Lue keskustelun säännöt.
Kun kaveri palaa erottuaan toistuvasti satuttavaan ihmissuhteeseen. Missä menee raja auttamisen kanssa?
03.10.2025 |
Kysymys otsikossa. Mies kohtelee kaveria toistuvasti huonosti, käyttää henkistä väkivaltaa, pitää talutusnuorassaan, manipuloi ja ei kunnioita naista eikä hänen rajojaan. Ns. hylkää niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Tilanteet kärjistyy ja eroja on tapahtunut useita kertoja sen vuoksi, jolloin kaveri kaipaa paljon tukea, kuuntelijaa ja apua. Joka kerta on viimeinen ja sitten ei aio enää palata miehen luo. Kunnes mies ottaa jälleen yhteyttä, selittää asiat parhain päin, alkaa rakkauspommittamaan. Ja niin kaveri kohta taas palaa takaisin, kaikki on ihanaa ja ongelmat unohtuu samalla sekunnilla, tai ne on puhuttu taas parhaillaan päin. Sitten kaverista ei taas juuri kuulukaan. Kunnes tilanteet taas kärjistyy ja tukea taas tarvitaan.
Missä menee raja, jolloin voi vaan sanoa, että aikuisen ihmisen pitää seistä omien valintojensa takana ja omilla jaloillaan? Väsyn itsekin, kun huoli ok tietenkin kaverista ja koittaa olla tukena ja apuna. Sekä valaa häneen uskoa ja rohkeutta päästää viimein irti satuttavasta miehestä ja suhteesta. Ja kohta siihen taas palataan. En vaan jaksaisi enää.
Kommentit (239)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi uppaat paskaa? Eikö 10 sivussa ole tullut selväksi että oike vaihtoehto on ero ja kaverina välit poikki?
Siksi, että hän ei tähän mennessä ole saanut oman käsikirjoituksensa mukaisia vastauksia. Hän haluaa olla Hyvä Ystävä, jonka olemassaoloa kaveri kiittää, siis aina kun ryntää pelastamaan. Ei hän ymmärrä sitä, että omalla toiminnallaan antaa kaverille mahdollisuuden jatkaa samaa sirkusta.
Ap toistaa. En ole nostanut kertaakaan keskustelua itse. Ilmeisesti asia koskettaa monia, koska keskustelu on jatkunut edelleen vilkkaana.
Ap
Todellakin tämä koskettaa monia.
Vierailija kirjoitti:
Et ole oikea ystävä.Ei kukaan ystävänä voi sanoa noin.Toi on julmaa ja ihan kiristämistä ja käytät valtaa väärin.Ei rakkaus asioissa kukaan toimi miten kaverit käskee/neuvoo.Neuvoja on helppo antaa aina mutta kyllä Sydän sanoo.Kaikkihan oli jumalattoman helppoa kun oltais"aijaa ok mä teen näin.Oot ystävänä ihan paska ja anteeksipyynnön hänelle velkaa.Eiole sinun asia.
Nimenomaan oikeassa ystävyydessä voidaan myös tarkastella asioita kriittisesti. Jos toisen käytösmallit ovat jatkuvasti haitallisia ja ei ole kykenevä tekemään muutosta, ei sellaista pidä mahdollistaa jatkuvasti. Jossakin kohtaa laitetaan rajat. Ei päihdeongelmaistakaan pidä vuosikausia vaan ymmärtää ja fasilitoida, vaan ohjata hoitoon ja jos ei suostu hoitoon ja ole valmis muutoksiin, lopettaa se mahdollistaminen.
Voimme olla kavereita, mutta en enää puhu tuosta suhdeasiastasi. En hylkää sinua, mutta menen toisaalle, jos jatkat siitä puhumista. Olen kertonut jo asiasta mielipiteeni ja sinä teet tietenkin omat valintasi. Syy rajanvedolle on se, että en enää jaksa tätä samaa, olet minulle silti tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan oikeassa ystävyydessä voidaan myös tarkastella asioita kriittisesti. Jos toisen käytösmallit ovat jatkuvasti haitallisia ja ei ole kykenevä tekemään muutosta, ei sellaista pidä mahdollistaa jatkuvasti. Jossakin kohtaa laitetaan rajat. Ei päihdeongelmaistakaan pidä vuosikausia vaan ymmärtää ja fasilitoida, vaan ohjata hoitoon ja jos ei suostu hoitoon ja ole valmis muutoksiin, lopettaa se mahdollistaminen.
