakin kolmevuotiaaksi on kotihoito. Eli turvallinen paikka ja turvallinen aikuinen, joka ymmärtää heidän vielä ontuvaa kommunikointiaan pienestä eleestäkin. Haluan että laseni tulevat ymmärretyiksi ja että heillä on aina turvallinen olo.
En kuitenkaan ole ns. " kotiäitityyppiä" , joten " pelkkä" kotiäitiys tuntui minusta vieraalta. Ei sillä etteikö siinä riittäisi työsarkaa kerrakseen;) Olen kuitenkin erittäin kunnianhimoinen ja samanaikaisesti opiskelenkin kasvatustieteiden maisteriksi. Lähipiirini avulla olen saanut hoidettua lapset ja opiskelun siten, että niinä muutamina päivinä kuukaudessa, jolloin minun on pakko olla läsnä yliopistolla, lapsiani hoitaa kotonamme mieheni tai äitini. Saan siis hoidettua lapsemme itse kotona ja silti edettyä myös " urallani" . Tämä on meille kaikille loistoratkaisu; itse en turhaudu siihen, että en saavuta kotona ollessani mitään, lapsemme saavat rakastavaa ja turvallista hoivaa ja siten kehitykselleen parhaat mahdolliset edellytykset ja miehenikin välttyy sairauskierteiden aiheuttamilta yöheräilyiltä tai hoitokuskaamisilta.
Koen myös kehittyväni kotona. Opin paljon itsestäni (kuten joku jo aiemmin kirjoittikin) sekä tietysti lapsista. Koska opiskelen kasvatustieteitä, tämä arkinen elämä lasten kanssa on myös koulutkseni kannalta mielekästä. Ainoa miinuspuoli lienee toisinaan riittämättömyyden tunne; kun lapsia on useampia, kiire riiva välillä vimmatusti. Jos samalla opiskeluissa on meneillään kinkkinen vaihe, on pinna välillä kireällä ja väsymys painaa. Jatkuva organisointikin uuvuttaa välillä; tämän ruletin pyörittämiseen kun todella tarvitaan mielikuvitusta ja tarkkaan täytettyä kalenteria. Hyvät puolet lyövät kuitenkin laudalta huonot puolet mennen tullen ja aion hoitaa lapseni kotona kunnes kuopuskin täyttää kolme. Tällöin on oma vuoroni siirtyä valmistuneena työelämän haasteisiin tuore tutkinto taskussa.
Voimia kaikille äideille, niin koti- kuin työäideillekin. Haasteita piisaa molemmissa tavoissa:):)
Mina puolestani olen kotona nyt paitsi omasta valinnasta, niin myos siksi etta elamantilanne niin sallii. Ensimmaiset lapset saadessani parinkympin alkupuolella veri veti opiskelemaan ja toihin. Silloin olisi ollut silkkaa hulluutta mun yrittaa vastentahtoisesti olla kotona vain siksi, etta olisin voinut sanoa olevani kotiaiti. Ekat kaksi lasta tarvitsivat mielestani silloin paljon enemman virikkeita kuin mita mina olin valmis antamaan.
Nyt paalle kolmekymppisena olen saanut kokeilla aikani tyoelamaa ja kiire takaisin on paljon pienempi kuin kymmenen vuotta sitten. Aion olla kotona viela pari vuotta ja toivon mukaan voisin opiskella kotiaitiyden ohessa. Missa me asumme elama tyon, paivakodin, koulun yms kanssa on hillitonta rallia eika meidan perhe ainakaan toistaiseksi ole siihen valmis. Nyt jaksan keskittya paljon enemman perheeseen ja lapsiin, mutta en mina silti ole se pullantuoksuinen hanhiemo, jonka koti muistuttaa huipputehokasta lastentarhaa.
Mina edelleen nautin omista jutuista, joista mieluisimpia ovat liikunta ja kirjojen lukeminen. Jahka tasta viisikin vuotta kuluu ja lapset tarvitsevat minua paljon vahemman, niin sitten on aika mun palata valamaan rautaa ja sita saakin sitten tehda kuitenkin seuraavat 30 vuotta....
Itse olen kotona koska mielestäni se on paras hoitopaikka lapselleni. Lisäksi haluan ehdottomasti hoitaa lapseni itse.Meillä on ollut mutkia matkassa enemmän ja vähemmän lapsen teon kanssa, joten se on varmasti myös yksi syy kotona olooni. Lapsi ei ole minulle itsestään selvyys vaan lahja, ja tämä voi olla minulle ainutkertainen mahdollisuus olla kotona ja hoitaa lapseni todellakin itse.
