Lue keskustelun säännöt.
Se tunne kun olet lähtenyt parisuhteeseen ja ajatellut löytäneesi elämäsi rakkauden ja...
24.09.2025 |
...aivan liian pian näet että jokin on tosi pahasti pielessä.
Tai ehkä ehdit jo naimisiin, ehkä sait jo lapsen hänen kanssaan. Tiedät että lähteä pitää, parhaat vuodet meni tähän ja uutta tilaisuutta ei välttämättä enää tule. Unelmat on murskana jossain sydämen nurkassa, mietit että osaatko enää toivoa ja unelmoida vai oletko loppuikäsi vain kyyninen, kaiken ollessa harmaata ja turtaa.
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on aika hyvä esimerkki siitä, miksi suomalaisten empatiakyky on mitä on. Kun joku avaa vaikean ja henkilökohtaisen tunteen, ensimmäinen reaktio monilla on selittää, opettaa, syyllistää tai vetää joku self help -mantra siitä, miten oma asenne ratkaisee kaiken. Ei ihme että ihmiset ahdistuu hiljaa omissa oloissaan, kun näkee mitä tällainen tunteen jakaminen saa aikaan.
Tulee vähän olo, että osa vastaajista on sitä sukupolvea, joka on kasvanut siihen että tunteita ei näytetä ja pärjääminen on hyve. Se näkyy nyt netissä niin, että empatiaa ei osata osoittaa ilman että se käännetään johonkin kyllä sä tästä nouset -puheeseen tai aletaan etsiä vikaa siitä joka ylipäätään uskalsi sanoa että sattuu.
Moni näyttää myös ajattelevan, että vaikea tunne = väärä ajatus. Että heti kun joku sanoo ääneen pettymyksen tai kivun, niin siihen pitää vastata kuin kyse
Kyse on ennemminkin siitä että ihminen ymmärtäisi miten ottaa opiksi niistä asioista. Nykyisellään kielletään helposti se oma osuus, silloin empatiaa on vaikea antaa, koska se on valheellista. Tunteita on monenlaisia ja ihmisen tulee käsitellä niitä vain tunteina, ei universaaleina totuuksina. Ne menee ohi.
Miksi ajattelet, ettei AP pysty ottamaan opiksi ilman neuvojasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäsi rakkautta ei löydetä, vaan se tehdään. Ihastuminen on se spontaani tunne jonka voi kokea, ja on hyvä lähtökohta suhteelle. Mutta rakkaus on omasta tahdostasi riippuvainen asia, jonka rakennat välillenne, ja huolehdit siitä niin että se kukoistaa ja kasvaa. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkautta johon törmää, ja joka itsestään pysyy välillänne, kunnes yhtenä aamuna se onkin hävinnyt, ja se kumppani muuttunut vieraaksi ihmishirviöksi, josta pitää jotenkin päästä eroon.
Kukaan ei saa yksin rakennettua rakkauden paratiisia. Se vaatii kaksi ihmistä.
On paljon surullisia tilanteita joissa on yksi, joka tekee kaikkensa, liikaakin. Toinen vain miettii mikä olisi hyvä hetki lähteä.
K
Omia valintoja. Ethän sinäkään yritä koko ajan enemmän ja enemmän lentää. Lopetat yrittämisen aika nopeasti kun ei onnistu ja liikut sitten kävellen tai millä liikutkaan.
Yksi iso sudenkuoppa on ettei ihmiset kysy rehellisesti itseltään pystynkö pitämään tämän toisen osapuolen tyytyväisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tässä ketjussa näyttää automaattisesti olettavan, että AP etsii elämälleen merkitystä parisuhteesta ja syyttää toista epäonnistumisesta, vaikka kyse oli vain tunteen jakamisesta ilman syyttelyä. Miksi?
Minusta tämä on aidosti kiinnostava kysymys.
