Miten lasta on tarkoitus kasvattaa, jos sanoittaminen ei tehoa?

Sitten lasta viedään lääkärille, saadaan lähete toimintaterapiaan ja mahdollisesti lääkettä. Ehkäpä perhetyö mukaan kuvioihin joksikin aikaa.

Tai jos lääkäri ei kiinnostu eikä terapiaan pääse, niin perhetyötä voi aina pyytää.

Vierailija kirjoitti:

Sitten lasta viedään lääkärille, saadaan lähete toimintaterapiaan ja mahdollisesti lääkettä. Ehkäpä perhetyö mukaan kuvioihin joksikin aikaa.

Tai jos lääkäri ei kiinnostu eikä terapiaan pääse, niin perhetyötä voi aina pyytää.

Jos ei halua käyttää vanhanaikaista kasvatusta niin oikea toimintamalli sanoituksen osoittautuessa tehottomaksi on hommata lapselle joku aakkosdiagnoosi.

> jos lapsi ei tottele niin otetaan käyttöön uhkailu, kiristys ja lahjonta.

Ei, ei. Lapselle kerrotaan selkeästi, mikä on sallittua käytöstä. Jos sanoma ei mene perille, otetaan käytöön konkreettinen pakko. Ei väkivalta, vaan että esim. lasta estetään riehumasta fyysisesti kiinni pitämällä. Ja että jos ollaan vaikka  menossa jonnekin, silloin mennään vaikka lapsi pitäisi kantaa autoon tai istuttaa väkisin rattaisiin. Lapsen pitää oppia että on asioita joista ei neuvotella, ja silloin lopulta aina tehdään niin kuin vanhempi määrää. Näin lapsi oppii että rajat ovat olemassa, eikä niitä kannata haastaa koska joka kerta jää toiseksi. Mutta, sitten kun tilanne on ohi, sitä ei jauheta eikä muistella sen enempää. Näin lapsi ymmärtää että häntä rakastetaan ihan niin kuin ennenkin, vaikka tuli yritettyä jotain tyhmää. 

Ja vielä selvennykseksi: sellaisista asioista joista voi neuvotella, totta kai kysytään lapsen mielipidettä. Silloin lapsi oppii että vanhemmat kuuntelevat häntä, hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja että hänen mielipidettään arvostetaan.

Viisaan vanhemman tehtävä on sitten erottaa neuvoteltavat ja ei-neuvoteltavat asiat toisistaan.

Vierailija kirjoitti:

> jos lapsi ei tottele niin otetaan käyttöön uhkailu, kiristys ja lahjonta.

Ei, ei. Lapselle kerrotaan selkeästi, mikä on sallittua käytöstä. Jos sanoma ei mene perille, otetaan käytöön konkreettinen pakko. Ei väkivalta, vaan että esim. lasta estetään riehumasta fyysisesti kiinni pitämällä. Ja että jos ollaan vaikka  menossa jonnekin, silloin mennään vaikka lapsi pitäisi kantaa autoon tai istuttaa väkisin rattaisiin. Lapsen pitää oppia että on asioita joista ei neuvotella, ja silloin lopulta aina tehdään niin kuin vanhempi määrää. Näin lapsi oppii että rajat ovat olemassa, eikä niitä kannata haastaa koska joka kerta jää toiseksi. Mutta, sitten kun tilanne on ohi, sitä ei jauheta eikä muistella sen enempää. Näin lapsi ymmärtää että häntä rakastetaan ihan niin kuin ennenkin, vaikka tuli yritettyä jotain tyhmää. 

Ja vielä selvennykseksi: sellaisista asioista joista voi neuvotella, totta kai kysytään lapsen mielipidettä. Silloin lapsi oppii että vanhemmat kuuntelevat häntä, hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja että hänen mielipidettään arvostetaan.

Viisaan vanhemman tehtävä on sitten erottaa neuvoteltavat ja ei-neuvoteltavat asiat toisistaan.

