Lue keskustelun säännöt.
Kun kaveri palaa erottuaan toistuvasti satuttavaan ihmissuhteeseen. Missä menee raja auttamisen kanssa?
03.10.2025 |
Kysymys otsikossa. Mies kohtelee kaveria toistuvasti huonosti, käyttää henkistä väkivaltaa, pitää talutusnuorassaan, manipuloi ja ei kunnioita naista eikä hänen rajojaan. Ns. hylkää niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Tilanteet kärjistyy ja eroja on tapahtunut useita kertoja sen vuoksi, jolloin kaveri kaipaa paljon tukea, kuuntelijaa ja apua. Joka kerta on viimeinen ja sitten ei aio enää palata miehen luo. Kunnes mies ottaa jälleen yhteyttä, selittää asiat parhain päin, alkaa rakkauspommittamaan. Ja niin kaveri kohta taas palaa takaisin, kaikki on ihanaa ja ongelmat unohtuu samalla sekunnilla, tai ne on puhuttu taas parhaillaan päin. Sitten kaverista ei taas juuri kuulukaan. Kunnes tilanteet taas kärjistyy ja tukea taas tarvitaan.
Missä menee raja, jolloin voi vaan sanoa, että aikuisen ihmisen pitää seistä omien valintojensa takana ja omilla jaloillaan? Väsyn itsekin, kun huoli ok tietenkin kaverista ja koittaa olla tukena ja apuna. Sekä valaa häneen uskoa ja rohkeutta päästää viimein irti satuttavasta miehestä ja suhteesta. Ja kohta siihen taas palataan. En vaan jaksaisi enää.
Kommentit (287)
No nyt löytyi se yhden kirjoittajan kyselemä kirja, jonka lukemalla selviää mistä on kyse ja mitä tehdä. Tänään oli Hesarissa kehuttu Katja Myllyviidan Sairas perhe - kun vanhempi ei kasva aikuiseksi. Kertoo millaisista olosuhteista nämä surulliset on/off suhteilijat saattaa tulla ja miksi toimivat kuten toimivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa mennä oma hyvinvointi ja jaksaminen edellä. Mä jaksoin ihan liian kauan tukea ystävää, joka toisti samaa toksista kaavaa kaikissa ihmissuhteissaan. Jatkuvaa draamaa ja itkua, yhdessä hetkessä hehkutti onneaan ja seuraavassa itki mulle miten kaikki on pilalla. Raskainta mulle oli ehkä se, kun saatoin käyttää isonkin osan omasta päivästä hänen lohduttamiseen ja tsemppaamiseen, kun olivat eroamassa ja ystävä todella lohduton. Sitten kun seuraavana aamuna laitoin viestiä, että miten jakselee, niin vastaus saattoi olla että "me sovittiin ja kaikki on nyt hyvin!". Tuli vähän tavallaan huijattu olo, kun oli kuunnellut sitä itkua ja epätoivoa ja sitten naps vaan, kaikki olikin hyvin.
Ei olla enää ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
No nyt löytyi se yhden kirjoittajan kyselemä kirja, jonka lukemalla selviää mistä on kyse ja mitä tehdä. Tänään oli Hesarissa kehuttu Katja Myllyviidan Sairas perhe - kun vanhempi ei kasva aikuiseksi. Kertoo millaisista olosuhteista nämä surulliset on/off suhteilijat saattaa tulla ja miksi toimivat kuten toimivat.
Moi. Olen kuin aloittelijan rasittava kaveri. Paitsi että palaan kerta toisensa jälkeen henkisesti väkivaltaisten vanhempieni luo, ja sitten menetän tasapainoni, ja rasitan kavereitani.
Olin onnellinen sen muutaman kymmenen vuotta, kun eivät vielä tehneet kuolemaa ja sain itse päättää omasta elämästäni. Isäni on sadisti, omistushaluinen, väkivaltainen ja aina tahtonut kontrolloida sekä äitiä että minua. Osaa ajoittaa kiusaamistaan - esim. kun itsellä tärkeä työpaikkahaastattelu, on motiivinaan, että hajoaisin. SIten jään työvoimakseen tänne maalle. On suuruudenhullu, ei usko kuolevansa, en viitsi kertoa esimerkkejä yksityiskohdin. On mm. huutanut että tahtoo minun kuolevan ensin. On huutanut, että toivoo että olisin kuollut jo lapsena. Äitini katsoo suurin silmin ja hokee, miksi sanon isälle vastaan. Äitini on vahvaluonteinen myös, joten koko suku on sitten samaa mieltä, että minä olen itsekäs ja hylännyt vanhempani. Lääkäri on todenntu minut luovaksi ja terveeksi ja käskenyt minua pysymään heistä erossa.