Mitä tarkoitat mahdollistamisella? Sitäkö, että vain voivotellaan paskaa miestä yhdessä aina kun on paskaa tapahtunut?
Mitä jos se kaveri aktiivisesti yrittää rohkaista kaveria eroon samalla kun voivottelee miehen huonoa käytöstä, onko sekin mahdollistamista? Osa kavereista ottaa jyrkän kannan eli jätä se sika ja osa kavereista vain voivottelee ja ymmärtää, kuinka vaikeaa rakkaus onkaan.
Ja aina tämä nainen menee takaisin suhteeseen, kun on ensin kavereiden kanssa voivotellut.
Kerran voin kertoa, mitä ajattelen puolisonsa toiminnasta.
Nuorempana saatoin vielä sen jälkeen useamman kerran todeta, mitä mä sanoin, mutta nykyään riittää yksi kerta, ja kolmannella kerralla jätän oman onnensa nojaan, koska muutos lähtee lopulta vain itsestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut elää sitä jatkuvaa draamaa ja uhriutumista ja jostain kumman syystä jopa tuntuvat jollain sairaalla tavalla nauttivan siitä.
Se draama vaan ei kauheasti jaksa kiinnostaa enää vuosien jälkeen minua näin ystävänä ja sitten, kun siihen vedetää riitoihin vielä heidän lapset mukaan puolin ja toisin niin siinähän sitä sitten on.
Ystävälle kun ei voi sanoa loukkaamatta, että oletko itse ajatellut olevasi koskaan tässä väärässä tai olisiko tarpeen vähän ottaa etäisyyttä ja katsoa peiliin ja mitä sitä itse voisi tässä tilanteessa tehdä toisin. Se kun vaan on tosiasiassa niin, että ihminen on ihan loppuviimeksi vastuussa vain omista tekemisistään.
Melkoinen keskustelu täällä. Ymmärrän toki kuormittumisen ja väsymisen jatkuviin eroihin ja yhteen palaamisiin.
Itse olin väkivaltaisessa parisuhteessa melkein 20 vuotta. Väkivallasta tiesi vain lähipiiri. Ystäville en kehdannut kertoa. Sisarelle yritin joskus avautua, mutta ei suostunut kuuntelemaan. Vähätteli kokemaani, ei selvästikään uskonut. Olin yksin vieraassa kaupungissa ilman tukiverkostoa väkivaltaisessa parisuhteessa eikä kukaan tuntunut välittävän. Meillä oli fyysistä, henkistä ja taloudellista väkivaltaa. Ensimmäiset kymmenen vuotta vain kestin ja sinnittelin päivä kerrallaan. Pikkuhiljaa luin narsismista ja narsistin uhrien kertomuksia parisuhteistaan. Kaikki täsmäsi, jopa omituisen tarkasti.
Otin vastuun kaikesta. Työ, lapset, miehen passaaminen. Lopulta aloin väsyä. Raskas työ, kotona odotti raivoava mies, joka ei tehnyt mitään. Aloin kärsiä ahdistuksesta, unettomuudesta ja sain vakavia uupumusoireita. Lopulta jouduin pitkälle sairaslomalle moneen kertaan. Sairastuin fyysisesti ja olin huonossa kunnossa. Lopulta oli pakko erota. Olen käynyt vuosia traumaterapiassa.
Haluaisin sanoa, että ymmärtääkö täällä oikeasti kukaan muu kuin väkivaltaisessa suhteessa ollut, mistä on kyse. Väkivaltainen suhde ei ole pelkkää väkivaltaa. Se on monimutkainen psykologinen rakennelma, jossa uhri käyttäytyy täysin epäloogisesti. Hänet on manipuloitu uskomaan väkivallan tekijän sepittämät tarinat ja valheet, eikä hän voi hyvin. Jossain vaiheessa itsekin luulin tulevani hulluksi, kun omat havainnot ja miehen puheet eivät täsmänneet yhtään.
Olin järkyttävän yksinäinen koko avioliiton ajan. Ne ihmiset, jotka väkivallasta tiesivät, eivät edes yrittäneet auttaa. Minä selvisin, mutta vain omasta ansiostani. Sisareni käytös ja puheet kuitenkin aiheuttivat sen, että välimme eivät enää palaa ennalleen. Samaa varmasti ovat kokeneet ystävänne. Silloin kun he eniten tukea olisivat tarvinneet, te käännätte selkänne.
