Mikä teille on ollut koko adoptioprosessissa raskainta?
Olen usein kuullut sanottavan, että adoptioprosessi on pitkä ja rankka. Haluaisin kuulla mielipiteitä, minkä asian ihmiset ovat kokeneet kaikkein raskaimmaksi.
Kommentit (8)
Eli se että tuleeko lasta adoption kautta ikinä.. Jos jotain meniskin pieleen.. Kaikki aina sanoi että kyllä lapsi tulee sieltä, mutta kun ei uskaltanut luottaa täysillä..
Toisena se kun oli niin paljon keskustelu mahdollisista adoptiolasten ongelmista niin ihan se tulevaisuus pelotti miten raskasta arjesta sitten mahdollisesti tulisi lapsen kanssa. Siihen helpotti mm. yhdysperhevierailu, suosittelen.
Me taas puolestamme taistelimme tuota jähmettymistä vastaan: matkustelimme, muutettiin, you name it ;) Meitä ihan kannustettiin tekemään kaikenlaista (mm. matkustelemaan). Siitä oli hyötyä hakemisessakin sillä ainakin meille tuli maininta että olemme tutustuneet eri kulttuureihin ja missä ollaan matkailtu.
Toinen asia mikä stressasi oli se, että palvelunantaja antoi koko ajan puutteellista/(tahallaan) virheellistä tietoa. Oli tosi höhlää koko ajan tajuta, että meitä vedätettiin.
[/quote]
Filippiineillä odotukset eivät etene järjestyksessä, joten oli rankkaa odottaa tietämättä oikeastaan ollenkaan kauanko odotus kestää. Samalla odotusajat yleisesti pitenivät koko ajan ja pelotti että lopulta joudumme odottamaan monia vuosia. Onneksi odotus lopulta päättyi onnellisesti 1v 9kk hakemuksen lähettämisestä lapsiesitykseen;) Odottaminen oli kyllä minulle tosi rankkaa, välillä tunsin että sekoan kohta. Samalla pelkäsin että ehtii tapahtua jotain mikä estää lapsen tulon kun odotus ei tuntunut ikinä loppuvan, esim. syöpä voisi iskeä tai jotain muuta kauheaa tapahtua. Oli aika hirveää tajuta että jos sairastuisin syöpään niin olisin enemmän epätoivoinen adoption peruuntumisesta kuin siitä että voisin kuolla. Tuntui siltä että mitäpä hyötyä olisi jäädä elämäänkään jos lastakaan ei koskaan tulisi. Ajatusmaailma muuttui ihan kummaksi kun mitään muuta ei miettinyt kuin lasta. Ei ihme että monella on vähän epärealistiset mielikuvat lapsen tulosta, pitkä odotus tekee helposti mielikuvista ruusunpunaisia. Minusta masennus pitkän odotuksen jälkeen yhdistettynä unelmiin joissa lapsi muuttaa kaiken onneksi, ei ole hyvä asia ollenkaan kun lapsi lopulta saapuu. Olisi lapselle paljon parempi saapua perheeseen silloin kun vanhemmat voivat henkisesti hyvin, joten pitkiä odotuksia olisi kyllä syytä yrittää lyhentää tavalla tai toisella.
Itse en tajunnut pelätä elämää lapsen kanssa ja vaikeuksia siinä, mutta alku oli kieltämättä hankalaa joten ehkäpä olisi ollut aiheellista miettiä vähän enemmän sitäkin puolta etukäteen.
Tapasitteko odotteluaikana perheitä, joissa oli jo adoptiolapsi(a)? Itse haluaisin kovasti tavata sellaisia. Omat odotukset värittyvät varmasti muutaman vuoden odottelun aikana! Itse lapsenhoidosta minulla ei ole niin kauhean ruusuisia kuvia. Tiedän ainakin, ettei yövalvominen ja uhmaraivareiden katselu ole pätkääkään kivaa. Puhumattakaan sitten murrosikäisistä...
neuvonta ja siina sos.tyontekijan tapaamiset x 2. Meilla ei ollenkaan klikannut ja olin tosi ahdistunut ja epatoivoinen monta paivaa tapaamisten jalkeen. Onneksi tapaamisten vali oli vain 2 viikkoa, joten " kipu" oli lyhyt. Siita huolimatta vielakin ahdistaa kun ajattelee.
Odottaminen taas ei ole ollut ollenkaan vaikeaa, vaikka etukateen niin kuvittelin. Odotusta (Etiopia) on huomenna takana tasan vuosi eika kertaakaan ole viela karsimattomyys iskenyt, aika on mennyt ihan uskomattoman nopeesti. Tuntuu, etta justiinsa alkoi odotus.
Ehka sitten rupeaa odotus hankaloitumaan kun on lapsiesitys, ei valokuvaa (meidan palvelunantajan kautta saa kuvan vasta kun lapsi on virallisesti oma eli vahan ennen matkalle lahtoa) ja odottaa pitaa viela 2-4kk hakumatkalle paasya.
Me kävimme jo neuvonta-aikana kerran maatapaamisessa kesällä kun se oli ihan meidän lähellä. Tapasimme myös muutamia adoptioperheitä muualla, mutta ei kovin paljon. Itse halusin olla liikaa osallistumassa ennenkuin lapsi olisi lähellä kun lapsen odotus oli niin vaikeaa. Nettipalstoilla kyllä surffailin ihan kamalasti. Oli niin hyvin aikaa kun ei ollut vielä yhtään lastakaan:)
asioiden etenemiseen lainkaan, voi vain odottaa. Vaikka lopussa kiitos seisoo :O)
Mitään ei oikein uskalla tai halua tehdä siinä pelossa, että se vain pitkittää prosessia.
Toinen asia mikä stressasi oli se, että palvelunantaja antoi koko ajan puutteellista/(tahallaan) virheellistä tietoa. Oli tosi höhlää koko ajan tajuta, että meitä vedätettiin.