Minua mustamaalattiin myös kunnolla, kun mummo oli vielä elossa. Tuplakaasuvalotukseksi kai sitä sanottaisiin nykyään. Menetin tätini, sitten kummityttöni, sitten serkkuni. Ei ole sitä todistajaa, joka kertoisi minun näkökulmani, kun kaksi mustamaalaa kaikkea tekemisiäni. Olen se ainut lapsi, joka hylkäsi vanhempansa (teki mitä lääkäri käski).
Ihan jatkuvaa näytelmän seuraamista on ollut elämäni. Näytelmän nimi on Täydelliset vanhemmat ja Paska lapsi. Molemmilla on todellakin alentunut empatiakyky. Olin kahden narsistin vahinko, sanoisin suoraan, jos olisi psykiatrin koulutus (kuvannee tilannetta parhaiten ulkopuoliselle).
Olen lapsena jo hajonnut palasiksi, nuorena raivonnut ihmisoikeuksieni puutetta, saanut turpaani, päättänyt lopulta kasvattaa itseni uudelleen ja muuttanut 18-vuotiaana toiselle puolen Suomea. Olen harrastanut taiteita. Olen estänyt heitä tukihenkilöitten tai terapeutin suosituksesta. Olen muuttanut ja tehnyt täydellisen osoitesalauksen, olen hakenut tukea pitkästä terapiasuhteesta ja hätätilanteissa Narsistien tuki ry:ltä...sieltä sain myös tukihenkilön kerran tähän.
Miksi olen täällä taas. Ja rasitan kaveriani taas. Siksi, että elämä jatkuu. Ja tällaisesta traumasidossuhteesta ei niin vain irtaannutakaan.
He ovat vanhuksia ja pian kai tekevät kuolemaa. Tein pitkän matkan muuton sillä seurauksella, että menetin kotini ja yksityisyyteni, isäni hallitsee taas ajankäyttöäni ja kontrolloi mitä teen, ja käyn nyt psykiatrisella sairaanhoitajalla tutkimuksissa. Taas olen epätasapainossa, ja sydän hakkaa; auto tuli pihaan. Vain työlläni olen aina saanut hyväksynnän sille, että olen pilannut heidän elämänsä.
Kuin kaksi työnantajaa tekisi päivittäisiä tarkastuskäyntejä. Enkä koskaan tule hyväksytyksi.
T. rakkaudeton elämä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykoedukaatio eli tieto. Netissä on paljon aiheesta eli miehen narsistinen käytös. Ja nyt on turha vääntää onko miehellä narsismidiagnoosi, vaan vastapuoli hakekoot työkaluja itsensä pelastamiseen. Siis se kaveri. Apn ei pidä tuota enempää mahdollistaa.
Vierailija kirjoitti:
Psykoedukaatio eli tieto. Netissä on paljon aiheesta eli miehen narsistinen käytös. Ja nyt on turha vääntää onko miehellä narsismidiagnoosi, vaan vastapuoli hakekoot työkaluja itsensä pelastamiseen. Siis se kaveri. Apn ei pidä tuota enempää mahdollistaa.
Monilla uhreilla on kaikki tieto, mutta silti palaavat eron jälkeen takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa mennä oma hyvinvointi ja jaksaminen edellä. Mä jaksoin ihan liian kauan tukea ystävää, joka toisti samaa toksista kaavaa kaikissa ihmissuhteissaan. Jatkuvaa draamaa ja itkua, yhdessä hetkessä hehkutti onneaan ja seuraavassa itki mulle miten kaikki on pilalla. Raskainta mulle oli ehkä se, kun saatoin käyttää isonkin osan omasta päivästä hänen lohduttamiseen ja tsemppaamiseen, kun olivat eroamassa ja ystävä todella lohduton. Sitten kun seuraavana aamuna laitoin viestiä, että miten jakselee, niin vastaus saattoi olla että "me sovittiin ja kaikki on nyt hyvin!". Tuli vähän tavallaan huijattu olo, kun oli kuunnellut sitä itkua ja epätoivoa ja sitten naps vaan, kaikki olikin hyvin.