Kuvitteletteko olevanne turvassa väkivallalta? Luuletteko, että tyttärenne ovat turvassa, koska veditte rajat? Vastaus on ei. Kaikenlaiset naiset joutuvat väkivallan uhreiksi. Köyhät, keskiluokkaiset, varakkaat. Nuoret, Keski-ikäiset, vanhat. Kouluttamattomat ja korkeasti koulutetut. Rukoilkaa, kun olette kotinne vankina ja pelkäätte kuolevanne, kun mies puristaa kurkusta ja elämä vilisee silmienne ohi. Pelko on seuralaisenne jatkuvasti. Uskallanko katsoa miestä silmiin, voinko sanoa noin tai näin, suuttuuko taas. Elätte kaksoiselämää, on kodin ulkopuolinen maailma ja sitten on koti. Ulkopuolella esitätte normaalia, vaikka mikään elämässä ei ole sitä.
Varmasti oli tarpeellista vetää ne rajat, olla likaamatta käsiään, jauhaa taas samoista asioista. Pilaa taas täydellisen elämäsi. Käykää edes heittämässä kukat ystävänne haudalle. Seuraavalla kerralla se voit olla sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos 230, en itse jaksanut kirjoittaa yhtä perusteellisesti, juuri noin.
Vierailija kirjoitti:
Melkoinen keskustelu täällä. Ymmärrän toki kuormittumisen ja väsymisen jatkuviin eroihin ja yhteen palaamisiin.
Itse olin väkivaltaisessa parisuhteessa melkein 20 vuotta. Väkivallasta tiesi vain lähipiiri. Ystäville en kehdannut kertoa. Sisarelle yritin joskus avautua, mutta ei suostunut kuuntelemaan. Vähätteli kokemaani, ei selvästikään uskonut. Olin yksin vieraassa kaupungissa ilman tukiverkostoa väkivaltaisessa parisuhteessa eikä kukaan tuntunut välittävän. Meillä oli fyysistä, henkistä ja taloudellista väkivaltaa. Ensimmäiset kymmenen vuotta vain kestin ja sinnittelin päivä kerrallaan. Pikkuhiljaa luin narsismista ja narsistin uhrien kertomuksia parisuhteistaan. Kaikki täsmäsi, jopa omituisen tarkasti.
Otin vastuun kaikesta. Työ, lapset, miehen passaaminen. Lopulta aloin väsyä. Raskas työ, kotona odotti raivoava mies, joka ei tehnyt mitään. Aloin kärsiä ahdistuksesta, unettomuudesta ja sain vakavia uupumusoireita. Lopulta jouduin pitkälle sairaslomalle moneen kertaan. Sairastuin fyysisesti ja olin huonossa kunnossa. Lopulta oli pakko erota. Olen käynyt vuosia traumaterapiassa.
Haluaisin sanoa, että ymmärtääkö täällä oikeasti kukaan muu kuin väkivaltaisessa suhteessa ollut, mistä on kyse. Väkivaltainen suhde ei ole pelkkää väkivaltaa. Se on monimutkainen psykologinen rakennelma, jossa uhri käyttäytyy täysin epäloogisesti. Hänet on manipuloitu uskomaan väkivallan tekijän sepittämät tarinat ja valheet, eikä hän voi hyvin. Jossain vaiheessa itsekin luulin tulevani hulluksi, kun omat havainnot ja miehen puheet eivät täsmänneet yhtään.
Olin järkyttävän yksinäinen koko avioliiton ajan. Ne ihmiset, jotka väkivallasta tiesivät, eivät edes yrittäneet auttaa. Minä selvisin, mutta vain omasta ansiostani. Sisareni käytös ja puheet kuitenkin aiheuttivat sen, että välimme eivät enää palaa ennalleen. Samaa varmasti ovat kokeneet ystävänne. Silloin kun he eniten tukea olisivat tarvinneet, te käännätte selkänne.