Lasta ei voi fyysisesti pakottaa kaikkeen. Hyvänä esimerkkinä rumien puheiden lopettaminen.

Yksi asia mitä nykyvanhemmilta ei aina löydy on vakava ääni. EI sanotaan niin että se tuntuu, älä nyt kultapieni tuolla lailla-lässytys ei toimi. Jämäkkä ei ja sitten katsotaan, että se epätoivottu toiminta loppu. Sanoittaminen on ihan hyvä juttu, mutta joskus vähemmän puhetta on parempi. Vanhemman on tarkoitus olla auktoriteetti ja joskus se tarkoittaa että pitää olla se ikävä tyyppi kun ottaa sakset pois ja kieltää autotiellä juoksentelun, eikä se ole mikään neuvotteluasia, eikä joka kieltoa tarvitse joka tilanteessa perustella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten lasta viedään lääkärille, saadaan lähete toimintaterapiaan ja mahdollisesti lääkettä. Ehkäpä perhetyö mukaan kuvioihin joksikin aikaa.

Tai jos lääkäri ei kiinnostu eikä terapiaan pääse, niin perhetyötä voi aina pyytää.

Jos ei halua käyttää vanhanaikaista kasvatusta niin oikea toimintamalli sanoituksen osoittautuessa tehottomaksi on hommata lapselle joku aakkosdiagnoosi.

Ei diagnoosia voi tuosta vaan hommata. Lääkäri kirjoittaa jos kriteerit täyttyy. Lääke myöskään ei tehoa hyvällä tavalla, ellei se ole aiheellinen.

Terapiaa voi hakea omalla rahalla ilman diagnooseja, samoin perhetyötä ja joitain muita palveluita, kuten kursseja ja kerhoja. Autismiin ja aistisäätelyn vaikeuksiin ei taida edes olla lääkehoitoa.

Usein perhetyö keskittyy siihen miten sanoitusta voidaan tehostaa kuvakortteja käyttämällä. Esimerkiksi varhaiskasvatusyksiköissä työntekijöillä on aina kaulassa kuvakortit mistä lapsille näytetään tunteet.

Mikään lässynlässynlää ei tehoa. Säännöt, rajat ja seuraukset. Jos lapsi tekee väärin niin ei silloin lässytetä, vaan asetetaan seuraus eli rangaistus. 

Ei pienen lapsen kanssa kannata varsinkaan ristiriitatilanteen ollessa päällä sanoittaa pidemmästi yhtään mitään. Se on selkeä ei, ja epätoivottu toiminta lopetetaan. Sitten otetaan vastaan tunnereaktio mielellään itse kiihtymättä, ja vasta rauhallisessa tilanteessa käydään läpi tunteita ja itsesäätelyä vaikka leikin kautta.

Vierailija kirjoitti:

Usein perhetyö keskittyy siihen miten sanoitusta voidaan tehostaa kuvakortteja käyttämällä. Esimerkiksi varhaiskasvatusyksiköissä työntekijöillä on aina kaulassa kuvakortit mistä lapsille näytetään tunteet.

:D 

Muistan ajan kun kortteja käytettiin esim autistisille lapsille. 

Turhaan vastaatte, ap katosi jo ja syy kasvatusongelmiin on vanhemman heikot kommunikointitaidot,

Vierailija kirjoitti:

Ei pienen lapsen kanssa kannata varsinkaan ristiriitatilanteen ollessa päällä sanoittaa pidemmästi yhtään mitään. Se on selkeä ei, ja epätoivottu toiminta lopetetaan. Sitten otetaan vastaan tunnereaktio mielellään itse kiihtymättä, ja vasta rauhallisessa tilanteessa käydään läpi tunteita ja itsesäätelyä vaikka leikin kautta.

Ja lisään vielä, että olen samaa mieltä siitä, että lapselle kannattaa sanoa jämäkällä äänellä ja uskottavasti se Ei. Ei tarvitse huutaa, eikä olla uhkaava, mutta "lässyttäminen" ei myöskään tuo lapselle turvan tunnetta tilanteessa, jossa hän on menettänyt itsensä hallinnan. Ap, soita perheneuvolaan ja varaa vaikka yksittäinen puheluaika, pääset miettimään tätä ammattilaisen kanssa.