Lisäksi työni on päiväkodissa, joten tuntuu hurjan ristiriitaiselta viedä oma lapsi muille hoitoon ja mennä itse sitten hoitamaan toisten lapsia...Ammattini takia myös haluan lapselleni ehdottomasti kotihoitoa mahdollisimman pitään. Toki kaikki lapset hoidetaan päiväkodeissa hyvin, pienimmät ovat koko talon lemmikkejä, siellä on kavereita, virikkeitä, innostuneet ja motivoituneet hoitajat ym. mutta kuitenkin päivät ovat pitkiä ja raskaita lapselle, hälinää ja melua ja kiirettä on paljon, eikä syliä riitä aina haluaville riittävästi, ei vaikka kuinka päin laskisi. En esim. haluaisi että lapseni joutuu itkien väsyneenä odottamaan ruokalautastaan (kun muita vielä vessatetaan, riisutaan, pestään kuravaatteita, vaihdetaan kuiviin jne.) vaan haluan että hänellä on mahdollisuus saada ruoka ennen kuin hän on liian väsynyt ja kun itkettää hän voi luottaa siihen että hän pääsee aina syliin.
Itse viihdyn myös kotona ja tekemistä on niin paljon etten ole vielä ehtinyt pitkästyä, ja lisää keksin koko ajan. Suurin osa ajastani menee luonnolliesesti lapsen hoitamiseen ja hänen kanssaan leikkimiseen ja oleiluun. Sitten on kotityöt ja ruuanlaitot. Lisäksi uloilut, lenkkeilyt, kauppareissut ja shoppailukäynnit, ystävien luona vierailut, meille tulevat vieraat, pihatyöt, lukeminen, ompelu, käsityöt, musiikkiharrastus jne. jne.
Olen tällä hetkellä yli kolmekymppinen.Työelämään olen siirtynut koulun ja opiskelun ohella jo peruskoulun yhdeksännellä luokalla ja omassa ammatissanikin ehdin toimia jo kymmenen vuotta. Siksi en myöskään kaipaa töihin vaan nautin täysin rinnoin vapudesta olla kotona ja tehdä mitä milloinkin sattuu huvittamaan, olen ikäänkuin hypännyt hetkeksi pois oravanpyörästä ja kiireestä. Olen mielestäni erittäin onnekas sillä myös perheemme taloudellinen tilanne sallii tämän ratkaisun.
pitäisi nyt joulukuuhun mennessä päättää jäänkö hoitovapaalle vai töihin. olen ajatellut näin... voisin jäädä kotiin ainakin vuodeksi koska meillä on keskos poika ja aika paljon jälessä muita lapsia. olisi kotona olo näin alussa tärkeää. en kuitenkaan aijo olla kotona montaa vuotta koska emme aijo tehdä lapsia kovin peräkkäin, niin tuntuu siltä että meidän pojalle olisi hyvä olla hoidossakin sitten myöhemmin. ihan sosiaalisen kehityksen takia.. tulevaa koulunkäytiä ajatelle. ajattelin että jos hyvin käy voisin tehdä muutamia tunteja töitä hoitovapaan aikana v-loppuisin. kun mies hoitaisi poikaa sillon esim. joka toinen v-loppu. ei tulisi niin tiukkaa rahallisesti ja en eristäytyisi täysin työelämästä,
(olisi helpompi palata sitten takaisin koko päiväiseksi) olemme jutelleet tästä ihan ammattilaisten kanssa ja niistä tämä meidän ajatus oli hyvä. sopiva juuri meille. =)
Toinen vaihtoehto olisi sitten opiskelu... Jotenkin mukavaa olla kotona. Nyt kolmas tulossa joten en varmaan yli 3 vuoteen kotoa minnekään lähde :-)
Taloudelliset ratkaisut on itsestä kiinni. Meillä on omistusasunto kerrostalossa, jota maksamme koko ajan pois, mutta silti taloudellisesti tulemme hyvin toimeen. Jos haluaisimme asua omakotitalossa niin minun olisi pakko mennä töihin mutta mielestäni tärkeämpää olla kotona lasten kanssa kun omistaa hulppea lukaali ja paahtaa töitä. Autoakaan meillä ei ole eikä muutenkaan " törsätä" , mutta elämänlaatumme on muuten korkea, ruoat parhaista raaka-aineista jne.
Rento elämänasennekin pitää olla :-)
Kuuden aamuheräämiset ja 2-3 ipanaa syöttö+pukeminen ja räntäsateessa päiväkotiin juokseminen tuskanhiki otsalla... Ei kiitos.