Minusta on aidosti kiinnostavaa, miksi joku kuvittelee, että hänen tunteensa kiinnostavat randomeita ihmisiä somessa? Jakais läheistensä kanssa ne, jos hänellä siis ketään enää lähellä on. Taitaa olla väsyttänyt heidätkin elämästään pois jakamalla tunteitaan :D
Jokaisella on oma taakka, ja ne kannetaan itse tai jaetaan TASAPUOLISESTI JA VUOROVAIKUTTEISESTI muiden kanssa olettamatta, että kun vollottaa someen, saa lohdutusautomaatista haleja ja pusuja ja tonnin käteistä.
En kirjoittanut tätä sinulle, vaan niille, jotka ovat nyt samassa tilanteessa ja kaipaavat ymmärrystä. En kaipaa lohdutustasi, vaan halusin jakaa tunteen, jonka monet voivat tunnistaa. Mitä itse ajattelet, miksi on niin vaikeaa kohdata toisen haavoittuvaisuus ilman syyttämistä? Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on aika hyvä esimerkki siitä, miksi suomalaisten empatiakyky on mitä on.
Moni näyttää myös ajattelevan, että vaikea tunne = väärä ajatus. Että heti kun joku sanoo ääneen pettymyksen tai kivun, niin siihen pitää vastata kuin kyse olisi argumentista, ei tunteesta. Ehkä se on joku
Höpö höpö. Jos jauhat ikävistä tunteista tekemättä niille mitään, olet niiden vanki ja vellot niistä koko rahan edestä loppuikäsi. Saat niistä masokistista nautintoa ja tekosyyn olla parantamatta elämääsi.
Opettele tunnistamaan ja käsittelemään tunteesi ja niiden laukaisijat ja vapaudu paskoista fiiliksistä.
Ihminen ei ole avuton lastu tunnelainehilla vaan aktiivinen, oppiva ja kehittyvä olento, joka pystyy antamaan paskan fiiliksen hiipua eikä lämmittele sitä joka päivä uudestaan ulisemalla siitä esim. somessa.
Tunne on aivojen sähkökemiallinen purkaus, joka hiipuu minuuteissa, ellei sitä kroonista palaamalla siihen aina uudestaan, jolloin aivot oppivat tuottamaan sen paskan tunteen aina uudestaan.
Tämä asia jokaisen pitäisi tietää ja opetella. Se helpottaa oloa enemmän kuin mikään muu. Ja kun olo on helpottunut, voi miettiä, miksi mulle tapahtuu koko ajan paskaa. Miksi vedän sitä puoleeni ja miksi ilmeisesti haluankin vetää sitä puoleeni? Mitä tarvetta uhriutuminen minussa tyydyttää?
Elämä ja omat tunteet käsitellään ihan itse.
AP jakaa omia tunteitaan ilman syyttelyä, mutta miksi hänen avoimuutensa tulkitaan heti uhriutumiseksi, Mitä se kertoo meistä, jotka näin reagoimme?
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on aika hyvä esimerkki siitä, miksi suomalaisten empatiakyky on mitä on. Kun joku avaa vaikean ja henkilökohtaisen tunteen, ensimmäinen reaktio monilla on selittää, opettaa, syyllistää tai vetää joku self help -mantra siitä, miten oma asenne ratkaisee kaiken. Ei ihme että ihmiset ahdistuu hiljaa omissa oloissaan, kun näkee mitä tällainen tunteen jakaminen saa aikaan.
Tulee vähän olo, että osa vastaajista on sitä sukupolvea, joka on kasvanut siihen että tunteita ei näytetä ja pärjääminen on hyve. Se näkyy nyt netissä niin, että empatiaa ei osata osoittaa ilman että se käännetään johonkin kyllä sä tästä nouset -puheeseen tai aletaan etsiä vikaa siitä joka ylipäätään uskalsi sanoa että sattuu.
