Mitä jos on tosi ujo ja kaveriton ja elämä vain valuu hukkaan??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä jos muistelet jokaista sanaa, mitä on juteltu, niin se on rasittavaa. Opettele smal talkia. :)

En mä osaa olla ihmisten seurassa. Mä meen ihan hämmilleni. Esim jos joku tulee puhumaan, minun pitää kuunnella tarkasti tai menee kokonaan ohi. Ja joskus en tiedä, onko ihminen tosissaan vai vitsailee ja että pitääkö minun nyt nauraa tai olla totinen? sitten en tiedä missä pitää käsiäni jos istun vaikka tuolilla ja jutellaan. Onko tää sit normaalia ujoutta?!

Autismilta kuulostaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä jos muistelet jokaista sanaa, mitä on juteltu, niin se on rasittavaa. Opettele smal talkia. :)

En mä osaa olla ihmisten seurassa. Mä meen ihan hämmilleni. Esim jos joku tulee puhumaan, minun pitää kuunnella tarkasti tai menee kokonaan ohi. Ja joskus en tiedä, onko ihminen tosissaan vai vitsailee ja että pitääkö minun nyt nauraa tai olla totinen? sitten en tiedä missä pitää käsiäni jos istun vaikka tuolilla ja jutellaan. Onko tää sit normaalia ujoutta?!

Jaa a. En osaa sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin nuorena hitaasti lämpenevä. Tein silleen, että kun menin johonkin uuteen ryhmään esim opintoihin niin otin aluksi erilaisen, sosiaalisemman roolin. En ollut sisäisesti niin "rempseä", mutta tarkoituksellisesti otin energisemmän tavan olla. Siitä sitten pikku hiljaa tulin ryhmässä enemmän omaksi itsekseni, kun ihmisillä oli jo käsitys minusta, että haluan seuraa.

Toimisiko sulla toi? Tulin itseasiassa samalla vahingossa vähemmän araksi kun aloin tehdä noin ;)

Joskus kun menin kouluun tai johonkin kurssille, yritin alussa feikata eli puhua enemmän ja olla kiinnostunut asioista. Ja kyllä, ihmiset puhui myös minulle jonkun verran. Yleensä pari ekaa päivää se menee ok, mutta sitten ihmiset löytää ne omat tyypit ja minä jään yksin. Mutta tää on nykyään jo ihan tuttua minulle. Joskus kun yritin olla tosi puhelias ja kiinnostunut, joku jopa sanoi mulle "sä oot aika hiljainen".

Olen alkanut juttelemaan ihmisille joka paikassa. Eihän sillä ystäviä saa, mutta se kuulema pitää ihmisen "hengissä". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä jos muistelet jokaista sanaa, mitä on juteltu, niin se on rasittavaa. Opettele smal talkia. :)

En mä osaa olla ihmisten seurassa. Mä meen ihan hämmilleni. Esim jos joku tulee puhumaan, minun pitää kuunnella tarkasti tai menee kokonaan ohi. Ja joskus en tiedä, onko ihminen tosissaan vai vitsailee ja että pitääkö minun nyt nauraa tai olla totinen? sitten en tiedä missä pitää käsiäni jos istun vaikka tuolilla ja jutellaan. Onko tää sit normaalia ujoutta?!

Ehkä osittain kokemuksen puutetta?

Ainakin itsestäni voin sanoa niin. En ole tullut altistetuksi erilaisille sosiaalisille tilanteille lapsena = kaikki tavanomaisesta poikkeava saa minut menemään lukkoon, hämmentymään.

Vierailija kirjoitti: mutta mulla ainakaan kyse ei ole siitä etteikö toinen intro/ujo kelpaisi, mutta se on tosi vaikeaa saada kahden sosiaalisesti kömpelön ja jännittävän ystävyys alulle. Olen yrittänyt, ihan kaverihakupalveluiden yms. kautta. Ne on ollut pahuksen vaivaannuttavia tilanteita, kun kaksi jännittävää sulkeutunutta ihmistä yrittää väkinäisesti keksiä juttua huonolla menestyksellä, ja samalla häpeää itseään kun ei ole sosiaalisesti sujuva. Aika pian sitä haluaa siitä koko tilanteesta ulos, koska on vaivaannuttavaa eikä homma etene. 

Mikäli ei pysty opettelemaan rohkeutta ja sosiaalisia taitoja elämässään, jotta saisi muita kuin sosiaalisesti taidottomia frendejä elämäänsä, niin ei huolta, tekoälyfrendit tulee apuun jossain vaiheessa kun ovat tarpeeksi kehittyneet. Heille kelpaa huonompikin seura :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin nuorena hitaasti lämpenevä. Tein silleen, että kun menin johonkin uuteen ryhmään esim opintoihin niin otin aluksi erilaisen, sosiaalisemman roolin. En ollut sisäisesti niin "rempseä", mutta tarkoituksellisesti otin energisemmän tavan olla. Siitä sitten pikku hiljaa tulin ryhmässä enemmän omaksi itsekseni, kun ihmisillä oli jo käsitys minusta, että haluan seuraa.

Toimisiko sulla toi? Tulin itseasiassa samalla vahingossa vähemmän araksi kun aloin tehdä noin ;)

Joskus kun menin kouluun tai johonkin kurssille, yritin alussa feikata eli puhua enemmän ja olla kiinnostunut asioista. Ja kyllä, ihmiset puhui myös minulle jonkun verran. Yleensä pari ekaa päivää se menee ok, mutta sitten ihmiset löytää ne omat tyypit ja minä jään yksin. Mutta tää on nykyään jo ihan tuttua minulle. Joskus kun yritin olla tosi puhelias ja kiinnostunut, joku jopa sanoi mulle "sä oot

 

On mulleki sanottu noin, vaikka oon parhaani yrittänyt sosiaalisesti. Mutta ei se ole paha asia, jos sanotaan hiljaiseksi. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän arvostan sitä piirrettä itsessäni. Nyt 50+ ikäisenä tykkään olla yksin ja omassa rauhassa, mutta joskus 20v koin negatiivisena kun mua sanottiin hiljaiseksi. Ryhmässä voi kuitenkin itsekin etsiä sitä "omaa tyyppiä" aktiivisesti niin ei jää niin herkästi yksin.