Vastauksia:
-Haluan olla kotona kun lapseni ovat pieniä, hoitaa heitä itse, en raatsi viedä vielä hoitoon heitä.
-Sain itsekin olla kotihoidossa kun olin pieni, äitini oli pph:na ja puistotätinä sekä opiskeli kun olin alle kouluikäinen, menin päiväkotiin vasta 5-vuotiaana.
-Uskon että lapselle on hyväksi olla kotihoidossa alle 3-vuotiaana, mikäli koti on tasapainoinen (äiti ei ole masentunut, tms).
-Minulla on paljon aikaa olla vielä työelämässäkin (olen nyt 30v ja meillä kolme lasta)
-Tarkoitus on palata töihin kun nuorimmainen täyttää kolme, mulla vakkarityö joka odottaakin mua tekijäkseen silloin. Mun työpaikassa on suhtauduttu kannustavasti hoitovapaan pitämiseen.:)
-Tosiaan lasten herättäminen ja kuljettaminen aamuvarhaisella saa mielestäni odottaa vielä hetken, tosin vanhimman saa hoputella eskariin mutta vasta kahdeksalta tarvii hänenkään herätä viimeistään. Nuoremmat meillä herää seitsemältä luonnostaan, mutta siis saavat viettää ihan rauhaisaa aamuhetkeä kotona.
-Rahallinen tilanne mahdollistaa kotihoidon, tulot ja menot pysyneet tasapainossa vielä. Nuukaillaan täällä meilläkin tarpeen vaatiessa...;-)
-AIDOKSI kotiäidiksi ei ole tarkoitus ryhtyä, olen vain nämä hoitovapaat kotona, sitten palaan töihin, tai sitten opiskelemaan sillä alanvaihtokaan ei olisi poissuljettua.
-Käteen ei jäisi paljonkaan enempää tällä hetkellä vaikka olisin töissä, sillä palkkaus alallani huonoa ja kolmen lapsen hoitomaksut ja työmatkakuluni söisivät ison osan tuloistani.
-Työni ei ole kovin haastavaa, joten en koe jääväni mistään paitsi. Esikoisesta olin kolme vuotta kotona, sitten palasin reiluksi puoleksi vuodeksi töihin ja työrutiinit osasin jo oltuani 2 viikkoa talossa taas.
-Mieheni tukee kotihoitoani eli haluaa myös että hoidan lapsiamme kotona kun he ovat pieniä.
-Jaksamisesta: Oma aika, kaverit ja harrastukset pitävät minut " järjissäni" eli niiden avulla jaksan kotirutiineja ja kotihotoa, pidän yllä sosiaalisia verkostoja kerhojen ja muiden äitien seuran avulla. Ypöyksin en varmaan olisi hoitovapaalla niin pitkään.
-Muitakin syitä varmaan on, mutta tässä nyt alkurimpsua...:-)
En nyt ihan kaikkia viestejä ehtinyt lukemaan, mutta suurimman osan luettuani on ihan pakko todeta, että olipa fiksu ketju. Kaikki perustelivat päätöksiänsä hyvin eikä ketään syyllistetty. Harvinaista näillä palstoilla ;-).
Toit muppett toisessa viestissäsi esiin mielestäni tärkeän pointin:
Kotiäideillä yleensä on monta lasta, ratkaisu tuntuu silloin järkevämmältä monesta syystä. Ainokaisen sosiaalinen ympäristö olisi aika lailla erilainen.
Itse olen aivan samaa mieltä. Kun meillä esikoinen syntyi, hän meni hoitoon ollessaan 1v2kk. Mielestäni silloin oli jo korkea aika itselleni palata haastavaan työhöni, mistä pidän. Olinhan ollut jo hurjan pitkään pois - hoitovapaallakin usean kuukauden! Kakkonen syntyi pari vuotta esikoisen jälkeen, jolloin myös esikoinen tuli takaisin kotihoitoon. Kotonaoleminen sai silloin aivan erilaisen merkityksen. Minulla oli kädet täynnä näiden kahden pienen kanssa ja huomasin, kuinka suunnattomasti myös esikoinen tykkäsi olla kotona. Ei hoidossakaan mitään ongelmia ollut, mutta onhan se ihan selvä, että pieni lapsi olisi mielummin hoidossa kuin kotona. Kakkonen täyttää kohta kaksi vuotta ja olen jatkanut hoitovapaatani edelleen. Myönnän, että välillä on raskasta ja kaipaisin omia haasteitani. Mutta kun näen miten lapset nauttivat tästä kiireettömyydestä ja kuinka paljon itse saan enemmän irti lasteni kehityksestä kuin töissä ollessani, pysyn vielä vankasti kotona. Kolmas lapsi syntyy ensi vuoden alussa enkä edes ajatellut, että olisin lähtenyt tässä välissä töihin. Aika näyttää, jaksanko olla kotona kolmosen 3-vuotissynttäreihin asti vai menenkö aiemmin töihin.