Moni näyttää myös ajattelevan, että vaikea tunne = väärä ajatus. Että heti kun joku sanoo ääneen pettymyksen tai kivun, niin siihen pitää vastata kuin kyse olisi argumentista, ei tunteesta. Ehkä se on joku psykologinen itsepuolustus, ettei tarttis kohdata omaakaan kipua tai keskeneräisyyttä.
Eikä tää oo edes erityisen harvinaista. Tämä on just se syy, miksi Suomessa on vaikea puhua ihmissuhteista rehellisesti. Heti kun ei puhukaan rakentamisesta tai kehittymisestä vaan siitä miltä tuntuu olla hukassa, osa jengistä vetää herneet nenään ja alkaa huudella selkärangasta ja peileistä. Todella väsyttävää.
Tällä palstalla (tai muuallakaan intenetissä) ei ole mitään taetta vastaajasta. Tähänkin parisuhde/ero ketjuun osa vastaa vailla mitään kokemusta parisuhteesta tai erosta. Siitä huolimatta pitää päästä oma mielipide esittämään. Ehkä tässä on taustalla se että voi leikkiä hetken olevansa se mitä omassa mielessään haluaa olla ja täten hetkeksi unohtaa se oma surkea tilanteensa. Ja toisen epäonnelle ilkkumisessa on inhimillinen puolensa. Heikko luonne saa siitä voimaa. "Hän on epäonnistunut/onneton, minä en, joten olen parempi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäsi rakkautta ei löydetä, vaan se tehdään. Ihastuminen on se spontaani tunne jonka voi kokea, ja on hyvä lähtökohta suhteelle. Mutta rakkaus on omasta tahdostasi riippuvainen asia, jonka rakennat välillenne, ja huolehdit siitä niin että se kukoistaa ja kasvaa. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkautta johon törmää, ja joka itsestään pysyy välillänne, kunnes yhtenä aamuna se onkin hävinnyt, ja se kumppani muuttunut vieraaksi ihmishirviöksi, josta pitää jotenkin päästä eroon.
Ei ole ihan aina näinkään. Minun kalliostani muuttui epäluotettava pettäjä, vaikka hän oli juuri se ainoa, johon kuvittelin aina voivani tukeutua asiassa kuin asiassa. Kävikin ilmi 10 vuoden aikana, että hänestä ei vaan olekaan parisuhteeseen, vaikka hän lähetteli minulle jatkuvasti rakkausviestejä ja kertoi, miten ihana ja rakas minä olen. Vähänpä tiesin, että koko ajan viestejä sink
Eli vastapuoli ei halunnut tehdä teidän suhteestanne elämänne rakkautta. Toki siihen suureen rakkauteen tarvitaan kummankin halu ja panostus.
-ohis-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on aika hyvä esimerkki siitä, miksi suomalaisten empatiakyky on mitä on. Kun joku avaa vaikean ja henkilökohtaisen tunteen, ensimmäinen reaktio monilla on selittää, opettaa, syyllistää tai vetää joku self help -mantra siitä, miten oma asenne ratkaisee kaiken. Ei ihme että ihmiset ahdistuu hiljaa omissa oloissaan, kun näkee mitä tällainen tunteen jakaminen saa aikaan.
Tulee vähän olo, että osa vastaajista on sitä sukupolvea, joka on kasvanut siihen että tunteita ei näytetä ja pärjääminen on hyve. Se näkyy nyt netissä niin, että empatiaa ei osata osoittaa ilman että se käännetään johonkin kyllä sä tästä nouset -puheeseen tai aletaan etsiä vikaa siitä joka ylipäätään uskalsi sanoa että sattuu.
Moni näyttää myös ajattelevan, että vaikea tunne = väärä ajatus. Että heti kun joku sanoo ääneen pettymyksen tai kivun, niin siihen pitää vastata kuin kyse olisi argumentista, ei tunteesta. Ehkä se on joku psykologinen itsepuolustus, ettei tarttis kohdata omaakaan kipua tai keskeneräisyyttä.
