Olenko itsekäs, kun en pidä yhteyttä iäkkäisiin vanhempiini?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisen lapsen asia on pitää yhteyttä vanhempiinsa.  Vanhemmat pelkäävät olevansa häiriöksi.  Joskus kun poika meni naimisiin saatoin soittaa hänelle. Taustalta kuului armoton nalkutus, taasko se soittaa, nyt lopeta, lakanat pitää viikata, pesukone tyhjentää, imuroida, syöttää vililiisa.

 

Näin. Kun useamman kerran soittaa, ja aina on jotenkin huono hetki, ei voi vastata, eikä ehdi puhua, yms, niin on ihan järkevää jäädä sen varaan, että toinen, joka on kiireisemmässä elämänvaiheessa, soittaa, kun on sopiva hetki.

Ei ole tästäkään kyse mun kohdalla. Vastaan aina tai soitan takaisin silloin, kun äitini kerran vuodessa soittaa kysyäkseen apua johonkin ongelmaansa.

Ap

Soitatko sitten itsekin kerran vuodessa?

Vanhemmatkin ovat ihmisiä.

Jos ihniset kohtelevat toisia huonosti, heidän seurassaan ei vietetä aikaa.

Samat säännöt pätee kaikille.

Ei se niin voi olla että vanhemmuuden suojissa voi olla ilkeä lapsiaan kohtaan.

Minusta jokainen valitkoon itse, kuinka paljon, vähän tai ei ollenkaan on vanhempiinsa yhteydessä. Ei se tee kenestäkään parempaa ihmistä, jos väkisin yrittää ylläpitää yhteyttä, vaikka aina tulisi vähän paha mieli vanhemman kommenteista. Etenkin, jos vanhemmat ovat antaneet ymmärtää olevansa pettyneitä ja jatkavat elämänvalintojen kommentointia, niin on ihan okei tehdä itselleen palvelus, asettaa itsensä etusijalle ja jättää taakaksi käynyt ihmissuhde taakse. 

Itse soittelen äitini kanssa suunnilleen 1-2 viikon välein, joskus livahtaa kuukausikin. Äitini ei ole missään nimessä paras ystäväni eikä todellakaan täydellinen, mutta haluan pitää yhteyttä koska äitini onnistui rankoissakin olosuhteissa tarjoamaan minulle hyvän ja enimmäkseen turvallisen lapsuuden ja haluan olla vastaavasti äitini tukena sitten, kun vanhuuden edetessä tarvitaan.

Tuosta että katsoo asunnonkin äidin tarpeiden mukaan, niin kyllä se minullakin on ollut jossain määrin mielessä, joskaan ei ratkaiseva tekijä. Varmisteleehan siinä samalla, että itsekin pääsee liikkumaan apuvälineidenkin kanssa, jos jotain sattuisi niin ei heti menisi asunto myyntiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisen lapsen asia on pitää yhteyttä vanhempiinsa.  Vanhemmat pelkäävät olevansa häiriöksi.  Joskus kun poika meni naimisiin saatoin soittaa hänelle. Taustalta kuului armoton nalkutus, taasko se soittaa, nyt lopeta, lakanat pitää viikata, pesukone tyhjentää, imuroida, syöttää vililiisa.

 

Näin. Kun useamman kerran soittaa, ja aina on jotenkin huono hetki, ei voi vastata, eikä ehdi puhua, yms, niin on ihan järkevää jäädä sen varaan, että toinen, joka on kiireisemmässä elämänvaiheessa, soittaa, kun on sopiva hetki.

Ei ole tästäkään kyse mun kohdalla. Vastaan aina tai soitan takaisin silloin, kun äitini kerran vuodessa soittaa kysyäkseen apua johonkin ongelmaansa.

Oot kai joku kiukutteleva  nuori aikuinen?   

Mulla on tuvallinen lapsia, kilteinkin laittoi estot kun asui opiskelukaupungissaan.  "Mulla on puhelimessa joku vika,  soitan sulle aina joskus." Soittikin sitten noin kerran viikossa. 

Osa jättänyt soittoihin vastaamatta, yhen puoliso viesti että älä soittele meillepäin, jarimatti soittaa jos sillä on asiaa. 

Noin kerran viikossa jokainen soittaa kun olen jo ikäloppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni soittaa vanhemmilleen ja pojalleen ainoastaan, jos on jotain tärkeää asiaa. Yhteydenpito saattaa rajoittua muutamaan kertaan vuodessa. Eivät ikinä soita vain jutellakseen ja kysyäkseen kuulumisia.  Itse soitan äidilleni joka päivä, oli asiaa tai ei, ja tapaammekin viikoittain. Eri perheillä on erilaiset tavat. Ihmettelen kyllä tuota niukkaa kontaktointia. 

Nykynuorilla vähenee vielä lisää, kun eivät osaa edes soittaa puhelimella, kaikki viestintä tapahtuu appien kautta ja useimmiten kirjoittamalla.

Joka päivä äidilleen aikuisena soittaminen kertoo kyllä vakavista ongelmista. Ei ole itsenäistytty.

Höpöhöpö. Soittaminen on huolenpitoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmatkin ovat ihmisiä.

Jos ihniset kohtelevat toisia huonosti, heidän seurassaan ei vietetä aikaa.

Samat säännöt pätee kaikille.

Ei se niin voi olla että vanhemmuuden suojissa voi olla ilkeä lapsiaan kohtaan.

Ainakin täällä vauvalla näyttävät lapset olevan hyvin ilkeitä vanhempiaan ja appivanhempiaan kohtaan.  Vanhemmat eivät täytä heidän vaatimustasoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni soittaa vanhemmilleen ja pojalleen ainoastaan, jos on jotain tärkeää asiaa. Yhteydenpito saattaa rajoittua muutamaan kertaan vuodessa. Eivät ikinä soita vain jutellakseen ja kysyäkseen kuulumisia.  Itse soitan äidilleni joka päivä, oli asiaa tai ei, ja tapaammekin viikoittain. Eri perheillä on erilaiset tavat. Ihmettelen kyllä tuota niukkaa kontaktointia. 

Nykynuorilla vähenee vielä lisää, kun eivät osaa edes soittaa puhelimella, kaikki viestintä tapahtuu appien kautta ja useimmiten kirjoittamalla.

Joka päivä äidilleen aikuisena soittaminen kertoo kyllä vakavista ongelmista. Ei ole itsenäistytty.

Höpöhöpö. Soittaminen on huolenpitoa. 

Kun kolmikymppinen soittaa työssäkäyvälle viiiskymppiselle äidilleen joka päivä? 

Miksei he pidä yhteyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole itsekäs, mutta en usko, että kuolleisiin ihmisiin voi saada yhteyden.

Oletpa valtavan nokkela.

No en tiedä nokkeluudestani. Äiti kuoli 70-luvulla ja isä 80-luvulla. Elettiin sitten miesporukalla.