Ei olla enää ystäviä.
Tämä. Sitten kun se toistuu satoja kertoja monta vuotta peräkkäin. Eka puhutaan ja lohdutetaan tunteja, kun on tullut ero kaverin omasta halusta, mutta kun selkäs käännät kaveri on ryöminyt miehen kainaloon takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nih. 'Kaverilla' on todella vaikea elämäntilanne ja tässä keskustellaan siitä, miten vaikeaa se on SULLE, kun hän puhuu siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, tutustu aiheeseen nimeltä traumasidos. Auttaa voi ulkopuolinen, mutta ei se lopu ennen kuin tulee oikeasti seinä vastaan, toisin sanoen kaverisi tajuaa jonkun todella ikävän tapahtuman kautta millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä. Traumasidos muistuttaa hyvin voimakasta addiktiota.
Ja aika auttaa myös, kun aikaa kuluu ja asiat toistuvat niin ihminen oppii, usko tai älä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Psykoedukaatio eli tieto. Netissä on paljon aiheesta eli miehen narsistinen käytös. Ja nyt on turha vääntää onko miehellä narsismidiagnoosi, vaan vastapuoli hakekoot työkaluja itsensä pelastamiseen. Siis se kaveri. Apn ei pidä tuota enempää mahdollistaa.
nosto
Taitaa olla loppujen lopuksi aika toimimaton ja yksipuolinen suhde. Naisessahan ei ole mitään vikaa tai ei suostu katsomaan/kertomaan asioita kuin pelkästään itsestä käsin?
Vierailija kirjoitti:
No nyt löytyi se yhden kirjoittajan kyselemä kirja, jonka lukemalla selviää mistä on kyse ja mitä tehdä. Tänään oli Hesarissa kehuttu Katja Myllyviidan Sairas perhe - kun vanhempi ei kasva aikuiseksi. Kertoo millaisista olosuhteista nämä surulliset on/off suhteilijat saattaa tulla ja miksi toimivat kuten toimivat.
Kirjan kuvaus:
Kaipaatko hyväksyntää, arvostusta ja nähdyksi tulemista erityisesti niiltä, joilta sitä eniten odotit, mutta et koskaan saanut? Tämä kirja on sinulle, joka haluat ymmärtää taustasi vaikutuksia, vapautua haitallisista perhemalleista ja rakentaa terveempiä ihmissuhteita.
Jokainen kaipaa hyväksyntää, arvostusta ja nähdyksi tulemista, joita vain toinen ihminen voi meille antaa. Kaikkein eniten kaipaamme hyväksyvää katsetta omilta vanhemmiltamme, joiden läheisyydessä koemme itsemme vielä aikuisenakin paljaaksi ja haavoittuvaiseksi.
Kaikki vanhemmat tekevät virheitä, mutta suurin osa oppii niistä. Joskus taustalla voi kuitenkin olla päihdeongelmia, persoonallisuushäiriöitä tai muita tekijöitä, jotka vääristävät perhedynamiikkaa. Rajat ja vastuut hämärtyvät, vuorovaikutus jäykistyy ja lapsen kasvu vaarantuu. Traumat ja häpeä siirtyvät huomaamatta sukupolvelta toiselle.
Jokaisella on oikeus turvalliseen elämään ja ihmissuhteisiin, joissa tulee kohdatuksi omana itsenään. Joskus meidän on rakennettava turva toisaalle ystävistä, tuttavista ja vertaisista ja jätettävä perhe sen ulkopuolelle.
Sairas perhe Kun vanhempi ei kasva aikuiseksi auttaa aikuisia lapsia käsittelemään niitä tunteita, joita etäisyys omaan perheeseen herättää.Yhdessä pohdimme, kuinka kohdata tunteita, joita ei ole aiemmin kohdattu. Harjoitusten avulla löydät piilotettuja puolia itsestäsi ja opit asettamaan rajoja jämäkästi ja turvallisesti suhteessa omiin perheenjäseniin.
Älköömme rasittako kavereitamme sellaisilla asioilla, joihin emme halua muutosta ja toistamme niitä vuodesta toiseen.