Eikä tää oo edes erityisen harvinaista. Tämä on just se syy, miksi Suomessa on vaikea puhua ihmissuhteista rehellisesti. Heti kun ei puhukaan rakentamisesta tai kehittymisestä vaan siitä miltä tuntuu olla hukassa, osa jengistä vetää herneet nenään ja alkaa huudella selkärangasta ja peileistä. Todella väsyttävää.
Tällä palstalla (tai muuallakaan intenetissä) ei ole mitään taetta vastaajasta. Tähänkin parisuhde/ero ketjuun osa vastaa vailla mitään kokemusta parisuhteesta tai erosta. Siitä huolimatta pitää päästä oma mielipide esittämään. Ehkä tässä on taustalla se että voi leikkiä hetken olevansa se mitä omassa mielessään haluaa olla ja täten hetkeksi unohtaa se oma surkea tilanteensa. Ja toisen epäonnelle ilkkumisessa on inhimillinen puolensa. Heikko luonne saa siitä voimaa. "Hän on epäonnistunut/onneton, minä en, joten olen parempi".
Tämä on totta ja arvokas havainto. Jokainen vastaus on vähintään kiinnostava reaktio, joka kertoo jotain suomalaisuudesta. Niille, joita tilanne koskettaa syvästi, haluan sanoa: sä olet arvokas juuri sellaisena kuin oot, ja vaikka tää hetki tuntuu raskaalta, susta löytyy voimaa jatkaa eteenpäin. Elämässä saat olla myös romuna. Myöhemmin on aika olla jotain muuta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on aika hyvä esimerkki siitä, miksi suomalaisten empatiakyky on mitä on. Kun joku avaa vaikean ja henkilökohtaisen tunteen, ensimmäinen reaktio monilla on selittää, opettaa, syyllistää tai vetää joku self help -mantra siitä, miten oma asenne ratkaisee kaiken. Ei ihme että ihmiset ahdistuu hiljaa omissa oloissaan, kun näkee mitä tällainen tunteen jakaminen saa aikaan.
Tulee vähän olo, että osa vastaajista on sitä sukupolvea, joka on kasvanut siihen että tunteita ei näytetä ja pärjääminen on hyve. Se näkyy nyt netissä niin, että empatiaa ei osata osoittaa ilman että se käännetään johonkin kyllä sä tästä nouset -puheeseen tai aletaan etsiä vikaa siitä joka ylipäätään uskalsi sanoa että sattuu.
Moni näyttää myös ajattelevan, että vaikea tunne = väärä ajatus. Että heti kun joku sanoo ääneen pettymyk
Koska on rikki siitä että jotain tapahtui aivan liian pian, eikä arvioi omaa osuttaan siihen miksi kaikki ylipäätään tapahtui. Se helpottaisi myös tunteiden käsittelyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on aika hyvä esimerkki siitä, miksi suomalaisten empatiakyky on mitä on. Kun joku avaa vaikean ja henkilökohtaisen tunteen, ensimmäinen reaktio monilla on selittää, opettaa, syyllistää tai vetää joku self help -mantra siitä, miten oma asenne ratkaisee kaiken. Ei ihme että ihmiset ahdistuu hiljaa omissa oloissaan, kun näkee mitä tällainen tunteen jakaminen saa aikaan.
Tulee vähän olo, että osa vastaajista on sitä sukupolvea, joka on kasvanut siihen että tunteita ei näytetä ja pärjääminen on hyve. Se näkyy nyt netissä niin, että empatiaa ei osata osoittaa ilman että se käännetään johonkin kyllä sä tästä nouset -puheeseen tai aletaan etsiä vikaa siitä joka ylipäätään uskalsi sanoa että sattuu.