Kun lapsi tekee jotain mitä ei saisi tehdä, sanot ei saa tehdä. Jos ei usko, estät fyysisesti, eli kädestä kiinni jos lyö, heittää jne, sanot ei saa lyödä/heittää. Jos vielä 3-vuotiaana tekee, ota käyttöön perusteltuja rangaistuksia, niin että kerrot mitä tapahtuu jos ei tottele. Vaikka lelu pois tietyksi ajaksi, lähdetään pois puistosta, jne. Pidät niistä kiinni vaikka lapsi itkee ja kiukuttelee.

Tosi tylsää, vaatii sata tuhatta toistoa, ei trendikästä sanoittamisesta tai mikä onkaan nyt pinnalla. Ihan vaan päiväni murmelina -teemalla ikävuodet 1-4. Sellaista se on, vanhempana olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pienen lapsen kanssa kannata varsinkaan ristiriitatilanteen ollessa päällä sanoittaa pidemmästi yhtään mitään. Se on selkeä ei, ja epätoivottu toiminta lopetetaan. Sitten otetaan vastaan tunnereaktio mielellään itse kiihtymättä, ja vasta rauhallisessa tilanteessa käydään läpi tunteita ja itsesäätelyä vaikka leikin kautta.

Ja lisään vielä, että olen samaa mieltä siitä, että lapselle kannattaa sanoa jämäkällä äänellä ja uskottavasti se Ei. Ei tarvitse huutaa, eikä olla uhkaava, mutta "lässyttäminen" ei myöskään tuo lapselle turvan tunnetta tilanteessa, jossa hän on menettänyt itsensä hallinnan. Ap, soita perheneuvolaan ja varaa vaikka yksittäinen puheluaika, pääset miettimään tätä ammattilaisen kanssa.

Kevyet on keinot jos jo jämäkkä EI on rankka keino.

Jos lapsi on kiihtynyt, hän ei ota vastaan puhetta, eikä tarvitse sitä, hän tarvitsee selkeyttä ja turvaa, tunteen siitä, että aikuinen hallitsee tilanteen. Mitä enemmän selittää, sitä pahemmaksi menee.

Rajoja ja rakkautta.

Rajat - on asioita joista vanhemmat päättävät, piste. Tietyt säännöt on ja niistä ei jousteta tai poiketa, tai sillä on seurauksia. Ei rangaistuksia, vaan seurauksia. Seuraus liittyy aina kiinteästi tekemiseen, ei mihinkään ei lauantaina karkkia tyyppiseen asiaan liittymättömään. Vanhempi jämäkästi ja tiukasti ohjaa, välillä kieltää, tarvittaessa estää tai jopa joissain tilanteissa pakottaa (esim kantamalla pois tilanteesta). 

Sanoitus vain silloin kun lapsi ei ole tunteiden vallassa, lukossa tai muuten tilanne päällä - lapsen pitää olla siihen valmis ja vastaanottavainen. 

Vanhempi saa myös menettää malttinsa ja näyttää että kaikki tunteet ovat sallittuja ja niitä voi oppia hallitsemaan, ja mallintaa näitä keinoja. Välillä kiehahtaminen osoittaa inhimillisyyttä ja sen jälkeinen sopiminen mallintaa miten hankalia tunteita ja tilanteita ei pakoilla, vaan kohdataan ne ja sovitaan, rakkaus ei poistu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pienen lapsen kanssa kannata varsinkaan ristiriitatilanteen ollessa päällä sanoittaa pidemmästi yhtään mitään. Se on selkeä ei, ja epätoivottu toiminta lopetetaan. Sitten otetaan vastaan tunnereaktio mielellään itse kiihtymättä, ja vasta rauhallisessa tilanteessa käydään läpi tunteita ja itsesäätelyä vaikka leikin kautta.