Minä olen ollut itse onnellisessa asemassa, sillä äitini on ns. perinteinen äiti eli jäi kotiin, kun minä (ensimmäinen lapsi kolmesta) synnyin. Nyt oman äitiyteni aikana olen lukemattomat kerrat tuntenut suurta kiitollisuutta siitä työstä, mitä äitini on tehnyt. En ole osannut aiemmin sitä arvostaa. Myönnettävä on, että juuri tämän yhteisen ajan takia äidilleni ja meille lapsille on kehittynyt erityisen vahva suhde. Olen aina voinut tukeutua äitiini kaikissa asioissa ja hän on edelleenkin se, jolle soittelen eniten. Äitini jäi kotiäidiksi osittain " tilanteen pakosta" , sillä isälläni oli liikkuva ja vaativa työ ja koska äitini sairaanhoitajana olisi tehnyt kolmivuorotyötä, olisi meillä pitänyt hankkia kotiin hoitaja. Vanhempieni mielestä oli paljon parempi vaihtoehto, että toinen vanhemmista jää kotiin. Heillä on aina ollut hyvin tasa-arvoinen suhde. Isäni on aina arvostanut äitini työtä enemmän kuin mitään muuta ja myös sanonut sen aina ääneen. Uskon, että äitini on kotona olemisen takia pystynyt myös tukemaan isääni hänen urallaan hyvin vahvasti, mikä on myös näkynyt tuloksissa. Tällaiseen pyytettömään toisen " komppaamiseen" ja omista urahaaveista luopumiseen ei varmasti kaikilla ole voimia. Ei minulla itselläni ainakaan eli aion lähivuosina palata töihin jatkamaan siitä, mihin pari vuotta sitten jäin.
Eli toinen on 3v, toinen 1v8kk. Ei mulla sellaista pakkojuttua ole että pienemmän olisi oltava 3 ennen hoitoon menoa. Mutta meidän tilanteessa kotihoito on vain luonnollinen asia, mitä ei niin hirveesti mietitä. Mutta tässä syitä mitkä vaikuttaa siihen, että haluan vielä jatkaa kotona..
- Lapset ovat sairastaneet paljon ja olisin joutunut olemaan töistä pois kohtuuttoman paljon. He ovat infektioiden suhteen kuin pesusieniä... En halua nyt lähteä tarkoituksella hakemaan uutta infektiovuotta pk:sta.
- Tällä hetkellä ei omat voimat riittäisi työnhakuun, uuden työpaikan sisäistämiseen ja niihin muutoksiin mitä hoitoon vieminen tuo tullessan.
- Lasten ollessa kotona voin kehittää itseäni samalla: Harrastan heidän kanssaan, en siis vain pyykkää tai tee ruokia ;)
- Tykkään kiireettömästä aamusta, seurata lasteni touhuja. Kun menee hermot, silloin tietysti on paha olo mutta eiköhän se ole normaalia.
- Jos menisin töihin nyt vain sosiaalisten suhteiden vuoksi, en kokisi olevani työnantajalle mikään paras paketti.
- Kestän tämän ajan senkin takia, että tiien noin pienille kotihoidon olevan parasta. Toisekseen en koe siis uhraavaani mitään itsestäni, koska tiedän että lapset kasvavat ja muutaman vuoden sisällä minä olen jo töissä. Siksi ei siis tarvitse töihin mennä että pää hajoaa :)
meillä on maatila, ja kolme pientä lasta. Esikoisen jälkeen osin osapäivätöissä, toisen äitiysloman jälkeen tein hoitoalan " keikkoja" ehtiessäni. Kolmas on vielä rintalapsi, joten olen kotona.
Mies on siis hoitanut lapsiansa ollessani töissä. Jatkossa se kuitenkin onnistuu yhä huonommin: ensimmäisen lapsen aikoihin viljely oli vielä sivutoimista eikä eläimiä ollut paljona. Nyt maataloutta on laajennettu ja se (yli)työllistää yhden ihmisen.
Viimeinen raskauteni oli vaikea, jouduin vuodelepoon. Silloin lapsillemme järjestettiin tilapäinen hoitopaikka. Samaan aikaan miehellä eläintenhoidon vuoden työhuippu.
Lapsemme inhosivat hoidossa oloa. Sitä on vaikea perustella. kun vanhemmat ovat päivät kotona.