Moni näyttää myös ajattelevan, että vaikea tunne = väärä
Koska on rikki siitä että jotain tapahtui aivan liian pian, eikä arvioi omaa osuttaan siihen miksi kaikki ylipäätään tapahtui. Se helpottaisi myös tunteiden käsittelyä.
Ahdistaako sinua se, ettei aloitus ollutkaan rationaalinen analyysi, jota voisi ruotia oikein tai väärin -leimalla, vaan enemmänkin henkilökohtainen tunneilmaisu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on aika hyvä esimerkki siitä, miksi suomalaisten empatiakyky on mitä on.
Moni näyttää myös ajattelevan, että vaikea tunne = väärä ajatus. Että heti kun joku sanoo ääneen pettymyksen tai kivun, niin siihen pitää vastata kuin kyse olisi argumentista, ei tunteesta. Ehkä se on joku
Höpö höpö. Jos jauhat ikävistä tunteista tekemättä niille mitään, olet niiden vanki ja vellot niistä koko rahan edestä loppuikäsi. Saat niistä masokistista nautintoa ja tekosyyn olla parantamatta elämääsi.
Opettele tunnistamaan ja käsittelemään tunteesi ja niiden laukaisijat ja vapaudu paskoista fiiliksistä.
Ihminen ei ole avuton lastu tunnelainehilla vaan aktiivinen, oppiva ja kehittyvä olento, joka pystyy antamaan paskan fiiliksen hiipua eikä lämmittele sitä joka päivä uudestaan ulisemalla siitä
Roikuttu liikaa palstalla? Ap aloitus on vain kopio toisesta keskustelusta.
Roikuttu liikaa palstalla? Ap aloitus on vain kopio toisesta keskustelusta.
Minusta olisi kiinnostava kuulla, mitä keskustelua olen "kopioinut" :) Tämä oli ihan omaa tekstiäni, mutta varmasti monia muita on samassa tilanteessa ja samoilla tuntemuksilla / ajatuksilla
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihmisiä, joita ahdistaa, kun joku on surullinen ilman, että tilanteeseen löytyy heti ratkaisua tai korjattavaa, mutta joskus suru ja vaikeat tunteet ovat vain osa elämää, joita ei tarvitse heti selvittää tai korjata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäsi rakkautta ei löydetä, vaan se tehdään. Ihastuminen on se spontaani tunne jonka voi kokea, ja on hyvä lähtökohta suhteelle. Mutta rakkaus on omasta tahdostasi riippuvainen asia, jonka rakennat välillenne, ja huolehdit siitä niin että se kukoistaa ja kasvaa. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkautta johon törmää, ja joka itsestään pysyy välillänne, kunnes yhtenä aamuna se onkin hävinnyt, ja se kumppani muuttunut vieraaksi ihmishirviöksi, josta pitää jotenkin päästä eroon.
Kukaan ei saa yksin rakennettua rakkauden paratiisia. Se vaatii kaksi ihmistä.
On paljon surullisia tilanteita joissa on yksi, joka tekee kaikkensa, liikaakin. Toinen vain miettii mikä olisi hyvä hetki lähteä.
Kaksi osapuolta ja molemmissa on vikaa jos homma ei toimi. Eri
Kun on 2 osapuolta niin hyvin riittää suhteen ongelmiin jos toinen ei yritä. Olisi kiva kuulla perustelusi, että miten vain toinen saa suhteen toimimaan. Minulla ja ex-miehellä ei toiminut ja kyllästyin yrittämään parissa vuodessa.