Kuvitteletteko olevanne turvassa väkivallalta? Luuletteko, että tyttärenne ovat turvassa, koska veditte rajat? Vastaus on ei. Kaikenlaiset naiset joutuvat väkivallan uhreiksi. Köyhät, keskiluokkaiset, varakkaat. Nuoret, Keski-ikäiset, vanhat. Kouluttamattomat ja korkeasti koulutetut. Rukoilkaa, kun olette kotinne vankina ja pelkäätte kuolevanne, kun mies puristaa kurkusta ja elämä vilisee silmienne ohi. Pelko on seuralaisenne jatkuvasti. Uskallanko katsoa miestä silmiin, voinko sanoa noin tai näin, suuttuuko taas. Elätte kaksoiselämää, on kodin ulkopuolinen maailma ja sitten on koti. Ulkopuolella esitätte normaalia, vaikka mikään elämässä ei ole sitä.
Varmasti oli tarpeellista vetää ne rajat, olla likaamatta käsiään, jauhaa taas samoista asioista. Pilaa taas täydellisen elämäsi. Käykää edes heittämässä kukat ystävänne haudalle. Seuraavalla kerralla se voit olla sinä.
Hyvä, että pääsit itse omin voimin irti, vaikka siihen menikin 20 vuotta. Kuka lähipiiri sitten tiesi tästä narsistisesta miehestä ja kamalasta suhteesta, jos kerta ystäville et kertonut ja siskollekin vain yritit? Missä kohtaa miehen hulluus tuli esille? Käsikirjan mukaan he paljastavat kamalan puolensa vasta sitten, kun uhri on koukussa. Eli on muutettu yhteen tai nainen on raskaana. Silloin on varaa alkaa miehen vittuilemaan ja sikailemaan, kun he uskovat, ettei nainen uskalla tai jaksa vaivautua lähtemään.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, tekisitkö nyt toisin, jos sut heitettäisiin aikakoneella tarinan alkuun? Kertoisitko enemmän ystäville ja hakisit tukea ja apua enemmän muista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäiset kymmenen vuotta vain kestin ja sinnittelin päivä kerrallaan. Pikkuhiljaa luin narsismista ja narsistin uhrien kertomuksia parisuhteistaan. Kaikki täsmäsi, jopa omituisen tarkasti.
Sehän se siinä onkin, että tuntuu, että kun olet törmännyt yhteen narsistiin, olet törmännyt heihin kaikkiin.
Heillä kaikilla tuntuu olevan takataskussaan "Narsistin pelikirja", jonka mukaan he pelaavat.
On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka toisistaan tietämättömät ihmiset käyttäytyvät samoin tavoin erilaisissa mielen sairauksissa tai kun joutuvat kaltoinkohdelluiksi.
Vierailija kirjoitti:
Melkoinen keskustelu täällä. Ymmärrän toki kuormittumisen ja väsymisen jatkuviin eroihin ja yhteen palaamisiin.
Itse olin väkivaltaisessa parisuhteessa melkein 20 vuotta. Väkivallasta tiesi vain lähipiiri. Ystäville en kehdannut kertoa. Sisarelle yritin joskus avautua, mutta ei suostunut kuuntelemaan.
Sinun tilanteesi olikin erilainen. Sinä et puhunut kokemastasi, vaan kärsit yksin ja hiljaa. Et kehdannut kertoa muille, millainen parisuhteesi oikeasti oli. Täällä taas keskustellaan sellaisesta tilanteesta, mitä ap kuvaili. Eli kaveri suoltaa kaiken parisuhteessaan kokemansa paskan kaverin niskaan kuukaudesta toiseen aina siinä kohtaa, kun on jättänyt miehen taas sen sadannennen kerran. Kaveria terapoidaan viikkoja, kunnes kaveri menee miehen rakkauspommituksen jälkeen takaisin saamaan pataansa. Ja tämä toistuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Eli tässä puhutaan kaverista, joka eroaa ja menee yhteen sata kertaa saman miehen kanssa ja hakee apua kavereiltaan aina siinä erovaiheessa, muttei koskaan pääse eroon siitä miehestä lopullisesti. Ja siihen ne kaverit siis kyllästyvät, kun kokevat, että ovat turhaan terapoineet ja auttaneet tätä ystäviä jo vuosia, mutta aina ystävä pyörtää puheensa miehen rakkauspommituksen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaus 232:lle
Lähipiirin sisällön suhteen voit käyttää mielikuvitusta.