Ja lisään vielä, että olen samaa mieltä siitä, että lapselle kannattaa sanoa jämäkällä äänellä ja uskottavasti se Ei. Ei tarvitse huutaa, eikä olla uhkaava, mutta "lässyttäminen" ei myöskään tuo lapselle turvan tunnetta tilanteessa, jossa hän on menettänyt itsensä hallinnan. Ap, soita perheneuvolaan ja varaa vaikka yksittäinen puheluaika, pääset miettimään tätä ammattilaisen kanssa.

Kevyet on keinot jos jo jämäkkä EI on rankka keino.

Riippuu lapsen iästä aika paljon, mitä keinoja voi käyttää. Mutta kun sen jämäkän ein opettelee heti alkuun, pääsee kyllä vähemmällä jatkossa. Yleensä rangaistukset ja uhkailu toimivat lopulta aika huonosti.

Musta on ihan totta, että vanhemmat pelkäävät nykyään lapsen vaikeita tunteita paljon, ja ideaali olisi se, ettei lasta koskaan harmittaisi, eikä koskaan olisi hankalaa. Jos osaa asettaa rajat, ja pitää niistä kiinni, ja saa itse sen verran breikkiä, että jaksaa edes useimmiten pysyä itse rauhallisena, yleensä ei tarvita mitään "kovia" keinoja, mitä ne sitten ovatkaan.

Ja vanhemmalla kyllä saa myös joskus mennä hermot, ja lapselle saa sanoa, että toimit väärin, ja tulen siitä tosi vihaiseksi. Ja sit rauhallisessa tilanteessa voi aina kertoa, että kaikki ihmiset tekee joskus väärin, ja oot aina maailman rakkain silloinkin, kun sulle käy niin.

Ihan ensiksi voi lopettaa höpinän sanoittelemisesta ja siirtyä kasvattamaan lasta. Siihen kuuluvat myös kieltäminen, ohjaaminen, komentaminen ja toruminen. Voit jäädä yksiksesi höpisemään elämää sanoittaen ja vaikka säveltää samantien sävellyksetkin niihin sanoituksiin, mutta jos haluat kasvattaa lapsen, tärkeintä on että kerrot ja teet selväksi mitä saa tehdä, mitä ei, mikä on hyvä ja mikä ei. 

Tuo sanoittaminen on ihan viime vuosien ilmiö. Kummasti vaan lapsia on kasvatettu aiemminkin ja jos kuulopuheita on uskominen, niin hitokseen paljon paremmin onkin kasvatettu. Monelle tuo sanoittaminen tarkoittaa lässyttämistä sellaisissakin tilanteissa, joissa pitäisi toimia kasvattajana jämäkämmin. Esimerkiksi, jos lapsi lyö toista hiekkalapiolla naamaan. Silloin siihen ei mennä kyselemään, että mikäs tunne se pikku-NellaPetterin nyt valtasi, että pitäiskö meidän kultamuru vähän jutella tästä tunteesta.

Ei sanoittaminen ole tarkoitettu ainoaksi asiaksi, vaan itse kasvattamisen oheen tukemaan lapsen ymmärryksen kehittymistä. Esim, lapsi tekee kielletyn asian eikä lopeta käskettäessä, kuten lyö kaveria lapiolla, niin se lapio otetaan lapselta pois (seuraus) ja sanotaan että lapiolla ei saa lyödä koska kaveriin sattuu (syy), sitten kun lapsi tästä kilahtaa, niin sanotaan että ymmärrän että olisit halunnut lapion ja nyt harmittaa, mutta koska satutit kaveria niin et saa lapiota (sanoittaminen). Sitten pidetään sitä riehuvaa taaperoa sylissä ja sanotaan että kun harmitus menee ohi ja olet rauhoittunut voidaan kokeilla leikkiä uudestaan. 

 

ei siis niin että vain ja pelkästään sanoitetaan ja hoetaan sata kertaa ettei saa lyödä lapiolla eikä oteta tilannetta haltuun.