Monissa jutuissa ohjeistetaan, että eron jälkeen täytyy elää itsensä kanssa ettei vie vanhan suhteen ongelmia uuteen suhteeseen. Minä asuin nykyisen mieheni kanssa yhdessä 3kk päästä siitä kun jätin entisen mieheni. Vielä eivät ole entiset ongelmat tulleet tähän suhteeseen, joka on kestänyt yli 30v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämäsi rakkautta ei löydetä, vaan se tehdään. Ihastuminen on se spontaani tunne jonka voi kokea, ja on hyvä lähtökohta suhteelle. Mutta rakkaus on omasta tahdostasi riippuvainen asia, jonka rakennat välillenne, ja huolehdit siitä niin että se kukoistaa ja kasvaa. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkautta johon törmää, ja joka itsestään pysyy välillänne, kunnes yhtenä aamuna se onkin hävinnyt, ja se kumppani muuttunut vieraaksi ihmishirviöksi, josta pitää jotenkin päästä eroon.
Sitä pitää tehdä molempien, ei riitä että itse tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ajattelusi on helmiä sioille. Lue nyt aloituksesi ja millaista roskaa olet saanut vastaukseksi. :D
Moni vastauskin on ap:n näppikseltä.
Itsestäni on aina mielenkiintoisempaa lukea jonkinlaista itsereflektiota kuin tekstiä jossa vika on aina muissa.
Minä en ole syyttänyt ketään, emme oikeita toisillemme. Luit syytöksiä rivien välistä.
Halusin jakaa tunnetta, ehkä joku muukin tuntee kuten aloituksessa? Et ole yksin, haluan sanoa, ja täällä olen minäkin samoilla fiiliksillä. Ei teille tuntemattomille ole mitään väliä sillä, miksi olen tässä tilanteessa. En halua analysoida tilannetta, jota en voi kertoa kuitenkaan tarpeeksi tarkasti.
ap
Mä lähdin avioliitosta, vaikka rakastin. Lähdin koska asioita oli pielessä ja ristiriitoja ja arvomaailmaeroja joita ei voinut muuttaa. Teinkö oikean ratkaisun? Kyllä. Oliko se helppoa tai mukavaa? Ei. Aivan täyttä helvettiä. Tein päätöksen kuitenkin ja toteutin sen.
Lähtemistä monesti estää juuri se helvetti mihin tietää henkisesti joutuvansa kun lähtee. Uuden elämän aloitus, kaiken vanhan taaksejättäminen.. se vie aivan valtavasti energiaa. Ja aikaa. Vuosien tunteet käsiteltävänä. Kaikki menetykset, jokainen juhlapyhä ensi kertaa yksin, reissut yksin, arki yksin..
vaatii vahvuutta lähteä. Ja rahaa . Fyysistä toimeliaisuutta.
Helvettiä se ero ja kaiken uudelleen rakentaminen on, etenkin jos on parisuhdeihminen ja nauttinut sinänsä yhteisestä elämästä, ongelmista huolimatta.
Minun parisuhteeni kaatuivat mt-ongelmiin ja ehkä niistä johtuneeseen pettämiseen. Olihan itsessänikin vikaa, mutta yritin ymmärtää ja korjata, väärällä tavalla, antaa vastuuta toisellekin. Ikävöidään toisiamme vuosienkin jälkeen, mutta rikottua on vaikeaa korjata, ja alkuperäiset syyt ovat samat. Yhtä rakastin enemmän kuin lämmintä kesäpäivää, jossa voi pulahtaa rantasaunasta järveen. Enemmän kuin syksyistä tuoksua metsässä tai lumiukkojen tekemistä vieraille pihoille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäsi rakkautta ei löydetä, vaan se tehdään. Ihastuminen on se spontaani tunne jonka voi kokea, ja on hyvä lähtökohta suhteelle. Mutta rakkaus on omasta tahdostasi riippuvainen asia, jonka rakennat välillenne, ja huolehdit siitä niin että se kukoistaa ja kasvaa. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkautta johon törmää, ja joka itsestään pysyy välillänne, kunnes yhtenä aamuna se onkin hävinnyt, ja se kumppani muuttunut vieraaksi ihmishirviöksi, josta pitää jotenkin päästä eroon.
Kukaan ei saa yksin rakennettua rakkauden paratiisia. Se vaatii kaksi ihmistä.