Minun tarinassani ei olisi hirveästi auttanut avautua heti alkuun ystäville. Unohdat nyt, millainen suhde narsistin kanssa on. Alku on pelkkää rakkauspommitusta ja tuntuu, että voiko olla olemassa ihminen, joka ymmärtää sinua täydellisesti. Tämän rakkauspommituksen aikana narsisti sitoo uhrin nopeasti itseensä. Yhtäkkiä ollaankin naimisissa ja lapsi tulossa. Ja sitten alkaa se toinen todellisuus. Jotta voisi välttyä tältä, pitäisi olla aika syvällinen ymmärrys narsistin toimintatavoista ja väkivaltaisen suhteen dynamiikasta. Kuinka monella muka on?
Ne, jotka ovat välttäneet toistaiseksi joutumasta narsistin kynsiin, kuvittelevat että siihen voi jotenkin valmistautua. Että koska he ovat niin älykkäitä, koulutettuja ja hyvällä itsetunnolla varustettuja, temperamenttisia tai jotain muuta vastaavaa, niin he ovat SIKSI välttäneet ystävänsä kohtalon. Ehei. Kuka tahansa voi joutua väkivaltaiseen parisuhteeseen. Suomessa sen todennäköisyys on itse asiassa suhteellisen suuri. Toki kaikki naisia lyövät miehet eivät ole narsisteja. Aika monessa väkivaltaisessa suhteessa dynamiikka kuitenkin on samantyyppinen. Mustasukkaisuus ja kontrollointi ovat kiinteä osa myös väkivaltaista suhdetta. Pahinta on kuitenkin se toivo paremmasta, joka elää sitkeästi ja kauan. Hyvät ja pahat jaksot vuorottelevat, ja hämärtyy se normaalin raja.
Jälkikäteen mietin usein, että jos olisi ollut joku, vaikka viranomainen, joka olisi tajunnut kysyä oikeat kysymykset ja tukenut suhteesta pois pääsemisessä tyyliin nyt lähdetään pakkaamaan yhdessä ja otetaan poliisit turvaksi, se helvetti olisi ehkä loppunut heti alkuun. Pelko on vain niin vahva oman hengen ja lasten takia, että se halvaannuttaa täysin. Itse kaipasin nimenomaan sitä, että joku muu olisi ottanut ohjat ja tukenut pois pääsyssä. Olen kuullut kuitenkin juttuja, joissa esimerkiksi lastensuojelu on ottanut lapset huostaan, kun äiti ei ole päässyt irti väkivaltaisesta suhteesta. Mielestäni tuossa on tehty kaikki väärin. Poliisi ei myöskään aina ota tosissaan perheväkivaltaa. Nythän poliisi yrittää muuttaa toimintatapojaan, toivottavasti muutenkin kuin juhlapuheissa ja median suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Jälkikäteen mietin usein, että jos olisi ollut joku, vaikka viranomainen, joka olisi tajunnut kysyä oikeat kysymykset ja tukenut suhteesta pois pääsemisessä tyyliin nyt lähdetään pakkaamaan yhdessä ja otetaan poliisit turvaksi, se helvetti olisi ehkä loppunut heti alkuun. Pelko on vain niin vahva oman hengen ja lasten takia, että se halvaannuttaa täysin. Itse kaipasin nimenomaan sitä, että joku muu olisi ottanut ohjat ja tukenut pois pääsyssä.
Siis jos sulla olisi ollut luotettava kaveripiiri, jotka olisivat ensin puhuneet kanssasi kaiken ja sen jälkeen olisivat auttaneet ihan fyysisesti muutossa, eroamisessa, niin olisitko pystynyt tekemään sen eron aiemmin? Täällähän nimenomaan on ketjussa näitä kyllästyneitä kavereita, jotka ovat tukeneet on off suhteilijaa, mutta aina se kaveri menee miehen luo takaisin. Kaveri jättää miehen ties kuinka monta kertaa ja aina palaa takaisin. Vaikka kuinka on tuettu siinä erovaiheessa. Kyllä se turhauttaa.
Jokainen vastaa omasta elämästään ja siitä kenen kanssa sen viettää. Itse ohjaisin tuollaisen ystävän terapiaan, oikealle terapeutille. Tuntuu, että tuollainen ystävyyssuhde, jossa tavataan ainoastaan silloin kun tarvitsee tukikeppiä itselleen on pelkästään hyväksikäyttöä.