Joskus vielä haluaisin ainakin osan vuodesta olla hoitoalan töissä.
Minusta lapsillani on hyvä lapsuus maatilalla - kotieläimiä meillä on paljon, lapsille niitä on hankittu pupusta poniin ja siltä väliltä.
Vaikka työtä on paljon, miehelläni on melkein joka päivä myös sellaisia töitä, joihin lapset pääsevät mukaan - ja innolla haluavatkin.
Viisivuotias kyllä jo kaipaa muutakin - kertaviikkoista kerhoa odottaa aina kovasti. Tämänkin kylän lapsista useimmat ovat päivähoidossa, mutta parin kotihoitolapsen kanssa järjestän viikoittain leikkitapaamisen, joskus lapsen kyläilyä on päivittäinkin.
Viihdyn kotona lasteni kanssa joita on 3 ja kaikki alle 5v. Ennen lapsia kerkisin olemaan töissä lähes 10vuotta suht koht rankassa ja vastuullisessa työssä (ylem.toimihenk.) joten nyt nautin kotona olemisesta, koska tiedän miltä tuo työelämä maistuu ja tiedän kerkiäväni tekemään sitä vielä monta vuotta. Nyt haluan vain olla lasteni kanssa ja nauttia hediän seurasta, seurata heidän kehitystä jne.
Ja sitäpaitsi mieheni työ on tällä hetkellä sitä, että jos olisin myös itse töissä joutuisi lapsemme olemaan hoidossa aamu 6 ilta 6 joka pvä ja siihen minusta ei kyllä olisi, ovat aivan liian pieniä olemaan vieraan hoidossa noin kauan.
Tälläin siis miellä.
Kiva teksti, jonka voisin allekirjoittaa ja tämä taitaa olla minulle se tärkein syy :)
Amumama:
Niin, ja tykkään olla kotona ja viihdyn lasteni kanssa. En haluaisi antaa näitä yhdessäolonhetkiä ja -iloja jollekin toiselle hoitajalle.
Et ilmeisesti ole kovinkaan pitkään imettänyt. Meillä typy 8kk ja tissivauva yhä siltä osin, että nukahtaa tissille ja imetän häntä. En voisi siis kuvitellakaan, että kuukauden kuluttua yhtäkkiä heittäisin hänet päiväkotiin. Hän ei myöskään osaa kävellä eikä puhua. Yhtäkkiä hän olisi isossa lapsilaumassa muutaman tädin kanssa, eikä tädit ymmärrä mitä juuri minun lapseni heille viestittäisi eleillään ja äänillään. Minä ymmärrän ja osaan täten kotona vastata heti hänen tarpeisiinsa. Hänen ei tarvitse jäädä sänkyyn yksin itkemään unta, kun voi nukahtaa äitin viereen. Eli syitä löytyy vaikka kuinka. Minusta vauvan ei tarvitse olla heti mahdollisimman itsenäinen ja pois äidin helmoista, vaan hän saa olla omaan tahtiinsa vauva vähintään sen ensimmäisen vuoden ajan, ja äitin ja isin oma kullanmuru vielä sen jälkeenkin ja kauan! ;)
Meillä mieskään ei halua että lapsi menisi vielä päiväkotiin. Ollaan kaavailtu, että kun tyttö on 2-vuotias niin aikaisintaan sitten. Saa nähdä miten sitten todellisuudessa, että venytänkö sinne 2,5-vuotiaaksi asti päiväkotiin menemistä. Nyt voi ollakin, että venytän tai ainakin päiväkodissa olo tulee olemaan suht osa-aikaista. Ilmeisesti saatan opintoni loppuun syksystä alkaen, mutta siten ettei tytön tarvitse mennä päiväkotiin (iltaopiskeluina, miehen vapaapäivinä jne). Vuoden päästä olen sitten valmistunut ja voin katsoa ajankohtaa, milloin aloitan kokopäivätyöt.
Olen hitusta vaille lähihoitaja ja päiväkodit ovat tuttuja. Ne ovat ihan ok, mutta en omaa lastani sinne halua tupata ihan pikkuisena. Siitäkään huolimatta, että välillä kotona oleminen on tosi tylsää - silloin tarvii vaan keksiä lisää virikkeitä itselleen. Ja kyläillä kavereitten luona, harrastaa, käydä vähän ulkonakin jne. Minä ehdin vielä myöhemmin jatko-opiskella ja olla töissä, mutta lapsi on vain tämän lyhyen aikaa pieni ja ne ensimmäiset vuodet haluan antaa hänen viettää ympäristössä, jossa on heti se tuttu ja turvallinen äiti vieressä.. :)