On paljon surullisia tilanteita joissa on yksi, joka tekee kaikkensa, liikaakin. Toinen vain miettii mikä olisi hyvä hetki lähteä.
Kaksi osapuolta ja molemmissa on vikaa jos homma ei t
Kun on 2 osapuolta niin hyvin riittää suhteen ongelmiin jos toinen ei yritä. Olisi kiva kuulla perustelusi, että miten vain toinen saa suhteen toimimaan. Minulla ja ex-miehellä ei toiminut ja kyllästyin yrittämään parissa vuodessa.
Monissa jutuissa ohjeistetaan, että eron jälkeen täytyy elää itsensä kanssa ettei vie vanhan suhteen ongelmia uuteen suhteeseen. Minä asuin nykyisen mieheni kanssa yhdessä 3kk päästä siitä kun jätin entisen mieheni. Vielä eivät ole entiset ongelmat tulleet tähän suhteeseen, joka on kestänyt yli 30v.
Parisuhdejutuissa on usein vähän holhoava sävy. Neuvotaan aikuisia ihmisiä, kuin lapsia. Jokaisella on oma tilanne ja oma luonne, omat toiveet ja tarpeet. Ajattelen että usein eroa edeltää huolellinen itsereflektio, sitähän on saattanut jo elää käytännössä yksin jos suhde on ollut etäinen. Miksi huonossa suhteessa ei voisi jo tuntea itseään ja tarpeitaan? Huono suhdehan voi antaa siihen erinomaisen peilin.
Olen onnellinen että sinä teit niinkuin sydän sanoo!
Vierailija kirjoitti:
Minun parisuhteeni kaatuivat mt-ongelmiin ja ehkä niistä johtuneeseen pettämiseen. Olihan itsessänikin vikaa, mutta yritin ymmärtää ja korjata, väärällä tavalla, antaa vastuuta toisellekin. Ikävöidään toisiamme vuosienkin jälkeen, mutta rikottua on vaikeaa korjata, ja alkuperäiset syyt ovat samat. Yhtä rakastin enemmän kuin lämmintä kesäpäivää, jossa voi pulahtaa rantasaunasta järveen. Enemmän kuin syksyistä tuoksua metsässä tai lumiukkojen tekemistä vieraille pihoille.
Kauniisti muotoiltu.
Yksi tosi kova paikka on tajuta, että lapset kasvavat joko rakkaudettomassa kodissa tai erokodissa. Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta itse päädyin siihen, että kaksi rakastavaa kotia on parempi kuin yksi rakkaudeton.
Tähän aiheeseen kuitenkin huomaa usein, miten ihmiset tulevat omien valmiiden mustavalkoisten vastaustensa kanssa, vaikka tietävät hyvin, etteivät voi oikeasti tuntea toisten suhteiden hienovaraisia nyansseja tai todellisia tilanteita, ne eivät koskaan täysin näy ulkopuolisille.
Ehkä se johtuu siitä, että on helpompaa jäsentää monimutkaisia tunteita ja kokemuksia yksinkertaisiksi totuuksiksi, jotka antavat tunteen hallinnasta ja oikeutuksesta, kuin kohdata epävarmuus ja monisyisyys, joita toisten elämät oikeasti sisältävät.
Minusta on aidosti kiinnostavaa, miksi joku kuvittelee, että hänen tunteensa kiinnostavat randomeita ihmisiä somessa? Jakais läheistensä kanssa ne, jos hänellä siis ketään enää lähellä on. Taitaa olla väsyttänyt heidätkin elämästään pois jakamalla tunteitaan :D
Jokaisella on oma taakka, ja ne kannetaan itse tai jaetaan TASAPUOLISESTI JA VUOROVAIKUTTEISESTI muiden kanssa olettamatta, että kun vollottaa someen, saa lohdutusautomaatista haleja ja pusuja ja tonnin käteistä.